Saarna Kitinojan kirkon 60-vuotisjuhlassa tuomiosunnuntaina

Matt. 25:31-46.

 

Minä hain turvaa ja te…

Olin toissailtana Helsingissä, sillä aukiolla, jossa aikoinaan olivat VR:n tavaramakasiinit. Nyt niistä on jäljellä vain säälittävä pätkä. Eri puolilla kohoavat merkittävät rakennukset: Sanomatalo, modernin taiteen museo Kiasma, eduskuntatalo ja kirkkaana loistava Musiikkitalo. Keskellä laajaa kenttää oli kaksi telttaa, toinen nälkälakkonsa lopettaneiden ja sairaalaan vietyjen afgaanimiesten, toinen tukinälkälakkoa toteuttavan nuorten Changemaker-verkoston. Oli tuomiosunnuntain aatonaatto ja tuli kummallinen olo.
Minä olin nälkäinen ja janoinen ja te joko annoitte minulle syödä ja juoda tai sitten ei. Minä olin sairas ja te joko ette auttaneet minua tai autoitte hyvinkin. Entäs: minä olen vailla turvaa ja mahdollisuuksia ihmisarvoiseen elämään ja te ette sitten millään ottaisi minua maahanne ja yhteiskuntaanne?
Javad ja Gholam – he ovat siis nimeltä mainittavia ja nimeltä tutustuttavia ihmisiä, eivät vain jokin ilmiö ”afgaanimiehet” – lopettivat nälkälakkonsa, kun he saivat varmuuden, ettei heidän asiansa hautaudu eikä unohdu, kun tukijoukot pitävät siitä huolen. Turvapaikka-asia saa ratkaisunsa joskus loppukeväästä, toivon mukaan sekä inhimillisen että oikeudenmukaisen. Mutta jo nyt he ovat muistuttaneet meitä juuri sillä tavoin hankalasti, vastaansanomattomasti ja epämiellyttävästi kuin tuomiosunnuntaina sopii, ettei usko ole pelkkää mielenliikutusta ja silkkaa sielunvärinää. Ihmisen Poika kysyy – tai pikemminkin loppujen lopuksi vain toteaa – mitä me olemme ihmisen pojille ja tyttärille tehneet. Miten luottamus häneen ja luottamus Jumalaan on tai ei ole siirtänyt elämän keskipisteen itse kunkin ulkopuolelle, toiseen ihmiseen, tukea, apua, lohdutusta ja ystävyyttä tarvitsevaan?

