Puhe Panu Thusbergin näyttelyn avajaisissa Littoisten kyläkirkossa
Panu Thusbergin ympyränmuotoisessa Kosmos-maalauksessa punasävyisellä taustalla risteilee vaaleita kuvioita, jotka muistuttavat virtauksia ja kanavia tai tiestöä kartalla tai ilmakuvassa.
Panu Thusberg: Kosmos.

Mitä väliä maailman rakenteella?

Aika yleisen käsityksen mukaan keskiaika oli pimeää, ja se oli sitä erityisesti kirkon vaikutuksen vuoksi. Myöhempi aikakausi nimittikin itsensä valistukseksi, siis valaistumisen ajaksi – ja juuri sen propagandistinen itseihailu on luonut ja ylläpitänyt mielikuvaa pimeästä keskiajasta. Yksi osa pimeyttä oli käsitys, että maa on litteä eikä pallo.

Kun äskettäin tutkittiin asiasta jotakin sanoneita kristillisiä kirjoittajia, parinsadan joukosta löytyi hädin tuskin kolme, jotka eivät selvästi ilmaisseet, että maa on pallo. Kaikkein kummallisimman ajatuksen esitti Kosmas Indikopleustes noin 500-luvun puolivälissä. Vaikka hän oli laajalti matkustellut – nimensä mukaisesti myös Intiassa – hän väitti Vanhan testamentin pohjalta, että maailma on itse asiassa telttamaja, jonka keskellä on vuori.

Maa siis tiedettiin palloksi, mutta niin kyllä yleisesti ajateltiin, että aurinko kiertää maapalloa eikä maa aurinkoa. Tuo vanha Ptolemaioksen malli toimi kuitenkin varsin hyvin. Ptolemaios tosin tarvitsi 79 ympyräliikettä selittääkseen kaikki tähtitaivaan havainnot, ja aurinkokeskisen ajattelun lopullisesti esittänyt Kopernikus vain 36. Silti Kopernikuksen täytyi rakentaa maan liike jopa kahdeksasta ympyräliikkeestä: tässä suhteessa hänen teoriansa oli Ptolemaiosta huonompi!

Maa tiedettiin palloksi ja vuosisatojen aikana siitä piirrettiin osuvampia ja vähemmän onnistuneita karttoja. Jotkut kartat olivat suorakaiteita – niin kuin ne nykyäänkin tapaavat ulottua ”maan neljälle kulmalle”. Mutta usein maailmankartta oli maapallon muodon mukaisesti myös pyöreä – sellainen kuin se Panu Thusbergin työ, joka tästä alkaen on jonkin aikaa Littoisten kyläkirkon alttaritauluna. Muualla kirkossa on enemmän tai vähemmän kartahtavia maalauksia kumpaakin lajia, sekä kulmikkaita että ympyriäisiä.

Ennen vuotta 1000 maailma esitettiin usein niin sanottuna O-T-karttana. Pyöreä karttapohja oli muutoin maata paitsi että sen keskellä oli ohuilla vettä kuvaavilla viivoilla T, joka jakoi maan ylhäällä olevaan Aasiaan, vasemmalla olevaan Eurooppaan ja oikealla olevaan Afrikkaan. On ihan selvää, ettei maailman ajateltu olevan tuon muotoinen: totta kai tajuttiin, ettei Välimeri ole yhtä kapoinen ja ohut kuin Niili ja Don, Aasian silloiset rajajoet. Tätä karttaa ei ollut tehty sitä varten, että siitä luettaisiin missä mitäkin on. Tämä kartta kertoi, mitä merkitystä milläkin on. Tai mikä siinä, mitä on, on olennaista. Ehkä jopa Kosmas Indikopleustes outoine telttoineen oli samalla asialla?

Tiet auki taivasta myöten

O-T-kartan keskellä on – joskus erikseenkin piirrettynä – Jerusalem. Kaiken keskellä – koko maailmankin keskipisteessä, jos kaikki kiertää maapalloa – on se paikka ja kaupunki, jossa Kristus kärsi, kuoli ja nousi ylös. Kun me nyt katsomme Littoisten alttaria, me näemme jotakin vastaavaa ja koemme jotakin samankaltaista. Meidän silmiemme edessä on merkitysten kartta ja paluuteitten reitistö. Siinä missä O-T-kartta töksäyttää maailmanjärjestyksen meidän eteemme äärimmäisen simppelinä ja liiankin oikoisena, jotta sen pystyisi omaksumaan, tässä meillä on kosminen mysteeri, jonka keskellä, risteyksessä, keskiristillä, kehkeytyy tai on jo kehkeytynyt jotakin ratkaisevaa. Se, että taulu on alttarilla, vihjaa riittävästi ja viittaa kylliksi siihen, mitä.

Ja nythän koko tämä kirkko on täynnä karttoja, jotka minusta laulavat enemmän kuin puoliääneen sitä virttä, jossa kertautuu: ”Joka päivä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet. Sinä johdatat meitä maailmaan ja voimaa suot yhä uudestaan. Sinä kannat, sinä viet.” Avaukset eivät pysy vain tasokarttakuvissa, vaan pyöreät kuvat avautuvat sekä mikro- että makrokosmokseen: ne saavat meidät katsomaan sekä mikroskoopin että teleskoopin läpi niitä pikkuruisia ja valtavia rakenteita, joiden keskivälillä ihminen maailmaa ihmettelee ja ihastelee. Ja teitänsä kulkee.

Noin sen näen – taitelija joutuu aina suostumaan siihen, ettei hän omista minkään tekemänsä ja luomansa merkityksiä, vaan ne kehkeytyvät hänen ja hänen yleisönsä välissä. Minulle nousevat itsestään tai suorastaan väkisin mieleen ensimmäisen Korinttilaiskirjeen sanat ”teidän on maailma ja elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, kaikki on teidän”. Mutta nyt olisi asiatonta ja suorastaan pöhköä yrittää sen enempää sanallistaa sitä, mikä tässä on meidän koettavissamme: antaa sanojen jo olla. Antaa sielun vapaasti suunnistaa näillä kartoilla ja näiden kuvien avaamilla reiteillä. Tiet ovat selvästikin auki taivasta myöten, kun tämä näyttely on auki.