Marian ilmestyspäivän saarna Siikaisten piispantarkastuksessa

Luuk. 1:39–45

Kukaan ei oikein tiedä, mikä se Juudean vuoriseudulla oleva kaupunki oli, jossa Maria ja Elisabet tapasivat. Hyvin myöhäinen perinne viittaisi Ein Keremiin, mutta ehkä se kuitenkin oli Hebron tai jopa Betlehem. Tarkalla paikalla ei itse asiassa ole mitään väliä. Tuo kohtaaminen ulottuu kaikkiin paikkoihin ja ylittää kaikkien aikojen rajat.

Marian ja Elisabetin kättelyt, halaukset ja vuorotervehdykset on mielessään helppo sijoittaa siikaislaiselle lasikuistille. Elisabet kuulee jonkun tulevan, astuu talon hämäryydestä kuistille ja varjostaa sen kirkkaudessa silmiä kädellään. Nuori sukulaisnainen Maria on ehtinyt sisäpuolelle ja tervehtii.

 

Sama ilo Juudeassa ja Satakunnassa

Valosta jo häikäistynyt Elisabet häikäistyy myös sisäisesti: hän kokee jotakin kummallista riemua, johon hänen odottamansa lapsikin aivan selvästi tuntuu yhtyvän. Siikainen ei ole Juudean vuorimaassa, vaan Satakunnan metsäseudulla, mutta se mitä siellä tapahtui ei jää sinne, vaan tulee väistämättä myös tänne.

Mielikuva kohdussa innostuvasta pojasta, joka sittemmin sai nimen Johannes ja lisänimen Kastaja, on vahva ja kiehtova. Se kuvaa tyytyväisyyttä ja mielihyvää niin konkreettisesti ja vastaansanomattomasti, että olen itsekin jotenkin jäänyt sen lumoihin.

Saatan miehenäkin, yhtä kaikki, silloin tällöin sanoa, että lapsi kohdussani hypähti ilosta, kun kuulin tämän tai tuon uutisen tai asian. Vaikkei minulla olekaan oikeaa kokemusta, kuvittelen pystyväni kuvittelemaan, millaista se voisi olla – ja se tuntuu hyvältä, kun se ei kerran tunnu vain aivoissa vaan koko kehossa.

 

Sisäelinten usko

Kaikilla meillä on kokemusta siitä, kuinka ruumiillisia ovat ilo ja suru ja ahdistus ja riemu tai vaikkapa huoli ja rauha. Rintakehää saattavat puristaa rautavanteet tai askel nousta niin kepeästi, että huomaa ilon hypähtelyn ulottuvan kohdun ulkopuolellekin. Sydän tykyttää levottomasti tai sykkii rauhassa; jokainen tämän tietää, koska jokainen niin kokee.

Niinpä meille ei tarvitse selittää sitä Vanhan testamentin kielenkäyttöä, jossa sydän on tunnekeskus, vaikka sen aikainen ajatus munuaisista ruumiillisen kokemisen paikkana onkin käynyt vieraaksi. Ja aivan hyvin me ymmärrämme, miltä Sinuhesta Mika Waltarin romaanissa tuntui, kun hän ihastui niin perusteellisesti, että hänen sydämensä suli ja vatsansa valahti polviin.

Nykyäänkin kristillisen uskon on sanottu olevan viskeraalista. Sana ’viskeraalinen’ on lääkärien ja sairaanhoitajien ammattikieltä ja tarkoittaa sisäelimiin liittyvää. Jos siis usko on viskeraalista, se tuntuu koko ruumiissa. Se värisyttää, se muuttaa sydämen lyöntitiheyttä ja se tuntuu iholla. Sitä ei saa haltuun sen enempää kuin ihminen voi säädellä omia ruumiillisia tuntemuksiaan: se vaikuttaa meihin ja me vaikutumme.

Vaikka aivotkin ovat sisäelin, usko ei suostu asettumaan vain sinne. Usko ei ole silkka järjen eikä pelkkä tahdon asia. Se koskee ja koskettaa koko ihmistä sieluineen ruumiineen eikä se kuulu ihmiselle vain yksikössä vaan kaikille ihmisille monikossa. Kaikille kaikkina aikoina ja kaikkialla.

 

Vastapäätä uutta todellisuutta

Marian ja Elisabetin kohtaaminen ulottuu Juudean vuorimaasta lasikuistien kautta tämän päivänkin standardein rakennettujen siikaislaiskotien kynnyksille. Siinä määrin kuin tuosta tapaamisesta saa kiinni ja siihen samastuu, sen alkaa nytkin kokea ruumiissaan.

Vaikkei lapsi kohdussa hypähtäisikään, sydän on altis lämpenemään ja iho voi alkaa kihelmöidä. Tuo kohtaaminen kun oli suuri, itse asiassa käänteentekevä.

Elisabet eli vielä vanhan liiton puolella, vanhassa uskonnossa, mutta koki syntymättömine lapsineen, että maailma oli juuri muuttunut. Muuttunut se olikin aivan äsken: evankeliumihan kertoo, että Maria oli lähtenyt liikkeelle vain muutamia päiviä sen jälkeen, kun enkeli oli ilmestynyt hänelle ja ilmoittanut hänen tulevan Jeesuksen äidiksi.