Vuoden kylässä voi tajuta, mihin yhteyteen kuuluu

On vaikea löytää jotakuta, joka olisi hehkuttanut tätä kristillisen elämänmuodon tai ehkäpä ennemminkin Kristuksen muotoisen elämän erikoislaatuisuutta ja olennaisuutta enemmän kuin Luther. Hän itse asiassa lisää siihen hätä- ja tarveluetteloon, johon kuuluu vastata, myös uskonnollisen alamittaisuuden; ilmeisesti hänestä olisi oikein lisätä: ”Minä olin syntinen ja sinä otit minun syntisyyteni omaksesi, minä olin kelvoton Jumalan ja ihmisten edessä ja sinä otit minut vastaan ja kävit kanssani käsi kädessä Jumalan luo.” Tai miksipä en lainaisi Lutheria sanatarkasti: ”Jos sinä olet kristitty, teet myöskin sinä siten, että palvelet minua kaikella mitä sinulla on, siten että kaikki tulee hyväkseni ja minä nautin siitä kuin ruosta ja juomasta. Jos olen syntinen ja sinä olet Jumalan armosta hurskas, niin tulet tyköni ja jaat minulle hurskautesi, rukoilet edestäni, astut puolestani Jumalan eteen ja otat minut vastaan kuin itse olisit minä. Siis sinä nautit ja syöt hurskaudellasi minun syntini kuten Kristus on tehnyt meille. Jos taas sinä syöt minut, minä vuorostani syön sinut.”
Viimeksi saarnasin Kitinojan kirkossa 14.7.1974; siksi olen täällä tänään, että tuona päivänä pidin 21 vuoden aikuisessa iässä ja kolmen vuoden teologian opiskelun tuottamalla kypsyydellä ensimmäisen kokonaisen päiväjumalanpalveluksen ihan itse. Oli uskonpuhdistuksen päivä ja viittoilin ahkerasti Lutheriin. Vaikka pystynkin vielä lukemaan saarnani läpi, tuolloisen minäni luottamus oikein jäsenneltyjen uskonkäsitysten voimaan ja yleinen ihanteellinen kirkassilmäisyys osin hymyilyttävät, osin värisyttävät. Nyt mun silmäni ei oo enää kirkkahat, nyt olen paljon hitaampi opettamaan kuinka asiat ovatkaan ja ainakin toivon osaavani enempi vain suosittaa Ihmisen Poikaa ja Taivaan Isää kanssakulkijoilleni. Kuinkahan paljon kukaan voi oikeastaan välittää Jumalasta kenellekään; mitä muuta – mutta toisaalta mitä sen parempaa – kukaan voi tehdä kuin koettaa edesauttaa sitä, että toinen pääsee vuorovaikutussuhteeseen Jumalan kanssa ja pysyy siinä?
Vuorovaikutussuhde Jumalan kanssa ja vuorovaikutussuhde ihmisten kesken eivät ole kaksi eri asiaa eivätkä ne vedä eri suuntiin – juuri sitähän Luther aivan selvästi tahtoo sanoa. Juuri senhän päivän jylhä evankeliumi nimenomittaisesti osoittaa. On paitsi inhimillistä myös jumalallista, että ottaa omikseen toisen tarpeet, jakaa elämän eväitä ja varaa toiselle paikan olemassaolon juhlaan – tai ainakin luo tilan olla ihminen ihmisten joukossa. Älkää ny ruvekko luulemahan ittestänne liikoja, mutta kyllähän vuoden kylässä voi paremmin ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa, kuin jossakin muualla. En tarkoita sitä viileän teknistä perustetta, että Kitinoja on ”keskittänyt osaamisensa palvelujen tuotteistamiseen”. Ajan takaa sitä, että vaikkei inhimillisen ja jumalallisen lankeaminen yksiin tarkoitakaan, että jonkinmoinen taivaallinen Kitinoja olisi nyt läpäissyt tämän maallisen ja asettunut tähän jokimaisemaan taivaallisen Jerusalemin ennakoijana, koko kylän yhteenkuuluvuus kyllä kuuluu siihen pehmeään ytimeen, jossa Ihmisen Poika saattaa hänkin kokea tulleensa kohdatuksi – vaikka kohtaajat eivät tätä itse olisi ollenkaan huomanneet, tajunneet eivätkä tiedostaneet.

