Nyt on henki päällä! –kampanjan puheenvuoro Turussa

Puheenvuoroni otsikko on selvästikin vaihtaen varastettu kirjailija Raymond Carverin tunnetusta novellista Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Siinä neljän ystävyksen puhe kääntyy rakkauteen. Kahdella heistä on vahva käsitys siitä, mitä rakkaus on, kaksi keskustelijoista taas kyllä tietää, mitä rakkaus on, mutta he eivät ole ollenkaan varmoja siitä, miten sen ilmaisisivat. Rakkaudesta puhuessaan kaikki neljä puhuvat myös paljon kyynisyydestä ja vihasta. Kovin usein puhe rakkaudesta on myös sitä. Oikeastaan Carver kuvaa novellissaan pikemminkin puhumista kuin rakkautta. Mistä me puhumme kun me puhumme? Ja mistä me emme puhu, kun me puhumme? Mitä meidän puheemme paljastaa, mitä se piilottaa?

Puhe syrjäytymisestä on usein juuri piilottavaa puhetta, etäännyttävää ammattislangia. Se on puhetta ilmiöstä, jonka ulkopuolella puhuja itse on. Sosiaalipoliittiseen ja sosiaalipsykologiseen tutkimukseen puhe syrjäytymisestä varmaankin sopii, mutta muussa yhteydessä on muistettava, että kysymys on ensisijaisesti ihmisistä ja heidän elämästään tai ihmisestä ja hänen elämästään ja vasta toissijaisesti ilmiöstä.

“Syrjäytymisen käsitteen kanssa on oltava varovainen. Se on leimaava ja näköalaton. Se on hyödyllinen rahoituksen hakemisen kannalta, ei yksilötyössä”, muistuttaa sosiaalipolitiikan professori Ullamaija Seppälä.

 

Puhe syrjäytymisestä on syrjäytynyttä

Käsite ’syrjäytyminen’ vakiintui suomen kieleen 1990-luvun laman aikana. Jos silloin osasi kirjoittaa kaavakkeeseen “syrjäytyminen” tai “syrjäytymisvaarassa oleva”, ei tuottanut vaikeuksia saada projektilleen ESR- tai RAY-rahoitusta, vaikkei juuri kukaan olisikaan lopulta osannut selittää, mitä ’syrjäytynyt’ oikeastaan tarkoittaa. Nuorisotutkija Jaana Lähteenmaa muistelee eräässä artikkelissaan, että kukaan “syrjäytyneistä” tai “syrjäytymisvaarassa” olevista nuorista ei itse katsonut olevansa tällainen. Luonnehdinta koettiin leimaksi, joka ennen kaikkea loukkasi heitä.

Puhe syrjäytymisestä hiipui 2000-luvulle tultaessa yhtä lailla tieteellisistä teksteistä kuin viestimistäkin, mutta viime vuosina se on kokenut uuden tulemisensa uuden taantuman myötä. Paitsi että nyt ei puhuta enää pelkästään “syrjäytymisvaarassa olevista” vaan jopa “kadotetuista” nuorista. Myös tämä kadotus-puhe on leimaavaa ja ulkopuolista – kadotukseenhan joutuvat ylipäätään nuo eikä me – ja sellaisena se siis on oikeastaan syrjäytynyttä puhetta itse.

Kun me puhumme syrjäytymisestä, me emme siis puhukaan ihmisestä vaan ulkopuolelta määritellystä ilmiöstä.

Syrjäytymisellä tarkoitetaan ulkopuolelle jäämistä: syrjään jäämistä tai jättämistä, keskiön ulkopuolelle joutumista, yhteiskunnan keskeisten toiminta-alueiden ulkopuolelle joutumista, sosiaalisesti ja kulttuurisesti arvostetun elämän valtavirran ulkopuolelle jäämistä tai jättämistä.

Syrjäytyminen on ulkopuolisuutta, mutta minkä sisällä ovat ne, jotka eivät ole ulkopuolella? Mikä on se keskiö, jonka ulkopuolella syrjäytyneet ovat? Miten syrjä, reuna-alue, marginaali, eroaa keskuksesta? Kun me puhumme syrjäytymisestä, me oletamme jonkin ongelmattoman tai ainakin vähäongelmaisen keskuksen, johon syrjäytyneet eivät kuulu. Syrjäytymispuheen paradoksi on siinä, että juuri puhe syrjäytymisestä osoittaa oletuksen ongelmattomasta keskiöstä huteraksi: me ollaan syrjäytyneitä kaikki kun oikein silmin katsotaan.

