Mitkä kertomukset, mikä Jumalan ystävyys!

Hyvät kristityt ja erityisesti Jani, jonka Naantalin seurakunta on paimenekseen kutsunut!

Varmistin taas kerran, että asia tosiaan on, niin kuin sen olen muistanut – ja olihan se: Naantalin kirkon runkohuone, tämä kirkkosali, on Suomen keskiaikaisista kirkoista kaikkein suurin. Se on sitä jopa selvästi, se on vaikkapa Tuomiokirkon runkohuonetta sekä pitempi että leveämpi. Tällaisia puitteita ei ole missään. Niitä saa hakea – mutta haku on tulokseton.

Tämä vastaansanomaton tosiasia herättää kaksi ajatusta, jotka hiukan tönivät toisiaan. Toisaalta mieleen nousee tilanne, jossa Jeesuksen oppilas hurmioitui Jerusalemin temppelistä (Mk. 13:1-2): ”Opettaja, katso! Mitkä kivet, mikä rakennus!” Jeesushan tuolloin kuivakkaasti vastasi, ettei tänne jää ”kiveä kiven päälle” – ei se, mikä kestää ole tuossa, vaan ihan muualla. Toisaalta Naantalin seurakunta saa kuin saakin kokoontua sen kaltaiseen paikkaan, joka jo itsessään julistaa uskon, toivon ja rakkauden ulottumista yli sukupolvien. Tällä seurakunnalla on etuoikeus etsiytyä Jumalaan nähden kuulolle sellaiseen tilaan, jonka seiniin ovat tarttuneet vuosisatojen rukoukset ja joka jo itsessään kutsuu tämän ajan ihmisiä niihin liittymään.

Kirkkoherra Jani! Sinä ja seurakuntalaisesi olette menneen ja tulevan välissä. Toivottavasti te ette tässä ole ikään kuin vedenjakajalla, jossa elämäntodellisuudet erkanisivat ja juoksisivat kahteen eri suuntaan, toisilleen vieraisiin, yhteensovittamattomiin ja yhteen kuulumattomiin. Parempi niin, että mennyt ja tuleva kohtaavat, että ne käyvät yksiin ja punoutuvat toisiinsa. Virratkoot ne yhteen, päinvastoin kuin vedenjakajalla, niin kuin laaksolle on ominaista. Armon laaksossa Jumalan vanhoista ja ikiaikaisista pelastusteoista ja täällä nyt elävien ihmisten tarpeista, kysymyksistä ja kaipuusta voi muodostua yksi ja sama toivon ja elämänuskon todellisuus.

Eilisen Turun Sanomien kolumnissaan Turun kaupunginteatteri dramaturgi Satu Rasila kuvasi taiteen, ehkä ennen kaikkea oman taidemuotonsa, tehtävää tavalla, josta ei tarvitse muuttaa tavuakaan, kun sitä soveltaa seurakunnan ja sen kirkkoherran työhön. Näin hän kirjoitti: ”Ne, joilla on elämänkokemusta ja haltioitumisen kyky, ovat voineet viedä nuotiopiirin muut jäsenet tilanteisiin, joita he tulevat kohtaamaan. He ovat voineet ihmeellisten tarinankäänteiden kautta helpottaa kuulijoidensa tuntemattoman tuskaa kertomalla viestiä kokemusten tuolta puolen: loppujen lopuksi, kaikesta selviää. Elämä jatkuu. Myös silloin, kun se tuntuu armottomalta.”

Kirkossa jos missä kerrataan erikoisia kertomuksia ja kerrotaan ihmeellisistä tarinankäänteistä. Mennyt ja nykyinen samanaikaistuvat ja avaavat toiveikkaan tulevaisuuden ”myös silloin, kun [oleminen] tuntuu armottomalta”: kristittyjen olennaisimman peruskertomuksen kärki on – ihmeellisen käänteen jälkeen – juuri siinä, että ”elämä jatkuu”. Tätä varten on seurakunta ja tätä varten on sen kirkko. Tätä tulkitsemaan, todellistamaan ja johtamaan seurakunta on kirkkoherransa kutsunut: avaa sinä meille toivon horisontti ja auta meitä kokemaan, että elämä on elettävissä ja että sillä on mieli.

Jani, puhu Jumalasta. Kerro Jumalan ja ihmisen kohtaamisesta. Viittaa Jumalan jälkiin. Viime kädessä me olemme niiden kertomusten varassa, joissa Jumala tulee meitä lähelle – sellaisten, joita me taas jouluna olemme kerranneet ja joihin loppiaisenkin evankeliumi kuuluu. Se, mikä kestää, vaikka muuten ei olisikaan jäänyt ”kiveä kiven päälle”, on alittamaton armo. Vaali itsessäsi ”haltioitumisen kykyä”, joka yhdessä elämänkokemuksen kanssa auttaa sinua ja seurakuntaasi yhä uudestaan hämmästymään, kuinka ihmeelliseltä elämä uskon silmin näyttääkään.

”Kirkkoherra, katso! Mitkä kertomukset, mikä Jumalan ystävyys!”