Virkaan asetettavat kirkkoherra Mika Kyytinen ja kappalainen Jaakko Rainerma kuuntelevat piispa Kallialan puhetta kirkon alttarikaiteen edessä seisten, kumpikin punaiseen kasukkaan puettuna.
Puhe Kankaanpään seurakunnan kirkkoherra Mika Kyytisen ja kappalainen Jaakko Rainerman virkaanasettamisessa

Kirkkoherra Mika ja kappalainen Jaakko, koko kristillinen seurakunta!

Aika ajoin väitetään, että kysymys Jumalasta on olennaisesti muuttunut. Sanotaan, että ennen kysyttiin, miten löytäisin armollisen Jumalan, kun taas nyt kysytään, onko Jumalaa. Olen itsekin esittänyt asian tuolla tavoin: ennen noin ja näin nyt. Olen ollut väärässä, semminkin jos (ja yleensä kun) kysymys on ihmisen elämänkysymyksestä.

Mistä on kysymys?

On nimittäin niin, että uskon ja hengellisen elämän ensimmäinen kysymys ei ole, onko Jumalaa. Ihmisen mieli ei etene sillä tavoin. Ihminen ei halua ensin pohtia, josko Jumalaa ollenkaan on, ja alkaa sitten – myönteiseen vastaukseen päädyttyään – tehdä siitä johtopäätöksiä. Uskonnollinen usko alkaa suoraan siitä, miten löytäisin armollisen Jumalan, miten tässä kaikessa olisi jotakin mieltä. Nämä kysymykset puolestaan lävistävät toisensa vastavuoroisesti; ”olemme kristittyjä jo siinä, kun kaipaamme elämällemme merkitystä” (Mikko Yrjönsuuri).

Olen varma siitä, että juuri tällaisten kysymysten kanssa te, Mika ja Jaakko, tulette kumpikin virassanne yhä tietoisemmin painimaan. Te otatte viran vastaan aikana, jolloin kristillisen uskon yhteisyys, yleisyys ja eräänlainen itsestäänselvyys on nopeasti kyseenalaistunut. Meitä edeltäneiden sukupolvien aikana sanan saarna ja sakramenttien hoitaminen saivat kyllä aikaan vallan ihmeitä: raamatullista kuvaa käyttääkseni sellainen ”hapatus hapatti koko taikinan”, koko suomalaisen elämäntavan, uskolliseksi kansankirkollisuudeksi ja vähäeleiseksi kulttuurikristillisyydeksi. Nyt sekä kansankirkollisuus että kulttuurikristillisyys kuitenkin vähenevät ja ohenevat, ja meidän on uudella tavalla kysyttävä niin toinen toiseltamme kuin itseltämmekin, mistä lopulta on kysymys, mitä meidän tulee tehdä, miten olla ja miten elää. Vaikka seurakuntien ja kirkon työssä on myös vastattava yhä vaativampiin taloudellisiin ja rakenteellisiin haasteisiin, kaikkein keskeisintä on ymmärtää sitä kulttuurista muutosta, jonka keskellä me kaikkinemme olemme.

Valossa pimeän keskellä

Nykyisessä länsimaisessa elämänkokemuksessa on uusiakin olennaisia piirteitä, mutta saksalaisen uskonnonfilosofin Bernhard Welten viitisenkymmentä vuotta sitten kirjoittama kuvaus on edelleen tunnistettavissa: ”Elämme kirkkaasti valaistussa maailmassa, ja meillä on elämän hallintaa varten mahdollisuuksia ja välineitä, jotka ovat selkeästi järkemme valaisemia. Laajennamme tätä järjellistä maailmaa edelleen – näköjään rajattomasti. Samanaikaisesti kuitenkin koemme olevamme kuin kirkkaasti valaistussa ja rajatussa huoneessa, jota ympäröi ylhäältä, alhaalta ja joka puolelta mitä syvin pimeys. Alamme nyt huomata sen. Sen vuoksi alamme tehdä kysymyksiä perimmäisistä asioista, elämämme perimmäisestä mielestä, tarkoituksesta ja perustasta. Emme kuitenkaan löydä tähän vastausta, ja meidät ympäröi vain yö.”

