Kuinka odottaa Herran päivää?

Viimeinen tuomio, aikojen päätös, kaiken loppu ei siis ole ollut tarvasjokelaisten nähtävissä yli 180 vuoteen. Asiaa voi arvioida kahdelta kannalta. Toisaalta voi valitella, että Herran päivän tuleminen on näin painunut aivan unohduksiin – juuri päinvastoin kuin mihin evankeliumi meitä äsken kehotti. Toisaalta taas voi olla perustellusti sitäkin mieltä, että seurakunnan silmien edessä on ennemminkin syytä olla ylösnousemus (ja risti) – ne, mihin niin elämässä kuin kuolemassa voi turvautua, ja mitkä niin aikojen kuluessa kuin niiden loppuessa ovat toivon lähde – kuin silkka loppunäytös, sai siitä maalatuksi kuinka dramaattisen kuvan sitten tahansa.

Tämän valvomisen sunnuntain evankeliumi on kaikeksensa jokseenkin jylhä. Se on osa laajaa kokonaisuutta, kahden pitkän luvun mittaista, jossa Jeesus puhuu lähestyvän lopun merkeistä ja varoittaa olemaan jatkuvasti valppaana – siis ”valvomaan”. Jakso päättyy kuvaukseen siitä, mitä Jeesus seuraajiltaan odottaa: se siis kertoo, mitä tuo valvominen, hengellinen hereillä oleminen, Jumalan edessä eletyn elämän valpas muoto oikein onkaan.

Jo ennen kuin Matteuksen evankeliumi oli koottu ja kirjoitettu – aluksihan sen kertomuksia toistettiin suullisena perinteenä ja erillisinä kirjallisina katkelmina – Paavali lähetti Thessalonikin nuorelle seurakunnalle kevättalvella vuonna 50 sen kirjeen, josta me aiemmin kuulimme otteen. Ei varmaankaan ole sattumaa, että Paavali käyttää Herran päivän tulemisesta aivan samaa vertausta kuin Jeesus, ”kuin varas yöllä”: vaikkei Matteuksen evankeliumia vielä tällaisenaan ollutkaan, Paavali selvästi tunsi siihen nykyisellään kuuluvan Jeesuksen opetuksen tämän maailmanajan lopusta. Hän on tämän opetuksen ensimmäinen kommentaattori ja selittäjä; ensimmäinen kirje tessalonikalaisille kun ilmeisesti on Uuden testamentin kaikkein vanhin osa.

Se tässä nyt on selvää ilman selityksiä ja kommenttejakin, että evankeliumi kehottaa meitä olemaan valmiit. Mutta hiukan hankalaa olisi pelkän evankeliumin pohjalta vastata ”aina valmiina”. Siinähän kerrotaan kahdestakin ihmisparista, joista kumpikin on keskenään aivan samanlaisissa arjen töissä. Toinen pari on peltotöissä, toinen jauhamassa. Mutta sitten, kas vain ja yhtäkkiä, toinen otetaan ja toinen jätetään. Toisen elämä kelpaa ja toisen ei. Nyt voisi ajatella, että sinä päivänä on kaksi naista hoitotyössä, toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi miestä on korjaushommissa, toinen jätetään, toinen otetaan.

Mikä kumma jakaa samalta näyttävät elämänmuodot tällä tavoin, suorastaan kohtalokkaasti, kahtia? Paavali avaa arvoitusta ainakin jonkin verran. Hän puhuttelee valon ja päivän lapsia – ja jättää kohteliaasti sanomatta, mitä muita on kuin sellaisia: hän vain huomauttaa, ettemme me ”kuulu yölle emmekä pimeydelle”. Hänen mukaansa ”ne, jotka nukkuvat, nukkuvat yöllä; ne, jotka juovat, ovat juovuksissa yöllä”. Vaikka Paavalin kielenkäyttö muistuttaakin raittiusvalistusta, hän toki yrittää sanoa enemmän. Jotakin sellaista kuin ettei pitäisi elää elämää, joka sietää huonosti päivänvaloa. Kaikki ei ole kohdallaan silloin, jos pelkästään jonkinlainen vaihtoehtotodellisuus – sellainen, miltä maailma juopuneena näyttää – vain on kestettävissä ja elettävissä.

Jeesuksen opetusta on luonnehdittu niinkin, että sille oli yhtä aikaa ominaista ehdoton realismi ja tyhjentymätön toivo. Johonkin sellaiseen hänen apostolinsa Paavalikin varmaan yrittää tähdätä. Hän koettaa kertoa, ettei elämän realiteetteja voi eikä pidä eikä kannata kieltää eikä kiertää. Kaikki kuuluu päivänvaloon ja näkösälle: juuri tämän tällaisen jokapäiväisen elämän, meidän elämämme, on määrä olla elettävissä ja elämisen arvoista ja oikeaa. Elämän makuiseksi se ei suinkaan tule lisäämällä viihdettä, virikettä eikä huumaa, Paavali tuumaa. Ihminen voi melkeinpä huvittaa itsensä hengiltä tai ainakin näivettää sillä tavoin hengellisyytensä. Jeesuksen osoittama tie on ehdoton realismi, verraton tosiasioiden tunnistaminen ja tunnustaminen.

