Saarna Suomen Merimieskirkon kesäjuhlilla Reposaaressa

Matt. 11: 20-24

 

Jos et tunne Jumalaasi siellä missä elät, lähde merelle! Tämän kaltainen kehotus kaikenlaisine muunnelmineen on tälle kirkkoväelle epäilemättä tuttu. Niin ikään sen tausta on aivan selvä: meri pelkistää, altistaa ja opettaa. Siinä missä arkinen elämänmeno sen kuin vain puuduttaa tai siinä missä se peittää touhunsa alle kaikkein olennaisimman, merellä horisontti avartuu ja aukeaa.

Iskulause on yksinkertainen. Se jää mieleen ja se toimii juuri yksinkertaisuuttaan. Elämänmeno on kuitenkin monimutkaisempaa. Ja vaikka meret ja maat pysyvät, maailma muuttuu. Uskonnollista automatiikkaa merenkulusta löytyy aiempaa vähemmän, muuta automatiikkaa taas sitäkin enemmän.

 

Kutsu on selvä

Jos et tunne Jumalaasi, mene merelle! Silloin, kun tämä sanonta oli parhaissa voimissaan, meidän kirkossamme oli vielä käytössä vuonna 1948 vahvistettu Kristinoppi. Vuonna 1999 sen korvasi uusi Katekismus, joka on kirjoitettu toisenlaiseen tapaan.

Kristinopissa oli oma päälukunsa aiheesta Uskonelämä, jonka alakohtia olivat muun muassa Jumala kutsuu ja Etsikkoaika. Ne kuuluivat näin: ”Pyhä Henki herättää surutonta syntistä elämänkohtaloilla, kärsimyksillä ja toisten esimerkillä, mutta erittäin Jumalan sanalla.” (KO 67); ”Ihmisen elämässä on aikoja, joina Jumala erityisesti vetää häntä puoleensa. Sellaista aikaa sanotaan etsikkoajaksi. Useimmiten Jumala kutsuu meitä jo nuoruudessa.” (KO 68)

Jostakin tämän kaltaisesta on kysymys, kun kehotetaan menemään merelle Jumalaa etsimään. Tai kun annetaan ymmärtää, että siellä se Jumala joka tapauksessa vastaan tulee, etsi tai ei.

Nimenomaan tästä myös on kysymys evankeliumissa, jossa Jeesus höykyttää kolmea Galilean kaupunkia, kotikaupunkiaan Kapernaumia sekä läheisiä Korasinia ja Betsaidaa. Vaikkei sanaa ’etsikko’ käytetäkään, juuri siitä on kysymys: nyt, juuri nyt, aika on erityisen tiheä ja kutsu selvä. Jos ei nyt muuta mieltään ja jäsennä elämäänsä uudelleen, tokko milloinkaan. Tasainen arki väijyy jo kulman takana, tallatut polut ovat valmiina kuljettaviksi ja rutiinit puuduttamassa toistajaansa.

Vanhan Kristinopin muotoilujen parasta ennen –päivämäärät on epäilemättä ohitettu jo hyvän aikaa sitten. Ei sitä suotta jätetty käytöstä ja korvattu toisella. Tuskin Jumalan kutsusta enää kirjoitettaisiin niin kuin vajaat 70 vuotta sitten: ”Pyhä Henki herättää surutonta syntistä elämänkohtaloilla, kärsimyksillä ja toisten esimerkillä, mutta erittäin Jumalan sanalla.”

Itse asia ei kuitenkaan kadonnut mihinkään. Yhä edelleen on käydäkseen niin, että kohtalot ja kärsimykset kääntävät tähänastisen elämänkulun tai jopa katkaisevat sen.

Niinkin voi tapahtua, aivan vanhan Kristinopin mukaan, että tämän saa aikaan jonkun toisen esimerkki – ja joskus jopa julistettu Jumalan sana. Ja sitten sen voi tuottaa se meri.

 

Elämän sattumanvaraisuus

Kun noin käy, taustalla on koko ajan ollut jokin sen kaltainen tietoisuus tai edes aavistus, ettei elämä semmoisenaan ja itsekseen ohjaudu oikein.

Tuo vanha Kristinoppi lähti siitä, että vaikka kristitty onkin alussa saanut oikean suunnan, hän on yhtä kaikki voinut sen menettää – ja hyvinkin luultavasti on sen kadottanut. ”Jos Pyhä Henki ei saa lapsena kastettua hoitaa Kristuksen yhteydessä, maailman henki valtaa ihmisen sydämen. Vain hämärästi hän ikävöi Jumalaa ja iäisyyttä.” (KO 66)

Vaikka kaste onkin kantaakseen ja vaikka kristillinen kasvatus olisi kuinkakin kannattanut, niin vain on yksi jos toinenkin ajautunut epämääräisen tarkoituksettomuuden ja päämäärättömyyden tilaan. Maailmasta on tullut umpinainen eikä se avaudu toivoon eikä mieleen, saati sitten Jumalaan.

Ja siinä sitten pitäisi sen meren auttaa. Voi se niin tehdä, mutta voi se olla tekemättäkin.

Vanhoissa merimieslähetyskuvissa meri usein myrskyää, mutta usein myös Jeesus kulkee vetten päällä. Elämänkohtalot ja kärsimykset, nuo Jumalan kutsun välineet, siis käyvät päälle, mutta niinpä vain lähestyy myös Kristus, joka meille Jumalan kasvot näyttää. Merellä ihminen havaitsee pienuutensa. Hän ei voi olla kokematta elämisensä uhanalaisuutta tai jopa koko olemisensa eräänlaista sattumanvaraisuutta.

