Saarna 19. sunnuntaina helluntaista 8.10.23 Kallion kirkossa Kaatuneiden omaisten juhlamessussa

Mark. 12:28–34

Muuan lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut, miten hyvän vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi: ”Mikä käsky on kaikkein tärkein?” Jeesus vastasi: ”Tärkein on tämä: ’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Näitä suurempaa käskyä ei ole.”
Lainopettaja sanoi hänelle: ”Oikein, opettaja! Totta puhuit, kun sanoit, että Herra on ainoa Jumala, ei ole muita kuin hän. Ja kun rakastaa häntä koko sydämestään, kaikella ymmärryksellään ja kaikella voimallaan ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, se on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit.” Jeesus näki, että hän vastasi viisaasti, ja sanoi hänelle: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.”

Voiko kukkoa laulattaa, jos ei sitä laulata?

Laulaako kukko käskien? Suomalaisen sananlaskun mukaan ei, vaan spontaanisti. Kukko laulaa sisäsyntyisestä halusta tai jostakin sellaisesta. Mutta sekä Uuden että Vanhan testamentin mukaan kyllä sitä käskeä voi. Raamatussa ei kuitenkaan ole kysymys kukosta ja sen laulusta, vaan ihmisen mielenliikkeistä ja toiminnasta – ja niistähän tuo sananlaskukin itse asiassa haluaa puhua. Jos pyhiltä kirjoituksilta kysyy, rakastaako ihminen käskien, ne siis vastaavat epäröimättä ja suoraan: kyllä vaan!

Tähän asti asia on suhteellisen selvä, mutta tästä eteenpäin kaikkea muuta. Amerikkalainen kirjailija Raymond Carver osui totisesti maaliin, kun hän pani novellikokoelmansa nimeksi kysymyksen Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Niin, mistähän? Ja mistä milloinkin? ’Rakkaus’ on sellainen peruskäsite, jota on tavattoman vaikea – ja yleensä turhakin – yrittää analysoida. Sitä käyttää jokainen ja sillä selitetään semmoista, jota pidetään arvossa ja jota halutaan, mutta sen itsensä selittäminen pakkaa jäämään puolitiehen, jos siihenkään.

Jumalaa ei voi käskeä – eikä tarvitsekaan

Jeesus ja lainopettaja eivät hekään analysoi. Hekin tyytyvät sen kuin vain puhumaan rakkaudesta. He ovat kumpikin ääreesti käytännöllisiä: rakkauteen voidaan kuin voidaankin kehottaa – kaiketi jopa käskeä. Jumalaakin voidaan käskeä rakastamaan, mutta mitä Jumalan itsensä rakkauteen tulee, Jumalaa ei kyllä voi käskeä. Paitsi ettei häntä voi käskeä häneltä ei myöskään voi ostaa suopeutta uhrein eikä myötämieltä erinomaisella sääntöjen noudattamisella. Jumalalle on ominaista rakastaa, se on hänen perusluontonsa ja Rakkaus on hänen nimensä. Tällä kohdin lainopettaja osoittautuu itse lainoppineeksi: hän on oppinut sen lain, jota Jumala toiminnassaan noudattaa. Niin vahva ja laveasti perusteltu kuin Jerusalemin temppelin uhrikäytäntö onkin, lainopettaja liittyy niihin profeettoihin, jotka eivät antaneet sille kummoistakaan arvoa. ”Uskollisuutta minä vaadin, en uhrimenoja, Jumalan tuntemista, en polttouhreja”, julisti Hoosea (6, 6). Jeesus vahvisti olevansa lainopettajan kanssa samaa mieltä: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.”

