Mitä vastaan niille, jotka kysyvät

Kohti elämäntunnon auringonlaskua?

Hyvät kristityt, rakas uusi kirkkoherra!

Tämän pyhäpäivän latinankielinen nimi on Quasimodogeniti. Se viittaa ensimmäisen Pietarin kirjeen sanoihin ”niin kuin vastasyntyneet”. Monille tulee varmaan mieleen Notre-Damen kellonsoittaja Victor Hugon samannimisestä romaanista tai sen filmatisoinneista: kirjan nimihenkilö oli löydetty vauvana kirkon ovelta juuri tänä ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina.

Tässä Pyhän Ristin kirkossa itselleni taas nousee väkisinkin mieleen katkelma nobelkirjailija Salvatore Quasimodon runosta Sateen ja raudan väri: ”Ja sano, ristille ripustettu mies, jonka kädet ovat verestä raskaat: Mitä vastaan niille, jotka kysyvät?”

Quasimodo ei suoraan kerro, mitä kysytään, mutta aloittaa runonsa näin: ”Sanoit: kuolema, hiljaisuus, yksinäisyys, kuten: rakkaus, elämä.” Sellaisia ihmiset kysyvät. Suuria asioita, elämän ja kuoleman kokoisia, eivätkä he ole lakanneet niitä kysymästä. Toisina aikoina kysymykset peittyvät, joinakin aikoina ne muuntuvat lähes tunnistamattomiksi. Nyt eletään jälleen sellaista aikaa, jolloin yhä useampi yrittää saada sanoiksi (tai kuviksi tai musiikiksi), mistä oikein onkaan kysymys. Mikä on tämä maailma ja elämä, jossa me olemme mukana ja joskus ehkä myös läsnä? Minkä varassa kannattaa ja voi ylipäätään elää ja minkä varassa voi kuolla?

Kaikki kysymykset eivät oikopäätä tunkeudu syvimpiin syvyyksiin, vaan näyttäytyvät yleisenä ja epämääräisenä hämmennyksenä tai outona vierauden ja päämäärättömyyden tunteena. Ikään kuin jokin pitkäaikainen kehityskulku olisi hiipumassa ja pysähtymässä – jokin sellainen, joka tuotti yhä parempaa, yhä terveempää, yhä vauraampaa, yhä turvallisempaa ja yhä mukavampaa elämää. Ei vain Suomessa vaan muuallakin läntisessä maailmassa ollaan aiempaa tyytymättömämpiä ja kärkkäämpiä tai ahdistuneempia ja neuvottomampia. ”Pelataanko tätä peliä enää ollenkaan ja mikä on oikea peli?” (Wittgenstein).

Etsimättä tulee mieleen kielikuva, että kulttuurisesti nyt eletään auringonlaskun aikaa ja että ollaan auringonlaskun maassa. Eikä sillä viitata vain ylipäätään länteen tai Länsi-Eurooppaan, vaan nimenomaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Ikään kuin auringonlaskun yhteiskunta pysyisi vielä toiminnassa menneen kukoistuksen jälkilämmössä – miltei kaikki kansainväliset vertailuthan osoittavat, että Suomi on kaikessa hyvässä maailman kärkeä – mutta olisi yhtä kaikki hyytymässä ja jäämässä syvenevään hämärään. Elämäntunnon jatkuvuus ei tunnu taatulta.

Pääsiäisen valossa maailma on toisenlainen

Kirkko ja seurakunta voisi sekin nähdä itsensä auringonlaskun organisaationa, jonkinlaisessa kansankirkon iltaruskon himmeässä valaistuksessa. Se voi ryhtyä kantamaan huolta omasta menestyksestään ja tulevaisuudestaan. Sellainen on kuitenkin sitä apostoli Paavalin kuvailemaa (2 Kor 7:10) maallista murhetta, joka tuottaa kuoleman. Jumalan mielen mukainen murhe sitä vastoin suorastaan pelastaa: seurakunnan ja kirkon oikea huoli on vain alueensa ihmisten ajallinen ja iankaikkinen hyvä.

