Saarna Ruskon piispantarkastuksen messussa valvomisen sunnuntaina

Mark. 13: 33-37

 

Maailmanlopun edellä?

Kirkkovuoden lähestyessä loppuaan – niin kuin nyt tänään, valvomisen sunnuntaina – minulle tulee usein mieleen joskus 90-luvulla muistiin merkitsemäni tekstipätkä. Se on runoilija ja filosofi Heidi Liehun kirjasta Kirsikankukkia (1993) ja menee näin: ”Jokainen aika, logiikaltaan tietyssä mielessä aukoitta, on uskonut, pelännyt loppuvansa, kohtaavansa lopun, eikä kuitenkaan loppunut, paitsi uuteen siirtymisen merkityksessä. Jokainen aika on uskonut loppuun, paitsi tämä; paitsi tämä, joka sen lopulta kohtaa.”

Runoilija ei ole profeetta, ei filosofikaan: ei hänellä ole sen parempaa tietoa kuin jollakulla muulla. Siitä huolimatta väite siitä, millaista aikaa me elämme, saa havahtumaan. Se pitää hereillä, se valvottaa. On aivan totta, ettei meidän aikanamme juuri pohdita sellaista maailmanloppua kuin aikoinaan – sellaista, jossa lopetus tulee ikään kuin ulkoapäin, Jumalan päätöksenä tai vastaavana. Minä ja ikätoverini vielä saatoimme semmoisesta kansakoulun pihalla suorastaan väitellä, mutta kun vuonna 2000 oli (tasavuoden vuoksi) jossakin määrin varauduttu tuollaisen keskustelun nousuun, mitään ei noussutkaan. ”Jokainen aika on uskonut loppuun, paitsi tämä.”

”Paitsi tämä, joka sen lopulta kohtaa.” Vaikkei maailman loppumista Jumalan sitä koskevaan päätökseen osaisikaan odottaa, moni tämän maailman sisäinen kehityskulku näyttää siltä, että se voisi hyvinkin katketa. Ei tunnu kaukaa haetulta saati mahdottomalta, että odotettavissa on muutoksia, jotka ovat ”maailmanlopun” luokkaa siinä mielessä, että ne vaativat aivan toisenlaista elämäntapaa. Ilmastonmuutos on ilmeisin esimerkki: se vaatii aivan toisenlaista elämäntapaa, jos sen haluaa pysäyttää ja se tekee elämästä aivan toisenlaista, jos se etenee vauhdilla ja vääjäämättä.

Toinen todellisuus

Kristillisen uskon sanotaan olevan eskatologista, lopunajallista, eikä suotta. Äsken kuulemamme Jeesuksen sanat ovat osa Jeesuksen pitkää puhetta kaiken lopusta, tämän maailman muodon katoamisesta ja tähän kaikkeen varautumisesta. Puheen viimeinen sana on: ”Valvokaa!” Olkaa siis varautuneita, eläkää tästä odotettavissa olevasta muutoksesta käsin. Pitäkää kiinni siitä, että teidän todellisuutenne on toisenlainen.

Jeesus kuvaa rajua ja rymisevää luhistumista, joka rikkoo niin yhteiskunnan kuin koko universuminkin järjestyksen. Kymmenet ja taas kymmenet kristityt sukupolvet ovat kuitenkin joutuneet miettimään, mitä tuo toisenlaisuus, tuo toisesta todellisuudesta eläminen, tarkoittaa siinä tilanteessa, kun käykin niin, että ihmisen elämä loppuu ennen kuin maailma. Millaista on kristityn, seurakunnan ja kirkon lopunajallisuus maailmassa, joka ei ota loppuakseen, mutta jossa loppuun kääntyy ajan myötä lopulta omakin elämä?

Viime kädessä juuri tästä me olemme Ruskon seurakunnan piispantarkastuksen yhteydessä keskustelleet. Mitä Ruskolta ja ruskolaisilta puuttuisi, jos täällä ei olisi kristillistä seurakuntaa, mikä olisi toisin? Äkkiseltään voisi viitata tiettyihin toimintamuotoihin ja vaikkapa tiettyihin toimitiloihin. Ellei seurakuntaa olisi ja ellei olisi sen kirkkoja, maisemalta puuttuisi keskus ja niin vahtolaiselta kuin ruskolaiseltakin mieleltä kiinnittymispiste. Ellei seurakuntaa olisi, moni yhteisöä ja sen jäseniä rakentava kokoontuminen jäisi paikkaa vaille. Tämä on totta eikä tätä pidä millään muotoa väheksyä. Silti tuossa ei ole kaikki, ei läheskään. Kysymys siitä, mitä Ruskolta ja ruskolaisilta puuttuisi, jos täällä ei olisi kristillistä seurakuntaa, ei vielä ole saanut varsinaista vastaustaan.

Alusta loppuun

Kun kysytään, mitä ja millaista on kristityn, seurakunnan ja kirkon lopunajallisuus tässä tämmöisessä maailmassa, vastaus tuskin löytyy myöskään niistä kuvista, joita katsellen niin tässä kuin Vahdonkin kirkossa on pitkään voitu mietiskellä maailman loppumista. 1700-luvun taulut viimeisestä tuomiosta eivät oikein saa vastatuksi siihen, mitä se lopunajallinen toisenlaisuus onkaan maailmassa, joka ei siis ole ottanut loppuakseen, mutta jossa loppuun kääntyy ajan myötä itse kunkin elämä. Siitä puhuu ennemminkin se Heprealaiskirjeen katkelma, jonka myös olemme tänään kuulleet: ”Mehän olemme osalliset Kristuksesta, kun vain loppuun asti pidämme kiinni siitä todellisuudesta, jonka yhteyteen jo alussa olemme päässeet.”