 

Kyse on köyhyydestä, sairaudesta ja yksinäisyydestä ja niiden kasautumisesta

Toki on olemassa huono-osaisuutta, osattomuutta ja epäsosiaalisuutta. Kutsuttakoon sitä syrjäytymiseksi, jos sellaista sanaa on tutkimuksen tai päätöksenteon tarpeisiin tarpeellista käyttää.

Suomessa on suuri joukko köyhiä, joiden toimeentulo on äärimmäisen niukkaa. Monet heistä ovat koulutuksen ja työelämän ulkopuolella. Tilastot kertovat, että Suomessa on yli 32 000 nuorta, 15–29-vuotiasta, jotka eivät käy työssä tai opiskele — ja jotka eivät myöskään ole ilmoittautuneet työttömäksi työnhakijaksi. He eivät näy missään tilastoissa, kukaan ei oikeastaan tiedä keitä he ovat.

Tämä joukko näyttää pysyvän vuodesta toiseen saman kokoisena. Poistuvien syrjäytyneiden tilalle syrjäytyy tai syrjäytetään jotakuinkin sama määrä uusia ihmisiä. Sosiaalityön ja kirkon diakonian kokemukset vahvistavat sen väestötilastojenkin kertoman tosiasian, että paitsi köyhyys, kouluttamattomuus, huono terveys, yksinäisyys ja mielenterveyden ongelmat, myös monenlaiset muut elämänhallinnan ongelmat kasautuvat usein yksille ja samoille ihmisille. Siitä me siis kierrellen ja kaarrellen puhumme, kun me puhumme syrjäytymisestä: köyhyydestä, sairaudesta, yksinäisyydestä, päihderiippuvuudesta ja rikollisuudesta — ja niiden kasautumisesta, jopa periytymisestä.

Silti se “syrjä”, jolla syrjäytyneet ovat, ei välttämättä olennaisesti eroa siitä keskuksesta, jolla valtavirta kulkee. Huonot elintavat, talousvaikeudet ja yhteiskunnan pelisääntöjen ulkopuolella pelaaminen kuvaavat myös elämää keskiössä. Tupakka ja viina maistuvat aika monille menestyjillekin, moni on saanut raha-asiansa sekaisin saamatta silti syrjäytyneen stigmaa minäkuvaansa nakertamaan. Aika moni rikoksesta tuomittu pukeutuu hyvin istuvaan pukuun ja solmioon, ja moni rikkoo yhteiskunnan pelisääntöjä saamatta syrjäytyneen leimaa — vaikkapa ajamalla yhdeksääkymppiä kahdeksankympin rajoituksella tai maksamalla siivojalle pimeästi. Syrjäytyminen on määrittelyasia, yhdenlainen puutteenalaisuus ja piittaamattomuus määritellään syrjäytymiseksi, toisenlainen ei. Ehkä perustelluin ero on huomattavassa köyhyydessä, mutta silti myös moni koulutettu työssäkäyvä suomalainen kärsii nälkää. Niin tai näin, on syytä visusti varoa, ettei puhe syrjäytymisestä ala palvella tarvetta ulkoistaa paha pois omasta itsestä ja omasta yhteisöstä — ”toisiin”, “niihin”.

Syrjäytymisen käsite määrittyy erojen tekemisen kautta, se edellyttää yhteisöä, jolle syrjäytyneet ovat toisia, ryhmään kuulumattomia, marginaali-ihmisiä. Jos käsite ’syrjäytyminen’ olisi tunnettu pari tuhatta vuotta sitten, sillä olisi voinut kuvata vaikkapa Jeesusta ja hänen oppilaittensa joukkoa, joiden elämässä toteutui —siteeratakseni syrjäytymisen erästä akateemista määritelmää — “yksilön ja yhteiskunnan kulttuurisen normijärjestelmän välinen ristiriita”. Toinen akateeminen kuvaus syrjäytymiselle on “elämänhallinnan kadottaminen ja siihen liittyvä vieraantumisen kokeminen”. Tähän syrjäytymisseulaan Jeesus kumppaneineen ei varmaankaan olisi samaan tapaan tarttunut.

 

Vaatimuksen maailmasta kädenojennuksen maailmaan

Syrjäytymisen sijaan voisimme puhua enemmän osallisuudesta. Huono-osaisuutta peratessamme meidän kannattaisi käyttää energiamme pikemminkin osallisuuden tukemiseen kuin syrjäytymisen vastustamiseen – samaan tapaan kuin Raamattu olennaisesti enemmän yllyttää edistämään hyvää kuin vastustamaan pahaa. Kannattaa etsiä aktiivisesti keinoja ja tapoja, jotka tukevat jokaisen osallisuutta yhteiskunnassa. Hyväksytyksi tulemista, arvostusta, nähdyksi ja tunnistetuksi tulemista, sitä että on jollekulle kallis ja tärkeä. Sitä, että maailma ei näyttäydykään uhkana ja vaatimuksena vaan lupauksena ja kädenojennuksena.