Mitä siis Jumalan rakkauteen tulee, se hehkuu tai ryöppyää siksi, että sellainen on Jumalan ja hänen rakkautensa luonto. Ymmärsi ja koki ihminen sen tai ei, se ei rakkauden tulvaa käännä eikä lämpöä jäähdytä. Mutta hyvä olisi ihmisen kokea ja ymmärtää, mimmoinen hyvyys häntä ympäröi. Se kun saa hänet ymmärtämään ja kokemaan elämän ja koko maailman toisin. Maailma muuttuu Jumalaan nähden läpinäkyväksi ja lähimmäinen tulee näkyväksi.

Pehmeyttä sopii suosia

Kun se lähimmäinen sitten näkyy, kun toinen ihminen näyttäytyy lähimmäisenä, kun hänet koetaan lähimmäiseksi eikä kaukaiseksi ja joksikin ihan muuksi kuin itse, mitenkäs hänet olisi asiallista kohdata ja miten häntä olisi hyvä kohdella? Taaskin ovat Jeesus ja lainopettaja yhtä mieltä: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi! Taaskaan kumpikaan ei ala spekuloida: mitäs sitten, jos joku ei arvosta itseään ollenkaan tai jopa inhoaakin itseään? Pitkälle modernisoitunut ihminen voi tällä kohdin olla näkevinään evankeliumissa jonkinmoisen ”rakkauden kolmoiskäskyn”, siis kehotuksen rakastaa paitsi Jumalaa ja lähimmäistä myös itseään. Sen verran joka ikinen kuitenkin itsestään tykkää, että tietää, mikä tuntuisi hyvältä. Lainopettaja ja Jeesus puhuvatkin siinä hengessä kuin ”kultainen sääntö” opettaa: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tämä on laki ja profeetat.” (Mt 7,12) Vaikkei itseään suorastaan rakastaisikaan, lämmintä katsetta, kunnioittavaa kuuntelemista ja ystävällistä kosketusta kyllä pitää arvossa – ja sen vuoksi tajuaa muidenkin arvostavan. Mikä tekee itselle hyvää, tekisi suurella todennäköisyydellä hyvää muillekin, niille lähimmäisiksi nimetyille. Miten siis rakastetaan lähimmäistä niin kuin itseä? Siten, että minkä tahtoo ihmisten tekevän itselle, tekee sen heille. Ei se sen kummempaa ole.

Meistä on vähintään mukavaa, että meihin kohdistuu kaikenlaista ystävällistä ja ikään kuin lämpöistä tai pehmeää. Aika ajoin sellainen on suorastaan välttämätöntä, jopa suoranainen elinehto. Venäjän törkeää hyökkäyssotaa seuratessa olen tullut ajatelleeksi, kuinka kummallisesti ihmiskunnassa ratkotaankaan erimielisyyksiä ja yritetään pakottaa toiset omalle kannalle ja omaan määräysvaltaan. Se tehdään antamalla jollekin kovalle – aluksi kivelle, mutta myöhemmin metallille – kova vauhti, jotta se rikkoisi jotakin pehmeää. Sitähän on ollut kaikki sodankäynti, singottiin sitten kiviä tai iskettiin miekalla ja keihäällä. Sitä on kaikki sotiminen, lensivät sitten luodit, kranaatit tai ohjukset. Kovaa lentävälle kovalle pehmeitä ovat talotkin – kodit, kirkot, kaupat ja kulttuurirakennukset – mutta pehmeimpiä kaikista ovat ihmiset. Siis ne, joille pitäisi tehdä sitä mitä toivoo itselle tehtävän. Juuri ne, joita tulisi rakastaa kuin itseä. Ne kaikki, jotka kaipaavat ja tarvitsevat huolenpitoa ja hyvyyttä, lämpöä ja pehmeyttä. Sen kauemmas ei kukaan voi Jeesuksen tai lainopettajan ohjauksesta mennä kuin se, joka panee kovan pehmeää vasten se, joka aloittaa sodan ja hyökkää se, joka tuhoaa, haavoittaa ja tappaa.

