Osa ratkaisua

Arvoisa rouva ministeri, ärade gäster, hyvät muut ihmiset!

Perjantaina 19.5. sadat ihmiset osallistuivat Turussa uskontojen rauhankävelyyn Logomosta tuomiokirkolle. Mukana olevat Euroopan uskontojohtajien neuvoston kokoukseen osallistuneet ulkomaiset osanottajat ihastelivat rauhallisuutta, turvallisuutta ja yleistä vapautuneisuutta. Vaikka kävelyllä oli mukana myös pääministeri, turvatoimet olivat vähäiset eivätkä juuri lainkaan pistäneet silmään.

Perjantaina 18.8., poliisi pysäytti kaksi ihmistä tappaneen ja useaa haavoittaneen puukottajan juuri saman reitin varrella. Sen, joka vain kolmea kuukautta aiemmin oli sekä vaikuttanut rauhalliselta että ollut sellainen. Varsin pian alkoi näyttää siltä, että tekijä liitti väkivaltansa uskontoon. Rauhankävelyn ja amok-juoksun maantiede osuivat Turun Puutorilla yhteen.

USKOT-foorumi sai alkunsa siitä keskustelusta, jonka syyskuun 11. päivän 2001 terroriteot New Yorkissa herättivät. Sen jälkeen sekä uskontojohtajien säännölliset kohtaamiset että foorumi ovat tähdänneet siihen, että uskonnolla perustellulta väkivallalta putoaisi pohja. Kysymys ei kuitenkaan ole vain pahan torjumisesta vaan ennemminkin hyvän edistämisestä: uskonnot haluavat yhdessä edistää yhteiskuntarauhaa ja rakentaa sellaista monimuotoista Suomea, joka tunnistaa ja tunnustaa asukkaidensa syvien kulttuuristen identiteettien arvon ja merkityksen.

Populaarissa keskustelussa ja identiteettipoliittisessa kamppailussa uskonnot pyritään kuitenkin usein sijoittamaan osaksi ongelmaa eikä ratkaisua. Uskonnolle tyypillisen käsityksen siitä, että se edustaa oikeaa elämänmuotoa ja todellisuudenkäsitystä, katsotaan olevan pysyvä potentiaalinen turvallisuusuhka.  Uskontojen erilaisten elämänmuotojen ja todellisuudenkäsitysten törmäämistä kammotaan sitäkin enemmän. Kun vakavien konfliktien, jopa sotien, osapuolia on eri aikoina nimetty uskontonsa mukaan, epäilylle näyttää olevan selviä perusteita.

Tunnettu ja tunnustettu tutkija Karen Armstrong on keskittynyt erityisesti monoteistisiin – ja sellaisina totuusvaatimuksensa kannalta siis erityisen epäilyttäviin – uskontoihin. Vuonna 2014 hän julkaisi laajan teoksen Fields of Blood: Religion and the History of Violence. Armstrongin mukaan uskonto ei selitä sotaa eikä väkivaltaista käyttäytymistä – sekulaarit toimijat eivät ole osoittautuneet sen paremmiksi. Rauhaa edistetään silloin, kun pyritään perkaamaan pois sellaista eriarvoisuutta, uhanalaisuutta, köyhyyttä ja näköalattomuutta, josta erityisesti kärsii tietty ryhmä tai kansakokonaisuus. Rauhan puolestaan vaarantaa yliolkainen tai halveksiva suhtautuminen toiseen ihmisryhmään ja sen perusidentiteettiin. Armstrongin mukaan uskonnollista fundamentalismia selittää jopa olennaisesti tiukka sekularismi.

