Molemmat kolme

Matt. 2: 1-12

Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: ”Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.” Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi, ja hänen kanssaan koko Jerusalem. Hän kutsui koolle kansan ylipapit ja lainopettajat ja tiedusteli heiltä, missä messiaan oli määrä syntyä. ”Juudean Betlehemissä”, he vastasivat, ”sillä näin on ilmoitettu profeetan kirjassa:
– Sinä, Juudan Betlehem,
et ole suinkaan vähäisin heimosi valtiaista,
sillä sinusta lähtee hallitsija,
joka on kaitseva kansaani Israelia.”
Silloin Herodes kutsui salaa tietäjät luokseen ja otti heiltä juurta jaksain selville, milloin tähti oli tullut näkyviin. Sitten hän lähetti heidät Betlehemiin. ”Menkää sinne”, hän sanoi, ”ja ottakaa asiasta tarkka selko. Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä.” Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo. He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa.
Unessa Jumala varoitti tietäjiä palaamasta Herodeksen luo, ja niin he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa.

Kirkkaana kuin tähti

Vaikka missään ei sanotakaan, että niitä oli kolme, juuri tänään on houkuttelevaa pysyä tässä vanhassa perinteessä. Niin kuin Honkajoki, Jämijärvi ja Kankaanpää, vastaavasti myös Caspar, Melchior ja Balthasar ovat kolme. Kaikki kolme samalla seimellä. Molemmat kolme samaa lasta ihastelemassa.

Matteus kertoo, että ”Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä” – vähintään siis kaksi, mutta montako enintään, sitä ei sanota. Tuskin siitä on kellään muullakaan ollut lisätietoa, vaan lukumääräksi on valikoitunut ja vakiintunut kolme, kun kerran niitä lahjojakin oli kolmea lajia: kultaa, suistuketta ja mirhaa. Tai no – itäisemmän perinteen mukaan tietäjiä oli 12, joka sekin on kyllä kolmella jaollinen luku.

Kertomuksen kaikki yksityiskohdat ja osin pääpiirteetkin peittyvät enemmän tai vähemmän historian hämärään, mutta sen tähtäyspiste loistaa kirkkaana kuin tähti. Nyt on koko maailma vääntynyt sijoiltaan ja kääntynyt toiseen asentoon. Tässä heilahtaa nurinniskoin tärkeysjärjestys ja ihmiskäsitys: ”missä lapsi oli”; ”näkivät lapsen”; ”kumarsivat lasta”. Eikä tässä kisata paikallisesta poliittisesta vallasta, niin kuin silloinen Herodes luuli ja häntä seuranneet kaiken maailman herodekset ovat luulleet: tässä räjähtää silmille sellainen käsitys yhteisestä elämästä ja ihmisten yhteisyydestä, joka on kuin kokonaan toisesta maailmasta – ja itse asiassa muuten onkin.

Näköpiirin tuolle puolen

Alun alkaen ja joka tapauksessa on haluttu sanoa, että se, mikä on kokonaan toisesta maailmasta, on sitä koko maailmalle, se on sitä kaikille kaikkialla. Mikä lie ollut se ”itä” tai ne ”itäiset maat” (niin kuin ennen sanottiin), joilta tietäjien kerrotaan tulleen? Ehkä Arabia, ehkä Persia, jonka maageihin, Mithra-uskonnon pappeihin, tietäjä-nimitys hyvin sopi – mutta viime kädessä haluttiin viitata koko sen aikaiseen tunnettuun maailmaan, kotinurkkia kauemmas, näköpiirin tuolle puolen. Kun läntisessä kristikunnassa kolmea tietäjää sitten alettiin nimittää kuninkaiksi, heidän katsottiin myös edustavan Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa, koko maailmaa. Tähden alla kellivän lapsen tuottama toismaailmaisuus koskee koko tätä maailmaa.

Kenenkään mielessä ei tuolloin ollut, että joskus tuo toismaailmaisuus saavuttaisi pohjoisen Satakunnankin, mutta ihan johdonmukaista se toki on. Mikä oli tarkoitettu koko maailmalle, on tosiaankin ulottunut koko maailmaan: niin kokomaailmaista on kristillinen usko, että sen ydinalueetkin ovat liikkuneet ympäri maailmaa. Lähi-Idästä ja Levantista painopiste siirtyi ensin Eurooppaan, mutta nyttemmin globaaliin etelään, ties minkä nimisten tietäjien maille. Eipä ihme, että itse paavikin on valittu Latinalaisesta Amerikasta.

Mutta yhä vain tässäkin Suomen kolkassa sekä sanoitetaan että todellistetaan sitä uutta elämänmuotoa, jota tietäjät lähtivät taivastelemaan. Tänään tätä alakautta koukkaavaa taivaallista todellisuutta ihastellaan yhdessä Kankaanpään laajassa seurakunnassa, mutta yhtä hyvin myös Honkajoella ja Jämijärvellä ollaan jo satoja vuosia oltu hämmästyksissä siitä, miten Jumala meidän maailmamme kääntääkään. Mahtimiehet, mitkä lie kuninkaat ja tietäjät, tapasivat Marian pojan – inhimillisesti katsottuna isättömän, Joosefista ei sanota sanaakaan. Heidät painoi polvilleen syntyperältään hämärä ja syntymäolosuhteiltaan ääresti vaatimaton lapsi emmekä me tässäkään maailmankolkassa koskaan pääse hänen edestään sen enempää polviltamme.