Osallisuus syntyy välittämisestä, siitä että minä en ole toisille yhdentekevä. Meidän on luotava tähän maahan ja maailmaan selkeämpi välittämisen kulttuuri, sellainen olemisen tapa, jossa joka ainut ihminen on osallinen toisen ihmisen, edes jonkun toisen, ymmärtävästä, hyväksyvästä ja ystävällisestä katseesta. Sellainen olemisen tapa, jossa välitetään myös täysin ventovieraasta ihmisestä.

Se mitä oppineissa puheenvuoroissa ja juhlavissa esitelmissä kutsutaan syrjäytymiseksi eli ekskluusioksi, tuntuu käytännössä hyvin arkisena yksinäisyytenä. Syrjäytyminen on sitä, että kukaan ei odota minua saapuvaksi. Syrjäytyminen ei välttämättä liity tulojen, tavaroiden, koulutuksen, aseman tai arvovallan vähäisyyteen eikä sairauteen vaan ulkopuolisuuteen ja yksinäisyyteen.

Sosiaaliset suhteet eivät synny eivätkä pysy yllä itsestään, niitä täytyy vaalia. Niihin tulisi suhtautua suojelukohteena, aika lailla samaan tapaan kuin luonnon haavoittuvuuteen on opittu suhtautumaan. Kun Genesiksen luomiskertomuksessa Luoja jättää luomansa maailman ihmisten haltuun, hän käskee ihmisiä “viljelemään ja varjelemaan” sitä. Velvoitus viljellä ja varjella koskee epäilemättä muutakin kuin konkreettista Eeden-nimistä puutarhaa tai maanviljelystilaa. Se tarkoittaa myös sosiaalisten suhteiden viljelemistä ja varjelemista, yhtä lailla kuin sivistyksen, kulttuurin ja käytöstapojen viljelemistä ja varjelemista. Sitä tarkoittaa osaltaan myös uusi välittämisen kulttuuri. Eikä ole vain hauska yhteensattuma vaan aivan olennainen huomio, että sana ’kulttuuri’ merkitsee alun perin viljelyä.

 

Uusi välittämisen kulttuuri

Olemme tottuneet korostamaan, että auttamistyön ammatillisuuteen kuuluu se, että asiakkaan murheet eivät pääse auttajan oman ihon alle, ettei ”saa hoidattaa itseään asiakkaalla”, että tietty professionaalinen etäisyys tulee säilyttää. Siinä on puolensa, mutta mitä se tarkoittaa välittämisen kannalta? Voiko viranhaltija välittää? Tai pitääkö ammattilaisen välittää vai hoitaako hän vain ammattimaisesti hänelle määrätyt tehtävät? Ammatilliseen etäisyyteen saattaa kätkeytyä se hämmentävä ja hämmästyttävä piiloviesti, että ”asiakkaasta” halutaan päästä eroon. Niinhän hänestä oikeastaan halutaankin päästä, saada se sosiaali- tai diakonia-asiakkuus päättymään ja asiakas pois avuntarvitsijoiden piiristä, syrjäytynyt pois syrjästä, seisomaan omilla jaloillaan.

Ongelma on siinä, että juuri nämä ihmiset ovat usein niitä, joista kaikkialla muuallakin halutaan päästä eroon. Hyvää tarkoittava ammatillinen tukeminen oman elämänsä subjektiksi saattaa tulla luetuksi ja koetuksi etäällä pitämisenä tai etäälle siirtämisenä – jonakin sellaisena, jossa minun minäni ei tavoita minusta välittämisen kokemusta.

Niin sanotusti syrjäytyneiden tai syrjäytymisuhan alla elävien kanssa työskentelevien ammattiauttajien välinevarastoon pitäisi voida lisätä välittämistä ilman että perusteltu ja laadukas ammatillisuus kärsii. Tämä edellyttää työn tekemisen käytäntöjen tarkastelemista jälleen uudella tavalla – prosessi lienee loputon.