Totesin aikaisemmin, että valvomisen sunnuntain evankeliumi on osa laajempaa kokonaisuutta, joka päättyy kuvaukseen siitä, mitä Jeesus seuraajiltaan odottaa: joka kertoo, mitä valvominen ja hengellinen hereillä oleminen oikein onkaan, millaista on kristityn reaalielämä. Jeesuksen laaja puhe päätyy tuttuun – tai ainakin toivottavasti tuttuun – kertomukseen siitä, mitä Herran päivänä onkaan edessä, mitä tapahtuukaan, kun ”Ihmisen Poika… istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle”. Silloin hän erottelee ne, jotka ovat valvoneet, niistä, jotka eivät ole. Tämä kertomus kertoo, mitä valvominen on, miksi toinen otetaan ja miksi toinen jätetään. Se ottaa kantaa vieläpä siihenkin, kuinka kahdesta aivan samanlaiseksi koettavasta elämästä toinen on aivan toisenlainen kuin toinen.

Ne otetaan, jotka ovat ruokkineet ja juottaneet nälkäisiä ja janoisia, majoittaneet asunnottomia, vaatettaneet tarvitsevia ja pitäneet huolta sairaista eivätkä ole hylänneet eivätkä ylenkatsoneet vankejakaan. Ne jätetään, jotka eivät ole. Ja – kuinka ollakaan – kummatkin ovat ymmällään, koska eivät ole tienneet mitä ovat tehneet tai tekemättä jättäneet; rajaviiva ei selvästikään ole meidän nähtävissämme eikä meidän piirrettävissämme.

Valvominen siis merkitsee olemisen tapaa, jossa toisen hyvästä tulee koko elämän horisontti – toisaalta varmaankin tietoisesti, mutta toisaalta tiedostamattomasti, jotenkin kuin itsestään. Kaikesta, tai ainakin tuosta Ihmisen Pojan päivän kertomuksesta, päätellen kukaan ei kuitenkaan näytä tietävän, onko hereillä vai eikö ole. Voi vain toivoa, että on – mutta eikös Jeesuksen opetus juuri rakentunutkin ehdottoman realismin lisäksi tyhjentymättömästä toivosta? Tosipohjaista on todeta, ettei varmaankaan elä elämäänsä siinä määrin toisille kuin oikein olisi, mutta tuskin on mitään turhaa toivoa tässä tilanteessa turvautua Jumalaan, joka kyllä tietää, millaista tekoa me olemme. Ehkäpä hän tulkitsee meidän halumme valvoa valveilla olemiseksi? Jospa hän armeliaasti lukee unemme ja unelmamme valvomisesta hereillä olemiseksi ja lähimmäisen hyvää etsiväksi valppaudeksi?

Ainakin Paavali, tuo varkain saapuvan Herran päivän ensimmäinen kommentaattori, on lohdullinen ja lohduttava. Ensin hän luottavaisesti ja yhtään kyseenalaistamatta toteaa: ”Te kaikki olette valon ja päivän lapsia. Me emme kuulu yölle emmekä pimeydelle.” Ja sitten hän kertoo, mihin valvominen oikein tähtää. Ei johonkin toivottomaan tavoittaa ja mahdottomaan toteuttaa saati mihinkään ahdistavaan ja tukahduttavaan, vaan: ”Jumala ei ole tarkoittanut, että saisimme osaksemme vihan vaan että pelastuisimme Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa. Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa. Rohkaiskaa ja vahvistakaa siis toinen toistanne, ja niinhän te teettekin.”

”Ja niinhän te teettekin.” Jos kohta viimeisen tuomion kuva poistui Tarvasjoen seurakuntalaisten silmistä pian vuoden 1830 jälkeen, se ei selvästikään ole merkinnyt uuvahtamista eikä nukahtamista. Täällä ei ole tarvittu eikä kaivattu viimeisen tuomion kauhukuvia, jotta olisi pysytty virkeinä. Harvassa seurakunnassa ollaan niin valveilla kuin täällä, tässä seurakunnassa, joka on ”köyhä vain taloudellisesti”. Omalaatuisen itsestään selvästi täällä kannetaan vastuuta ja puhalletaan yhteen hiileen. Miksenpä sanoisi teille samaa, minkä Paavali rohkeni kirjoittaa tessalonikalaisille: ”Mutta te, ystävät, ette elä pimeydessä, eikä tuo päivä pääse yllättämään teitä kuin varas.”

Viimeistä tuomiota ei tarvasjokelaisten silmien eteen ole maalattu. Sitä Herran päivää, joka on uhkaava niille, jotka ei ole valvoneet, olleet hereillä toisten tarpeiden ja yhteisen vastuun suhteen. Pitkässä puheessaan Jeesus ilmoitti ottavansa sellaisen kovin itseensä: hänhän ei puhunut vain ihmisistä yleensä, vaan sanoi: ”Minun oli nälkä… minä olin koditon… ja minä olin sairas.” Toisin sanoen ja toisin päin: kaikki kantaminen, kaikki auttaminen, kaikki ystävyys, reiluus ja lähimmäisenrakkaus, kaikki vapaaehtoistyö ja kaikki seurakuntalaisvastuu kohdistuu paitsi siihen tai häneen, jonka me silmin nähden havaitsemme, myös ja viime kädessä itse Kristukseen. ”Te otitte minut luoksenne.”

Tätä seurakuntaa ei tarvitse herätellä saati säikytellä viimeisen tuomion kuvin. Sitä vastoin se käy pyhä pyhältä alttarille sen kirjoituksen alitse, jonka se joka pyhä myös tulee lukeneeksi: ”Hän ei ole kaukana yhdestäkään meistä.” Ei olekaan, ei tietenkään. Mehän kohtaamme hänet, meidän Herramme, kaikissa niissä, jotka meitä, meidän apuamme, meidän läsnäoloamme, meidän ystävyyttämme ja meidän elämäämme tarvitsevat. Tätä on valvominen; tätä enemmän ei hereillä voi olla.