Maistuu vahvasti johdatukselta, että tämän Quasimodogeniti-sunnuntain Vanhan testamentin tekstissä Sakarjan kirjassa on tällainenkin kohta: ”Näin sanoo Herra Sebaot: ’Vielä minä pelastan oman kansani auringonnousun ja auringonlaskun maista.’” Tänään Rauman kirkkoherranvirkaan asetetaan pappi, joka on pitkään palvellut Kristuksen kirkkoa auringonnousun maassa. Tänään ja tästedes sinun työnäsi, Henry, on yhdessä työntekijöiden ja seurakuntalaisten kanssa tehdä uskottavaksi ja koettavaksi, ettemme me sittenkään auringonlaskun maassa elä eikä meidän aurinkomme laske.

Kansainvälinen kokemuksesi ”idän ääriltä kaukaiseen länteen saakka” (Ps. 113:3) antaa sinulle avarat mahdollisuudet arvioida, mitä Rauman seurakunta vastaakaan ”niille, jotka kysyvät”. Miten maailma onkaan toisenlainen sen miehen tähden, ”jonka kädet ovat verestä raskaat”. Miksi on perusteltua kokea elämässä olevan mieltä, miksei ole itsepetosta toivoa, miksi ’rakkaus’ ja ’hyvyys’ eivät ole vain sanoja, miksi me emme ole yksin, miksi vastaanottamiseen voi luottaa? Ja miksi on perusteltua luottaa siihen, että syystä tai toisesta – tai pikemminkin syyttä – syrjitty tai syrjäytetty voi löytää paikkansa ja turvansa juuri kirkosta ja sen uskosta, niin kuin Notre-Damen kellonsoittaja Quasimodo?

Vastausta etsiessämme me emme viittaa vain ristiin, vaikka kyllä siihenkin – kristillinen Jumala-usko, Kristus-usko, ei hämmästy eikä torju sitä, mikä on totta. Mutta kun Jeesuksen kuollessa ristillä ”aurinko pimeni, pimeys tuli koko maan ylle” (Luuk. 23:44), pääsiäisenä ”aurinkomme ylösnousi” ja ”paistaa voittovuorella” (VK 105). Pääsiäisenä auringon sanotaan suorastaan tanssivan; omasta puolestani olen aivan varma siitä, että pääsiäisen jälkeinen valo on erilaista ja tietynlaista. Nyt maailma näkyy ja näyttäytyy toisenlaisessa valossa kuin muutoin. Ihme olisikin, ellei niin olisi: ellei pääsiäisen ihme muuttaisi katsantokantaa perin juurin, juuri se olisi ihme.

Hyvät seurakuntalaiset! Tämän pyhäpäivän latinankielinen nimi Quasimodogeniti, ”niin kuin vastasyntyneet”, on tällaisesta yhteydestä (1 Piet 2:2): ”Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa, jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen.” Tuskin on sen parempaa kuvaa sille, mitä Raumallakin nyt kaivataan: uuden alkamisen välittömyyttä, tuoreutta ja edellytyksettömyyttä. Nyt on auringonnousun aika, nyt eletään pääsiäisen valossa. Nyt on aika tehdä totta kristillisen seurakunnan kutsumuksesta näyttää maailma toisessa valossa ja valaista synkät mielet. Nyt on aika luottaa siihen, että Jumala edelleen ja etenkin nyt pelastaa kansansa ”auringonnousun ja auringonlaskun maista”.

Kirkkoherra Henry! Vaikka oletkin palannut auringonnousun maasta, et ole palannut auringonlaskun seurakuntaan, kirkkoon tai maahan. Tee se näkyväksi, koettavaksi ja jopa ilmeiseksi yhdessä seurakuntalaistesi, luottamushenkilöittesi ja työntekijöittesi kanssa. Pääsiäisen jälkeinen valo on kuin onkin toisenlaista ja tietynlaista. Koko maailma näkyy ja näyttäytyy erilaisessa valossa kuin muutoin; ”auringon noususta sen laskuun saakka olkoon Herran nimi ylistetty” (Ps 113:3, vuoden 1933 käännös).