Rakasta sitä, joka oli

Tämä jumalanpalveluksemme on myös Kaatuneiden omaisten liiton juhlamessu. Niillekin, joiden lähipiiristä ei kukaan sodissa kuollut, on ilmeistä, miten pitkään sodan äärimmäinen väkivalta varjostaa jälkeenjääneiden elämää. Myös ne, jotka eivät itse ole kokeneet sotaorvon osaa, kyllä tajuavat, millaisesta menetyksestä on kysymys. Joka hiukankin rakastaa lähimmäistään kuin itseään ja siis tahtoisi toiselle tehtävän sitä mitä itsellekin odottaisi, kyllä tunnistaa omassa sielussaan ja sydämessään, millaista on jäädä vaille vanhempaa. Vaikka Suomen sodista onkin kulunut jo kahdeksisenkymmentä vuotta, kova on jättänyt pehmeään syvät jäljet ja kivistelevät arvet – nyt, Ukrainan taistelua päivästä päivään seuratessamme, tämä on selvää jokaiselle.

Selvää on sekin, että ne ihmiset, jotka heidän perheensä ja lapsensa vuosikymmeniä sitten menettivät, eivät olleet erilaisia kuin ne, joiden elämä jatkui. Kun menetettyjä ikävöidään, ei ikävöidä mitään ylivertaista. Kun heitä kaivataan, kaivataan sellaista tavallista elämää kuin tarjolla olisi ollut. Niin kuin yksi viime vuosisadan terävimmistä ajattelijoista ja mystikoista Simone Weil kirjoittaa: ”Vainajiin kohdistettu rakkaus on täysin puhdas. Sillä se on päättyneen elämän haluamista, elämän, joka ei enää voi antaa mitään uutta. Toivomme, että vainaja olisi ollut olemassa, ja hän on ollut olemassa.”

Rakasta sitä, joka on

Weil’n tekstistä voi perustellusti lukea senkin ajatuksen, että puhdas lähimmäisenrakkaus on olennaisesti toisen silkan olemassaolon rakastamista. Siis iloa ja ihastusta ihan vain siitä, että toinen ylipäätään on. Puhdas lähimmäisenrakkaus on toisin sanoen vaikuttumista siitä, että toinen on mikä on, siis toisen rakastamista semmoisenaan – vähän siihen tapaan kuin Jumala näyttää meitä rakastavan. Kaipauksemme ja ikävämme antaa meille rakkauden esimerkin: yhtä puhtaasti kuin kuolleita meidän sopisi rakastaa myös eläviä. Tehdä toisille niin kuin toivoisimme itsellemme tehtävän, olla ystävällisiä, kunnioittavia ja pehmeitä. Pidättäytyä kaikesta kovasta, haavoittavasta, repivästä; kaikesta mikä surmaa sielun, mielen ja ruumiin. Elää ihmisiksi kaikin puolin, pehmeä puoli edellä.

Voima rakastaa ja motivaatio elää ihmisiksi kytkeytyy Jumalaan. Rakkautta käsketäänkin – kuin laulua kukolle. Mutta ehkä käskyttäminen tähtää ennen muuta siihen, että ihminen kääntyisi Jumalaan nähden myötävirtaan ja antaisi mennä, alkaisi laulaa kun laulattaa. Ihmistä ei käsketä tekemään uskonnollisia johtopäätöksiä ja toimimaan niiden vuoksi tai Jumalan tähden jollakin fiksulla tavalla. Weil – jolla on tapana olla viisaasti oikeassa – huomauttaa tästäkin: ”Yleensä ’Jumalan tähden’ on huono sanonta. Meidän ei pidä mennä lähimmäisemme luo Jumalan tähden, vaan antaa Jumalan ajaa itsemme lähimmäisemme luo niin kuin jänne sinkoaa nuolen maaliin.”

Olennaista on, ettemme pane kovaa kovaa vasten. Emme Jumalan kanssa, saati lähimmäistemme. Ihmiset on tarkoitettu Jumalan ja toinen toistensa pehmeään syliin.