Miika Rosendahlin asettaminen Kiikalan ja Suomusjärven aluekappalaisen virkaan

Piispa Kaarlo Kalliala ja avustajat virkaanasettamismessussa. Kollaasi, jossa 5 kuvaa

Kristityllä ei ole paluuta tuttuuteen eikä vanhaan minään

Siitä on jo jonkin aikaa, kun Saksassa eli luterilainen teologi, jonka nimi oli Friedrich Hölderlin. Ajallisesta ja paikallisesta etäisyydestä ei nyt kuitenkaan ole erityisesti väliä. Meille kristityillehän on ominaista olla sen verran realisteja, että pystymme liittymään sellaiseen viisauteen, joka on syntynyt ja kasvanut ennen meitä ja meistä riippumatta. Sellaista viisautta on sekin, mitä Hölderlin on joskus tullut sanoneeksi: ”Se, mikä on omaa, täytyy oppia tuntemaan aivan kuin se, mikä on vierasta.”

Hölderliniltä voi tietenkin kysyä, miten niin ”täytyy”? Mikä pakko se on – tai mitä hyvää siitä seuraa? Tarkoitti Hölderlin lausahduksellaan mitä tarkoittikin, tämän päivän katsannossa hän joka tapauksessa on oikeassa – on ”tämä päivä” sitten tämä kolmas adventtisunnuntai täällä Kiikalassa tai yleisempi viittaus omaan aikaamme kaiken kaikkiaan. Juuri nyt on hyvä pystyä näkemään toisin, tutustumaan tuttuun kuin vieraana, saamaan uusi näkökulma. Ja mahdollisesti jopa elämään ja olemaan toisin.

Kiikalan ja Suomusjärven alueet ovat nyt saaneet kappalaisen, jolla on poikkeukselliset edellytykset vastata Hölderlinin heittoon. Toisaalta hän on omalla maaperällään, suorastaan kotoisissa maisemissa, mutta toisaalta hän palaa tänne vieraana, jo muuallekin kiinnittyneenä. Oletan sinun, Miika, tunnistavan itsessäsi sen monien paluumuuttajien kokemuksen, ettei kerran maasta muutettuaan koskaan voikaan palata. Vaikka palaa, palaa jo muuttuneeseen Suomeen. Ja vaikka palaa, palaa ennen kaikkea itse muuttuneena. Sellaisena, jonka täytyy oppia tuntemaan omansa siihen tapaan kuin vieraaseen tutustutaan.

Muuan maailmalta palannut pappi luonnehti tätä kokemusta näin: ”Kummallinen uudelleensyntymisen tunne, josta ei koskaan ole paluuta takaisin menneisyyteen – vanhaan minään!” En usko, että sanan ’uudelleensyntyminen’ käyttö oli sattumaa – pikemminkin johdatusta… Se kun tuo mieleen uudestisyntymisen, sen kristillisen ilmaisun, jolla me kuvaamme, kuinka käänteentekevästi toisenlaista on olla kristitty verrattuna siihen, ettei olisi.

Niinpä kristitty on juuri se, joka oppii tuntemaan oman aivan kuin sen, mikä on vierasta. Pietarin ensimmäisen kirjeen mukaan hän elää muukalaisuuden aikaa ja heprealaiskirje (11,9) tulkitsee nimenomaan Jumala-uskon irrottavan vanhasta ja kiinteästä: ”Koska Abraham uskoi, hän asettui muukalaisena luvattuun maahan ja asui siellä teltoissa.”

Tämän elämän mieli löytyy yhdessä ja toisin nähden

Viittasin aiemmin siihen, että juuri nyt on hyvä pystyä tutustumaan tuttuun kuin vieraana, näkemään toisin ja elämään eri tavalla. Miksi erityisesti nyt? Siksi, että Suomi ja maailma ovat vääntäytymässä tai loksahtamassa johonkin uuteen asentoon. Aika kivuliaasti, niin kuin isommat muutokset tapaavat tapahtua, mutta joka tapauksessa vastaansanomattomasti. Taloudellinen vauraus ja poliittinen valta ovat uusjaossa ja kaiken horisonttina – epämiellyttävän tummana ja läpinäkymättömänä – on koko elonkehän kestokyky. Vaikka Kiikala ja Suomusjärvi eivät olekaan kehityksen polttopisteessä samassa mielessä kuin vaikkapa Peking, New York tai Lontoo – ei edes sillä tavoin kuin München, Nürnberg tai Stuttgart – kaikki tämä rakenteiden rutiseminen ja elämänmuotojen kitinä asettuu tähänkin maisemaan, mielenmaisemaan ainakin.

Ja sielunmaisemaan. Siksi ei kannata yrittää väittää vastaan Hölderlinille, kun hän sanoo ”täytyy”. Aika ja elämä kysyvät pakottavasti, mikä on tämän elämän mieli. Hölderliniltä itseltään ei vastausta kannata hakea; hänen mielensä itse asiassa lopulta murtui. Sitä vastoin sitä vastausta, joka niin vanhan kuin uudenkin liiton kokemuksen mukaan avautuu Jumalan avaamassa toisenlaisessa näkökulmassa, haetaan nyt yhdessä. Se ei ole sellaisenaan kirjoissamme eikä kansissamme eikä sitä tuo valmiina uusi kappalainen. Se löytyy eläen ja jakaen. Se kehkeytyy kokemuksia kuunnellen ja toinen toiseensa luottaen. Meidän kaikkien tehtävä, mutta yhtä aikaa myös oikeus, on opetella tuntemaan se mikä on omaa aivan kuin se, mikä on vierasta.

Silloin me kaikki, Kiikalan ja Suomusjärven kristikansa, kaikki virkaan siunattavat ja asetettavat – jopa viimeisinä kirkkoneuvos ja piispakin – liitymme Jumalan kansan vuosituhantiseen matkasaattoon, ikiaikaiseen kansainvaellukseen. Aina me olemme olleet liikkeessä, aina on haastanut kukin aika ja mikin paikka, koskaan me emme ole oikein asettuneet emmekä itse asiassa voineet seisahtua. Meidät on kutsuttu näkemään toisin, kokemaan eri lailla ja elämään eri tavalla. Aina siinä määrin, että me olemme kuin uudesti syntyneitä, kuin toisia, kuin itsellemme vieraita mutta Jumalalle niin perin tuttuja.

Me jatkamme matkaa. Tavoittaaksemme tuoreena sen minkä luulimme säilöneemme.Tullaksemme siksi mitä olemme.