Suomalainen yhteiskunta on periaatteessa valinnut toisen kuin tiukan sekularismin tien. Tutkija Pasi Saukkonen totesi kirjassaan Erilaisuuksien Suomi: ”Multiculturalism Policy Indexin perusteella Suomi on siten yksi Euroopan myönteisimmin vähemmistöihin ja niiden kulttuurisiin oikeuksiin suhtautuvista maista, mahdollisesti jopa kaikkein multikulturistisin.” Kirja tosin ilmestyi vuonna 2013, ennen kuin turvapaikanhakijoiden määrä nopeasti kasvoi ja keskustelu sai entistä tiukempia sävyjä. Yhtä kaikki voidaan perustellusti todeta, että Suomen linjaksi on valittu eurooppalainen multikulturalismi. ”Taustalla vaikuttaa käsitys kulttuuristen oikeuksien arvosta ja merkityksestä”, Saukkonen jatkaa.

Linjauksesta huolimatta ei ole suinkaan harvinaista, että Suomessa käytännössä törmää sellaiseen ”tiukkaan sekularismiin” tai ”suljettuun sekularismiin”, jossa uskonnolliset identiteetit ja uskonnollinen käyttäytyminen hyväksytään vain silloin ja siinä määrin kuin niissä pysytään neljän seinän tai yhden pään sisällä. Uskonto jos mikä on kuitenkin perusluonteeltaan julkinen ja yhteisöllinen asia; tämän tunnistaa myös meidän uskonnonvapauslakimme (2 luku 7 § 1 mom), kun se toteaa, että ”rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoituksena on järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa”.

Suljettu sekularismi tulee edustaneeksi ja rakentaneeksi uskonnotonta yhtenäiskulttuuria, koska se tunnistaa vain kahtiajaon ”julkiseen” ja ”yksityiseen”. Länsimaisissa yhteiskunnissa vallitsee ilman muuta laaja yksimielisyys siitä, ettei julkista valtaa käytettäessä tule käyttää uskonnollisia perusteita. Suljettu sekularismi kuitenkin tulkitsee sen sillä tavoin, että uskonto olisi rajoitettava yksityiseen tilaan ja painettava ikään kuin salaan. Samalla se tulee typistäneeksi uskonnon pelkäksi uskomusjärjestelmäksi vailla seurauksia ja sosiaalista merkitystä.

”Avoin sekularismi” sitä vastoin tunnistaa ”julkisen” kaksimerkityksisyyden. Julkinen valta (public realm) on eri asia kuin julkinen tila (public space). Edellisellä ei ole uskontoa, jälkimmäinen on jopa moniuskontoinen. Siinä kuin julkinen valta on uskontunnustusta vailla, yhteiskunnassa uskontoja riittää.

Uskonnot haluavat ja voivat olla osa ratkaisua. Ne haluavat ja voivat olla osa rauhallisen, ihmisarvoa kunnioittavan ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamista. Tämän päivän kokoontuminen kutsuu meitä eri uskontojen edustajia yhä läheisempään yhteistyöhön ja yhä tiiviimpään yhteydenpitoon paitsi keskenämme myös viranomaisten, kansalaisjärjestöjen, median, poliittisten puolueiden ja kaikkien hyvän tahdon ihmisten kanssa.

Turun elokuinen tragedia toi näkyviin, millainen yhteys meillä jo on. Heti perjantai-iltana tuomiokirkkoon kokoontuivat yhdeksän eri uskonnollisen yhteisön edustajat; penkissä istui lukuisia korkeimman yhteiskunnallisen vallan edustajia. Sunnuntaiaamuna torilla otetusta kuvasta on tullut yksi yhteisen surun mutta yhtä aikaa myös keskinäisen yhteenkuuluvuuden merkeistä. Siinä seisovat rinnan katolinen pappi, poliisipäällikkö, USKOT-foorumin puheenjohtaja, suurimman muslimiyhteisön imaami, arkkipiispa ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Kuva kertoo, millaisen yhteiskunnan rakentamiseen me Suomessa laajasti sitoudumme. Sellaisen, jossa väkivalta ei voita ja jossa väkivallalla ei voiteta mitään. Sellaisen, jossa toisten hyvään tahtoon voi perustellusti luottaa ja jossa ei tarvitse pelätä.