Kaikkivaltiaan viesti: olennaista on rakastaa

Mikään kunniakirja kädessä ei Ihmisen Pojan valtaistuimen edessä kuitenkaan vakaasti seistä. Tuomiosunnuntain epistolasta voi päätellä, että kunnian kirja, elämän kirja, on Ihmisen Pojan itsensä kädessä. Sain toissa keväänä kaukaiselta sukulaiselta hänen itsensä maalaaman ikonin, jossa Kristuksella on kirja kädessään. Kuinka ollakaan, ikonissa Kristus on juuri valtaistuimellaan, vaikka se näkyykin hänen takanaan vain selkänojan kaarena, johon ei heti tule kiinnittäneeksi huomiota: alkuperäisen tätä suuremman kokovartalokokoisen ikonin kreikkalainen nimitys on Enthronos, Valtaistuimella [istuva], kuin kuvituksena evankeliumin aloitukseen, jossa ”hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle”.
Tällaisen Enthronoksesta ikään kuin puolitetun ikonin nimi on Pantokrator, Kaikkivaltias; Johanneksen evankeliumin mukaanhan Jeesus kerran totesi (5:22): ”Isä itse ei tuomitse ketään, vaan hän on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle.” Ja tämän Valtaistuimella istuvan, tämän Kaikkivaltiaan kädessä on siis kirja. Se on – olosuhteet huomioon ottaen – elämän kirja, kunnian kirja, olennaisen kertova kirja. Ja kun minä kotonani katson kirkkautensa valtaistuimella istuvaa Ihmisen Poikaa, hänen kädessään on kirja, jossa lukee (Joh 15:12): ”Rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.”
Ikoni ei voi puhua, vaikka se aivan selvästi voikin katsoa; itse asiassa sen edessä ei voi olla kokematta, että enemmän se katsoo minua kuin minä sitä. Se, mitä minuun katsova Kristus Kaikkivaltias minulle sanoo, on kirjoitettu hänen pitelemäänsä kirjaan. Toisin sanoin kuin evankeliumissa, mutta yhtä lailla ja samaan tähdäten se sitoo yhteen Taivaan isän, Ihmisen Pojan ja kaikki ihmisen pojat ja tyttäret, Isän lapset. Päästänpä jälleen Lutherin ääneen: ”…hyvyydet ovat virranneet Kristuksesta ja ne virtaavat meihin. Hän verhosi meidät ja toimi meidän puolestamme niin kuin hän itse olisi ollut sitä, mitä me olemme. Meistä ne virtaavat niihin, jotka ovat niitä vailla…”

Meidän on jakaminen ja meistä on jakajiksi

Elämä on jakamista varten; minä olen koska sinä olet; ei ole mitään suurempaa kuin työtä tehdä ja rakastaa. Ei ole ollenkaan tarkoitus, että me vain ihastuisimme Jeesukseen ja ihastelisimme häntä niin ihastuttava kuin hän saattaa ollakin. Kaikesta, aivan kaikesta, päätellen on tarkoitus, että me seuraamme Kristusta. Silloin (mutta vain silloin) alkaa jokin muuttua: seura tekee kaltaisekseen, väistämättä. Eipä tietenkään kokonaan – Jeesuksena esiintyminen on kohtalaisen varma mielenterveyden järkkymisen merkki – mutta osittain ja vähittäin. Ja kuitenkin olennaisesti ja vaikuttavasti.
Tuon Pantokrator-ikonin vieressä on toinen, jonka olen saanut paikallisen körttiopiston rehtorilta. Siinä on etiopialainen marttyyri Menas ja Kristus käsi tämän olkapäällä. Tätä varhaiseen tyyliin maalattua ja yksinkertaista ikonia on viime vuosina alettu nimittää ystävyyden ikoniksi: Jeesus on niin toverillisen oloinen, läsnä oleva ja läheinen. Jospa sitten onkin niin, että Ihmisen Pojan päivänä kestävät ne, jotka astuvat esiin kädet toistensa olkapäillä tai toinen toisiaan sylissä kantaen tai yksinkertaisesti käsi kädessä? Jospa tämä kosketus ja tämä läheisyys onkin sen elämänmuodon lihaksituloa, joka merkitsee itsensä Vapahtajan kohtaamista?
Me emme millään tule niin vähäisiksi, heikoiksi, avuttomiksi eikä osaamattomiksi, etteikö meidän olemassaolollamme, kosketuksellamme ja ystävyydellämme olisi merkitystä. Meistä on aina vähimmiksi sisariksi ja veljiksi vähimmille veljille ja sisarille.
Kun afgaaniveljemme Javad ja Gholam olivat olleet nälkälakossa 65 päivää – ihminen kestää syömättä noin 70 – muuan Changemakerien nuori meni tapaamaan heitä heidän telttaansa. Ja kuinka nuo nälän näännyttämät ottivatkaan hänet vastaan: ”Saako sinulle olla mehua?”
Tervetuloa Ihmisen Pojan päivä.