Mitään ei vielä ollut nähtävissä, mitään ei ollut tiedossa, mutta niin vain Elisabet tajusi, että juuri nyt ja tässä hän oli vastapäätä uutta todellisuutta, uutta liittoa ja uutta Jumalan tekoa. Vähintä, miten sitä voisi yrittää sanoittaa, on huutaa: ”Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä!”

Mutta ehkä sittenkin vielä asiallisempi oli tuon jo keskostasolle kehittyneen syntymättömän lapsen reaktio: sanaton riemun hypähdys.

 

Jeesuksen seuraaja löytää hyvyyttä matalalta

Jokainen Raamattuunsa vähänkin perehtynyt tietää, että käänne oli liian perusteellinen ja niin erikoislaatuinen, ettei se kuitenkaan tässä kohtaamisessa selvennyt. Ei sitä läheskään ymmärretty, selitetty eikä omaksuttu.

Se ilosta hypähtänyt lapsi lähettikin myöhemmin omat seuraajansa tarkistamaan Jeesukselta, kuka hän nyt sitten loppujen lopuksi oli – olikohan hän itse mahdollisesti hypähtänyt hiukan turhaan (Luuk. 7:20): ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa jotakuta muuta?”

Jeesuksen omaiset puolestaan halusivat joskus ottaa ”hänet huostaansa, sillä he luulivat, että hän oli poissa tolaltaan” (Mark. 3: 21). Ja hyvästä syystä voisi kysyä, olemmeko me oikeastaan vieläkään perillä siitä, kuinka erilainen on se Jumalan valtakunta, jota Jeesus julisti ja kuinka omalaatuinen on se Jumala-usko, johon hän johdattaa seuraajansa.

Marianpäivä osuu aina paastonaikaan. Toisaalta se katkaisee sen, toisaalta se taas viittaa siihen Kristus-uskon erikoislaatuisuuteen, johon juuri paastonaika johdattaa. Maria vastaa Elisabetin tervehdykseen ja Johanneksen hypähdykseen kiitosvirrellään. Siinä uuden liiton äiti ylistää, kuinka Jumala on korottanut alhaiset ja ruokkinut nälkäiset ja kuinka hän katsoo vähäiseen palvelijaansa.

Sittemmin samaa vääjäämättä julisti ja todellisti Marian poika. Jeesuksen seuraaminen vie siihen ja sellaiseen maailmaan, johon paastonaika mielet keskittää. Sellaiseen elämään, jossa ei hamuta enemmän ja haluta korkeammalle, vaan etsitään vähässä paljoa ja jossa löydetään matalalta hyvyyttä.

 

Usko työntää kuvitelmat syrjään

Uusi liitto on myös sillä tavoin ruumiillinen, ettei siinä tyypillisesti väristä elämyksistä ja etsitä tunnekylläisyyttä. Sitä vastoin Jeesuksen seuraajat eivät voi olla värähtämättä, kun he näkevät hätää, tarvetta ja kärsimystä, johon he voivat apunsa antaa. Juuri sitäkin varten meillä ruumis ja ruumiilliset kokemukset ovat, että me voisimme olla toisillemme avuksi; juutalais-kristillisen perinteen syvällisesti tunteva filosofi Emmanuel Levinas tokaisikin enkeleitten ruumiittomuutta pohtiessaan: ”En ymmärrä, miten enkelit voisivat auttaa toisiaan!”

Uuden liiton tietä vaeltavalle Jumalan kansalle ei näin muodoin voi luvata kevyttä olemista, nopeaa tarvetyydytystä eikä helppoa elämää. Uuden liiton uskonto ei tosiaankaan ole ”kansan oopiumia”: sillä ei voi huumata itseään säästyäkseen kaikesta kovasta, raskaasta ja vaikeasta. Kun se on olennaisesti Kristuksen seuraamista, se on kaikeksensa kiinni kouriintuntuvassa todellisuudessa.

Tämä uusi usko ei kaihda tosiasioita, vaan myöntää ne; se ei suostu kuvitelmiin, vaan työntää ne syrjään. Mutta juuri ja nimenomaan ja vain tämän karun oloisen realismin vuoksi se ulottuu sinne minne pitääkin: koko ihmisen elämään mitään kaihtamatta. Ja kun se sinne ulottuu, sinne ulottuu myös Jumalan katse ja armo.

 

Autuas käänne

Poika Elisabetin kohdussa ei totisesti hypähdä syyttä suotta. Aivan äsken on tapahtunut se käänne, jossa usko ihmisen osan jakavaan Jumalaan on alkanut tunkea tieltään sellaista uskonnollisuutta, joka perustuu Jumalan tavoitteluun kiipeämällä, uhraamalla ja lepyttelemällä.

Edelleenkään me emme tajua saati osaa toteuttaa tuota Jumalan lihaksi tuloa ja armon alas laskeutumista. Mutta sen me tiedämme, että Kristuksen seurassa me olemme oikealla tiellä.

Tänään pojanpoikani täyttää kuusi vuotta. Jo kuukausia ennen kuin hän pääsiäisaamuna syntyi, hänen isänsä lauloi hänelle kohtuun: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.” En tiedä hypähtikö hän (vai hyräilikö vain), mutta Kristuksen seuraamisen tie avataan meille jo aivan alussa ja ennen kaikkea. Kohtaaminen jossakin Juudean vuorimaassa ulottuu kaikkialle ja kaikkiin aikoihin: se käänne on peruuttamaton, rajaton ja autuas.