Se, mikä ilman seurakuntaa puuttuisi, on toinen todellisuus. Se, mitä vailla me olisimme, ellemme olisi kristittyjä, on jotakin sellaista, ”jonka yhteyteen [me] jo alussa olemme päässeet”. Siitä todellisuudesta on syytä pitää kiinni alusta loppuun; sen tajuaminen ja sen mukaan toimiminen on juuri sitä ”valvomista”, johon meitä yllytetään.

Kastetta voidaan kuvata monin tavoin; erityisesti luterilainen kasteteologia on monipuolista, syvämietteistä ja rikasta. Mutta jos Heprealaiskirjeen tavoin sanotaan, että me olemme päässeet tietyn todellisuuden yhteyteen jo alussa, silloin kunkin kristityn voi sanoa tulleen kastetuksi nimenomaan taivasten valtakunnan logiikkaan. Jo ihan pienenä meidät onneksi otetaan mukaan eskatologiseen toisen maailman ja toisen maailmanajan elämänmuotoon. Sellaiseen toisenlaisuuteen, joka kestää syntymästä ja kasteesta aina kuolemaan asti ja vielä sen tuollekin puolen.

Kun Jeesus kehottaa valvomaan, ettei meitä tavattaisi nukkumasta, hän tahtoo sanoa, että kristityn kuuluu koko ajan toteuttaa samaa elämänmuotoa. Sama se, milloin se hänen kohdallaan katkeaa: kun on mitä on, on sitä kaikissa käänteissä, kaikissa aluissa ja lopuissa ja kaiken aikaa myös silloin, kun kaikki on tasaista. Kristityn ei kuulu olla kuuluisa viimeisistä sanoistaan, vaan tunnettu siitä, miten hän koko elämänsä eli. Se on itse asiassa aikamoinen haaste, ei ole helppoa olla uskollinen kutsumukselleen olla ihminen ja elää Jumalan edessä ihmisiksi. Siksipä meitä vaaditaankin valvomaan, olemaan tietoisia, tarkkaavaisia ja realistisia. Mitä se onkaan se erilaisuus, se taivasten valtakunnan logiikka, joka on kristitylle tunnusomaista?

Minä riitän

Mitä se onkaan? Sanoiksi sen saa monella monituisella tavalla, mutta tänään riittää tunnistaa, että kysymys on riittämisestä. Kysymys on riittämisestä, omasta, toisen ja toisten.

Kun me toissapäivänä keskustelimme siitä, mitä ihmisille nyt ja täällä kuuluu, paljon ja monelle tietenkin kuului hyvää. Mutta jotenkin vain nousi esiin sekin, kuinka niin yksi jos toinenkin kokee riittämättömyyttä. Muut näyttävät menestyvän, itsestäni en oikein tiedä. Muut pärjäävät, vaan entäs minä. Jotkut toiset ovat kaiken ja kaikkien keskellä, mutta minä elämän seinustalla.

Tällaista on tämän maailman murhe – joka ei ole vierasta meille kellekään. Näkeekö minut kukaan, välitetäänkö minusta, pitäisikö minun olla toisenlainen kelvatakseni? Siinä todellisuudessa, ”jonka yhteyteen me olemme jo alussa päässeet”, vastaus kahteen ensimmäiseen kysymykseen on suora kyllä ja viimeiseen epäröimätön ei. Kyllä näkee ja välittää. Ei: ei toisenlainen pitäisi olla. Koska ”mehän olemme osalliset Kristuksesta, kun vain loppuun asti pidämme kiinni siitä todellisuudesta, jonka yhteyteen jo alussa olemme päässeet”.

Jos ”olla osallinen Kristuksesta” jotakin tarkoittaa, niin ennen kaikkea sitä, että riittää. Se tarkoittaa sitä, että Jumala välittää, että Kristus näkee ja että tähän yhteyteen päästäkseen ja siinä pysyäkseen ei ole tarvis parannella minuuttaan. Vanhastaan tästä ihanuudesta on puhuttu ”uskonvanhurskautena” ja sitä on pidetty kirkon kalleimpana aarteena. Sellainen se onkin: Ruskon seurakunnan kallein aarre ja olemassaolon syy on juuri tässä. Se, mitä ihmisiltä täällä ja nyt ilman kristillistä uskoa puuttuisi, olisi taju siitä, että minä riitän Jumalalle. Minä kelpaan absoluuttisella asteikolla ja voin katsoa muita ihmisiä silmästä silmään ja elämää suoraan ja kaihtelematta.

Kun kristitty valvoo ja kun kristillinen seurakunta on hereillä, tätä se juuri tarkkaa: todellistanko minä ja edistämmekö me sitä, että taivasten valtakunnan lopunajallinen logiikka vapauttaa siitä maailmasta, jota kiusaavat riittämättömyyden, merkityksettömyyden ja kelpaamattomuuden turmiovallat? ”Mehän olemme osalliset Kristuksesta, kun vain loppuun asti pidämme kiinni siitä todellisuudesta, jonka yhteyteen jo alussa olemme päässeet” ja tämä Kristus puolestaan päätti puheensa: ”Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!”