Tässä irrallisuuden ja avuttomuuden tilassa hän kaipaa jotakin johon tarttua ja jotakin joka auttaa. Jumalaa, kaiketi. Herraa, joka kulkee aaltojen päällä.

 

Jumalan salaisuuden kajo

Tällaisen kehityskulun todennäköisyyttä kuitenkin taittaa parikin seikkaa.

Ensiksikin nykyinen merenkulku näyttäytyy aiempaa paljon teknisempänä, suunnitelmallisempana ja hallittavampana toimintana kuin aiemmin. Vaikka virressä edelleen veisataan, että Jumala ”säät ja ilman säätää ja aallot tainnuttaa”, säätiedotuksia seuratessa vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei Luoja puutu säihin eikä keleihin yhtään sen enempää kuin vaikkapa vuorokausirytmiinkään.

Vaikka säätä ei voikaan ennustaa eikä laskea yhtä tarkasti kuin auringon nousua ja laskua, periaatteessa se noudattaa luonnontieteellisiä lainalaisuuksia eikä sitä ohjaa Jumalan kulloinenkin erillinen asioihin puuttuminen. Yhtä vähän meri sinänsä tai meri kaikkineen tuntuu erikoistapaukselta; Jumalan löytäminen merellä tai mereltä ei oikein voi tarkoittaa sitä, että Jumala toimisi merellä sen selvemmin tai nähtävämmin kuin maallakaan. Ei, vaikka aivan alussa Jumalan Henki liikkuikin juuri vetten päällä.

Toiseksi (ja tämä liittyy edelliseen) Jumalan puhuttelun kuuleminen ja kokeminen merellä vaatii jonkinlaista – vaikka kuinkakin vähäistä ja hahmotonta – tajua Jumalasta tai edes elämän syvärakenteesta.

Jos ihmisen elämänmuoto on tyystin suljettu, jos se on aivan nykyhetkinen ja pintatasoinen, ei siihen hevin tunkeudu mikään toisen maailman ääni, saati Kolmiyhteisen Jumalan salaisuuden kajo. Voi kokea ”elämänkohtaloita”, voi kohdata kärsimystä ja voi nähdä toisten esimerkkejä ilman että mikään näistä juolahduttaisi Jumalaa ollenkaan mieleen.

Voi jopa kuulla Jumalan sanaa tajuamatta, että juuri tästä minun elämästäni tällaisena ja näine hyvineen (ja pahoineen) elettävänä on kysymys.

Kuten sanottu, uskonnollista automatiikkaa mereltä saa turhaan hakea. Elämän realiteettien tajuamiselle se silti altistaa. Se saattaa sittenkin osoittaa, mikä mitäkin on. Ja kun elämän tositasolla ollaan, ollaankin jo lähellä Jumalaa ja ihmisiä. Joiden lähellä oleminen puolestaan merkitsee armossa elämistä.

Merenkulun maailma altistaa realiteeteille aina ja jatkuvasti siksi, että se paikoittaa kuin paikoittaakin ihmisen oikein. Meren laajuus ja avaruus ja ylivoimaisuus – ei vain myrskyssä vaan koko ajan – on ihmiselle hänen oman pienuutensa ja Jumalan suuruuden sakramentti.

Merellä koettu ihmiskontaktien puute tai joka tapauksessa vähyys pakottaa tunnistamaan ja tunnustamaan, että ”ei ole ihmisen hyvä olla yksinään” (Gen. 2,18), että hän kuuluu yhteen muiden kanssa ja että hän saattaa olla jopa koko muun luomakunnan sisar tai veli.

Ellei seilaaminen ole sitä, että onkin joutunut risteilylle uivaan viihdehelvettiin, meri pystyy myös osoittamaan, ettei ”kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa” (Lk 12, 15); krääsän määrä ja virikkeiden runsaus ovat kääntäen verrannollisia elämän syvään kokemiseen nähden.

 

Maailma kaipaa pelkistystä

Paljon on merenkulun maailma muuttunut sitten Elis Bergrothin ja Toivo Waltarin päivien – ja paljon se on muuttunut jo siitäkin, kun Sakari Lehmuskallio siunattiin tehtäväänsä. Ehkä näillä Suomen rannoilla asiaa voisi kuvata silläkin tavoin, että maa on noussut eivätkä monet vanhat väylät enää ole kulkukelpoisia.

Merimieskirkon uuden pääsihteerin Hannu Suihkosen osa ei kuitenkaan ole jäädä kuin kalaksi kuivalle maalle eikä hänen mielivirrekseen sovi Vanha merimies muistelee. Merenkulun maailma kun altistaa realiteeteille yhä vain, edelleen ja jatkuvasti. Ja Jumala-usko on ennen muuta ja kaiken jälkeen tosiasioiden myöntämistä, vastaanottamista ja oikein näkemistä.

Muovinen ja roskaantunut maailma, joka sinnikkäästi yrittää viihdyttää itsensä hengiltä, kaipaa pelkistystä. Se kaipaa sitä, mitä merillä ja rannoilla on ennen ja nyt aavisteltu ja koettu. Se kaipaa voimatekoa mielensä muuttamiseksi yhtä paljon tai enemmänkin kuin Korasin, Betsaida tai Kapernaum: vaikka se saattaakin hamuta enempää, vahvempaa ja runsaampaa, sen kaipuu kuitenkin täyttyy vasta vähemmässä ja heikommassa.

Olemisen syvä mysteeri, pyhän Jumalan salaisuus, on jo läsnä kaikessa ja odottaa vain sitä, että sen päältä pyyhitään roskat ja rojut. Rakkaus, armo ja ilo ovat valtaamaisillaan meidät.

Ellemme muuten sitä tajua, lähdetään merelle.