Kukin tuo omat lahjansa

Arkipäiväisesti – arkeahan me enimmäkseen elämme – tämä tarkoittaa nyt sitä, että niin vanha Kankaanpää kuin uudet kappeliseurakunnat Honkajoki ja Jämijärvi kiikuttavat seimelle kukin omat lahjansa. Jostakusta saattaa tuntua, ettei mitään tuotavaa ole, että seimelle ei niinkään kiikuteta kuin nilkutetaan. Kokemus siitä, ettei tunnista mitään lahjaksi sopivaa, ei mitään itsessään olevaa erityslahjakkuutta, on ilman muuta tervehenkinen, mutta ei se silti sellaisenaan pidä paikkaansa. Kussakin seurakunnassa on vuosisatoja katsottu lasta ja seurattu ristin miestä. Joka suunnalla on rukoiltu ja veisattu, kuunneltu sovituksen ja armon sanaa, liitetty kasteessa yhä uudet sukupolvet Kristuksen elämään, kuolemaan ja ylösnousemukseen, polvistuttu aina uudestaan ja uudestaan Herran pöytään ja tultu hänen kanssaan yhdeksi. Olisihan se nyt ihan merkillistä, ettei se mitään eikä ketään muuttaisi – niin erityiseksi ei kenenkään pidä itseään ja kanssaihmisiään luulla, että täältä ja vain täältä sana tyhjänä palajaisi. Ei sellaista seurakuntaa ole, ei paikkakuntaa, ei maakuntaa, ei Satakuntaa eikä hiippakuntaa.

Kun Honkajoki, Jämijärvi ja Kankaanpää tulevat yhteen, ne tuovat kuin tuovatkin kukin omat lahjansa. Ei mitään niin epäkäytännöllistä tai esineellistä kuin kultaa, suitsuketta ja mirhaa, vaan ”toisenlaisia lahjoja”. Se, mitä seurakunnat ja seurakuntalaiset voivat toisilleen lahjoittaa, perustuu ennen muuta kokemukseen kristittynä ja kristittyjen yhteisönä elämisestä. Yhteen – ja seimen ääreen – ei niinkään tule kolme tietäjää, vaan kolmet kokijat ja kysyjät. Yhteen – ja ristin juurelle – saapuvat kolmet ikävöijät ja kaipaajat. Yhteen – ja tyhjälle haudalle – kokoontuvat kolmet ajattelijat ja toimijat.

En juuri osaa arvailla, mitä kullakin on tuomisinaan – ehkette sitä itsekään vielä hahmota ettekä voi sanoiksi pukea. Minulla on kuitenkin aaninki, että kaikilta kolmelta taholta voisi olla tuotavissa tietty yhteinen vaikkakin vaihteleva kokemus ja sen tuottamat hedelmät.

Marginaali on keskellä

Niin Kankaanpää, Jämijärvi kuin Honkajokikin ovat sijainneet hiippakuntansa reunalla. Laitimmaisena olemisen voi tulkita joutumiseksi näköpiirin rajalle tai kuuloetäisyyden tuolle puolen. Mutta asia voi olla hyvinkin päinvastoin – kristillisessä kirkossa semminkin. Niin loppiaisena kuin kautta linjan sen jälkeenkin on yhtä vesiselvää, että marginaali on keskellä ja vähemmän on enemmän. Betlehemistä elämänsä kuninkaan löytää, Jerusalemin kanssa on niin ja näin. Rajalta ja reunalta on aukeaa laaja näköala ja avoin tulevaisuuden horisontti.

Ehkä niin, ehkä ei. Hiippakuntaraja ei välttämättä ole rajoista jyrkimpiä eikä siinä ilman muuta koe jotakin reunalla olemista. Loppiaisen evankeliumi pitää kuitenkin avaraa perspektiiviä auki vaikka väkisin. Missä ei näytä paljon miltään, siellä on kaikki. Ja mikä nyt on ihan vain tätä meidän tämmöisyyttämme, onkin samalla jatkumolla sen kanssa, miksi tietäjät ”valtasi suuri ilo”.

Betlehem on kaikkialla

Tietäjille olisi nähtävästi saattanut kelvata käyntikohteeksi myös Herodeksen palatsiin syntynyt poika. Tarina ei kerro, olisivatko he olleet siitä iloisia ja jos olisivat, kuinka paljon. ”Suuri ilo” on joka tapauksessa tämän kertomuksen käännepisteen toisella puolen – meidän suureksi iloksemme samalla myös kertomuksen tällä meidän puolellamme. Suuresta ilosta ei raportoida siellä, missä valta tuottaa väkivaltaa. Siellä sammuu pienikin ilo, missä herodekset käyttävät voimaansa heikkoja vastaan eivätkä vahvuudellaa heitä puolusta.

Herodeksia on. Siitä ei kenelläkään maailmanmenoa seuraavalla ole epäilystä. Mutta vaikka onkin, Betlehemistä levinnyt suuri ilo on silti pitelemätön. Se on vaikuttanut koko maailmaan, tämä pohjoisen Satakunnan kolkka mukaan lukien; Betlehem on kaikkialla. Se vaikuttaa edelleen toivona ja mielenä, joka sen kuin vain kieltäytyy toivottomuudesta, sen lapsen tähden. Se vaikuttaa aina vain armona ja rakkautena, joka ottaa väkisin tilansa, koska siitä lapsesta tuli mitä tuli ja me olemme hänestä pääsemättömissä.

Siksi nyt lapsen luokse, kaikki tietäjät ja kokijat ja kysyjät ja ikävöijät ja ajattelijat ja kaipaajat ja toimijat. Ja tietämättömät.