Auttamistyössä kaivataan uutta välittämisen kulttuuria. Uudessa välittämisen kulttuurissa tukea tarvitseva on jo lähtökohtaisesti osallinen, meikäläinen. Kokonaisen kulttuurin luominen on kuitenkin vaikeata, ja vanhan kulttuurin muokkaaminen uudenlaiseksi usein suorastaan mahdotonta. Kulttuuria ei voi muuttaa kerralla. Kulttuuri voi muuttua vain luomalla sen sisään uusia saarekkeita ja uudenlaista kokemusta, joihin perustuva reflektio ja ajattelu ruokkii ja muuttaa vanhaa kulttuuria.

Syrjäytyminen tai osattomuus ei selvästikään aina johdu siitä, ettei apua olisi saatavana. Aina apu ja tarve eivät kohtaa silloinkaan kun autettava ja auttaja ovat toisensa löytäneet, ja sitä, miksi ne eivät kohtaa, on syytä tutkia tarkasti. Olen kuullut kertomuksia siitä, kuinka avun tarvitsija on käynyt sadalla eri luukulla tulematta juuri autetuksi – ja tässä 100 on todellinen luku eikä vain retorinen heitto – ja vasta sadannellaensimmäisellä luukulla häntä vastassa on ihminen, joka pystyy häntä auttamaan. Ratkaisevaa oli, että se ihminen näki hänessä ihmisen eikä ongelmaa tai ilmiötä.

 

Alttarilta alkaa sota apatiaa vastaan

Kannustuspolitiikasta ja sen tavoitteista väitöskirjansa tehnyt teologian tohtori Liisa Björklund sanoo, että ihmistä, jolla ei enää ole käsitystä omasta hyvästään, ei pysty kannustamaan mitenkään. Mikään kannustin ei toimi, ellei ihmisellä ole kokemusta omasta ihmisarvostaan. Jokaisen ihmisen arvokkuuden korostaminen, joka vieläpä on kirkon kaikkein ominta alaa, on osallisuuden tukemista parhaimmillaan.

Kirkolla on välittämiseen myös aivan erityinen näkökulma, nimittäin liturgia. Liturgiassa toteutuu oikeastaan kahden kertaluokan välittäminen: Asioita välitetään Jumalalle, joka välittää, jolle yksikään ihminen ja yhdenkään kohtalo ei ole yhdentekevä. Vanhassa gospelklassikossa rokkipappi Tarvo Laakso lauloi, että “sota apatiaa vastaan alttarilta alkaa”, eikä hän ollut väärässä. Syrjäytymisen, osattomuuden ja yksinäisyyden yksi piirre on apatia: välinpitämättömyys, innon sammuminen. Ortodoksit puhuvat ”liturgiasta liturgian jälkeen”: se on juuri tätä taistelua välinpitämättömyyttä vastaan välittämisen puolesta, diakoniaa ytimimmillään.

Laitellessaan maailman asioita järjestykseen keskiajan teologit määrittelivät kullekin seitsemästä kuolemansynnistä niitä vastaavat hyveet. Yhdellä sanalla hyvin hankalasti suomen kielelle kääntyvän kuolemansynnin, acedian — eli murehtimisen, tympiintymisen ja innostumattomuuden — vastakohdaksi he nimesivät toivon. Kristillinen toivo ei ole vain jokin hiukan hahmoton kuoleman jälkeiseen jälleennäkemiseen liittyvä asia, vaan hyvin käytännöllinen tapa suhtautua elämään, maailmaan ja itseen.

Pitämällä esillä jokaisen ihmisen ainutkertaista arvoa ja kristillistä toivoa kirkko osallistuu myös yhteiskunnan rakentamiseen. Peratessamme syrjäyttäviä ja vieraannuttavia tekijöitä meidän on ennen kaikkea kysyttävä millaiset arvot jyräävät osallisuuden, ihmisten läheisyyden, luovuuden sekä ihmisen henkisen ja hengellisen ulottuvuuden.

Yksi kristillisen elämänkäsityksen avainkäsitteistä on rohkeus. Usko on uskaltamista.  Kosketus Jumalaan, olemisen perustaan, saa aikaan luottamuksen ja rohkeuden olla se kuka on. Armo tarkoittaa sitä, että äärellinen, syntinen ja rikkinäinen ihminen uskaltaa olla olemassa, vaikka hän tietää ja tajuaa, että hänen omat eväänsä ovat jo ehtyneet. Armo tarkoittaa sitä, että uskaltaa olla, vaikka ei voisikaan nojata omaan hyvyyteensä, viisauteensa, varallisuuteensa, terveyteensä, kunnollisuuteensa tai hurskauteensa. Tässä on kirkon panos taistelussa osallisuuden, välittämisen ja rohkeuden puolesta.