Welten erikoinen kuva pimeydessä leijuvasta valoisasta huoneesta havainnollistaa kahta asiaa. Yhtäältä kaikki näyttää olevan selvää ja selitettyä, järkiperäistä ja toimivaa. Toisaalta kaikki näyttää roikkuvan ilmassa mihinkään liittymättä ja antamatta lainkaan vastausta siihen, mitä merkitystä tai ylipäätään väliä tällä kaikella nyt sitten oikein on. Jos olemisen tarkoitus ja elämisen mieli oli hakusessa jo puoli vuosisataa sitten, niin paljoa enemmän nyt. Silloin sentään tulevaisuus näytti siihenastista lupaavammalta, mutta nyt taas kyseenalaistuu jo nykyhetkikin, kun tulevaisuutta sumentaa ympäristökatastrofin uhka.

Tällaisessa tarkoituksettomuuden uhkaamassa maailmassa Kankaanpään seurakunta ja sen paimenet elävät. Tällaisessa maailmassa te ja me kaikki etsiydymme armollisen Jumalan huomaan ja suojiin. Kun tämmöisessä maailmassa kysytään, mitä mieltä tässä elämässä onkaan, ei kysytä, olisiko olemassa Jumala, joka tähän vastaisi. Siinä kysytään armollisen Jumalan perään, vaikkei sanoja niin osatakaan asettaa.

Kokemusetäisyydellä Jumalasta

Mika ja Jaakko, hyvä seurakunta! Kysymys on siitä, miten olla Jumalaan nähden kokemusetäisyydellä. Dogmatiikan professori ja aikansa merkittävä hengellinenkin auktoriteetti Osmo Tiililä julkaisi 1960-luvulla kirjan Suomalaista kokemuskristillisyyttä, joka kuvaa kankaanpääläisen rukoilevaissaarnaajan Frans Ulvaan uskonkäsitystä ja opetusta. Ulvas on oman aikamme Kankaanpään seurakunnalle sekä innoittava että varoittava esimerkki. Varoittava esimerkki hän on yksiraiteisuudessaan; niin kuin Tiililä toteaa, ”hän on ollut aito herätyssaarnaaja, kehottaja, varoittaja, kutsuja ja tätä nimenomaan oman kääntymiskokemuksensa pohjalta”. Oma Jumala-kokemus voi hyvinkin olla niin järisyttävä, ettei oikein millään saa otetuksi toisten toisenlaisia kokemuksia todesta. Se on kuitenkin aivan välttämätöntä, semminkin juuri tänä aikana, jolloin meiltä vaaditaan tarkkaavaisuutta tunnistaa Jumalan jälkiä sielläkin, missä itse emme koskaan ole kulkeneet. Frans Ulvas sulkeutui jo omassakin maailmassaan omiin rajojensa sisäpuolelle, kun taas meidän maailmamme on monimuotoisuudessaan tuota entistä määrättömästi monimutkaisempi.

Mutta, kuten sanottu, Ulvas on myös innoittava esimerkki. Hän on seurattava esimerkki, mitä uskollisuuteen ja sitkeyteen ja ennen muuta sisäiseen paloon tulee. Kysymys on kuin onkin – niin seurakunnan paimenten kuin kaikkien Kristuksen seuraajien kannalta – siitä, että pääsee Jumalaan nähden kokemusetäisyydelle ja säilyttää sen. Silloin, yhtä aikaa ja yhtäläisesti, kokee myös elämässä olevan mieltä eikä kysy, mikä sen tarkoitus onkaan.

Tätä varten ja tällaiseen virkaan Kankaanpää seurakunta on teidät kutsunut: avaamaan ja pitämään auki armollisen Jumalan todellisuutta, josta aukeaa elämän syvä merkityksellisyys.