Koska Kristus, koska Jumala

Puhutaan uskosta

Seurakunnan kirkkoherra siunataan virkaansa pyhänä, jona kirkossa puhutaan erityisesti uskosta. Tuo lause kuulostaa omissakin korvissani perin juuri kummalliselta. Eikö kirkossa aina puhuta uskosta? Eikö kristillinen usko ole aina ja koko ajan se nimenomainen tekijä tai asia tai todellisuus, jonka vuoksi kirkko ei ole vain jokin yhteiskunnallinen organisaatio, vaan Kristuksen kirkko?

Niinkin on, usko on alituinen puheenaihe ja toivottavasti myös kirkon olemassaolon syy ja horisontti ylimalkaan. Juuri tänään luetaan kuitenkin sellainen Heprealaiskirjeen teksti, jota on hyvin syin pidetty Uuden testamentin ainoana yrityksenä määritellä usko. ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Moni muistaa sen vanhan käännöksen mukaisessa muodossa: ”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

Jo näiden kahden eri käännöksen lukeminen rinnakkain osoittaa, että uskoa on vaikea määritellä: nehän poikkeavat toisistaan aika lailla. Uusi käännös on tarkempi – mutta vanha suomennos puolestaan kertoo kyllä varsin hyvin sen, mihin Heprealaiskirje tähtää. Nuo kaksi erilaista muotoa vihjaavat myös siitä, ettei usko ehkä oikein olekaan määriteltävissä. Usko on kokonaisen elämänmuodon perusta – ja kuinka koko elämän millään saisi jonkin määritelmän piiriin?

Ehkei tarvitsekaan: ei määritelmä tietenkään ole mikään itsetarkoitus. Toisaalta mikään tuskin on sen olennaisempaa kuin uskon taju: millä asialla me olemmekaan. Tämä on niin kirkkoherralle kuin seurakunnallekin sitä tärkeämpää, kun itsestään selvänä kansankirkollisuutena todellistunut usko ei enää ole niin tavallista kuin se vielä viime vuosituhannen lopullakin oli.

Kirkkoherra Juhana! Päivän epistolasta on sinulle paljonkin apua, kun pohdit ja sanoitat kristillistä uskoa. Kiinnitän huomiotasi erityisesti kahteen seikkaan, joiden merkitys ei ollenkaan jää Heprealaiskirjeen kirjoittamisaikaan ja silloiseen maailmaan, vaan jotka ovat olennaisia juuri nyt.

Toivo silmäkulmassa

Ensiksikin – luetaan sitten uuden tai vanhan suomennoksen mukaan tai kreikkalaista alkutekstiä – on selvää, että ”uskolla on omat silmänsä” (habet fides oculos suos). Usko merkitsee toisin näkemistä. Kristitty ihminen epäilemättä elää aivan samassa maailmassa kuin kuka tahansa. Hänellä ei ole erivapautta luonnonlaeista, yhteiskuntajärjestyksestä eikä taloudellisista tosiasioista. Tämän kaiken vanhat kristityt hyvin tiesivät – myös se, joka pari sataa vuotta sitten kirjoitti arkkivirteen (VK 365:4) nämäkin sanat: ”Myös monet murheet maalliset vaivaavat painollansa, ja sairaudet, puutokset saa kantaa ruumiissansa. On hauras maja maallinen, astia heikko, savinen, se kaiken kivun tuntee.”

Usko on kuitenkin ”sen näkemistä, mitä ei nähdä” ja sen myötä myös sen kokemista, mikä ei rajoitu vain siihen, mikä on ilmeistä. Usko ikään kuin sanoo: ”Tuo kaikki on totta, kaikki se on myönnettävä – mutta katsopa sitä tästä näkökulmasta.” Tämän näkökulman erityispiirre on se, ”mitä toivotaan”. Uskon silmin katsominen merkitsee sitä, että niin omaa elämää kuin koko maailmaakin katsotaan toivo silmäkulmassa. Sama virsi jatkaa (365:8): ”Tee lujaks heikko uskomme laaksossa kiusausten, suo, ettei sammu toivomme helteessä koetusten.”

Kristillinen toivo ei ole mitä tahansa toiveikkuutta eikä varsinkaan katteetonta optimismia. Se on luottamusta siihen, että näyttäisi äkkiseltään vaikka miltä, pitemmän päälle ja ajan mittaan hyvyyteen sitoutumisella ja rakkauden osoittamisella on merkitystä. Viimeistään iankaikkisuuden näkökulmasta näin on.

Kirkkoherra Juhana ja koko Uudenkaupungin seurakunta! Kun seurakunta on uskonyhteisö ja kun te olette uskon asialla, teidän asianne on elämän mieli. Te osoitatte, ettei toivottomuudella ole viimeistä sanaa, koska Kristus. Te teette koettavaksi ja ymmärrettäväksi, ettei epätoivoon ole syytä, koska Jumala.

Uskon monet kasvot

Toiseksi epistolaa kuunnellessa voi hyvinkin tulla mieleen, ettei usko tosiaankaan tyhjene tai rajoitu parhaaseenkaan määritelmään ja että se hylkii ja pakenee käsitteellistämistä. Sen vuoksi Heprealaiskirje alkaakin luetella esimerkkejä, mitä se oikein onkaan, että ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan”. Tänään kuultavat näytteet Abelista, Henokista, Nooasta ja Abrahamista ovat vain listan alku. Parikymmentä jaetta myöhemmin kirjoittaja uupuneena huomauttaa, että ”minulta loppuisi aika, jos kertoisin Gideonista, Barakista, Simsonista ja Jeftasta, Daavidista, Samuelista ja profeetoista”.

Uskon esimerkeissä on olennaista, että niitä on monta ja monenlaisia. Samaan listaan on otettu ja kuuluvat yhtä lailla uskon isä Abraham ja jerikolainen portto Rahab. Usko, vaihtoehtoinen tapa nähdä ja kokea todellisuus, toivon ja luottamuksen elämänmuoto, näyttäytyy ja vaikuttaa kunkin elämässä kullekin ominaisella tavalla. Siksi kristillinen seurakunta ei nytkään voi tähdätä johonkin yksimuotoiseen malliin, kun se kirkkoherransa johtamana pyrkii ruokkimaan ja vahvistamaan uskoa. Usko on vuorovaikutussuhde sen Jumalan kanssa, jonka me kohtaamme Kristuksessa. Tätä vuorovaikutusta me emme koskaan voisi täysin hallita.

Tästä kristillisen uskon kiehtovasta monimuotoisuudesta kertovat myös taulut sillä alttarilla, jonka edessä, Juhana, tulet tunnustamaan uskosi, antamaan kirkkoherranvirkaan liittyvät lupaukset ja ottamaan vastaan siunauksen. Keskellä – niin kuin niin monissa muissakin kirkoissa – kuvataan kirkastusvuorta. Tämän sunnuntain epistolan valossa sen voi nähdä kuvaavan uskon maailman seuraavaa vaihetta tai pikemminkin sen uutta käännettä: niin kunniassa kuin uskon miehet Mooses ja Elia ovatkin, tässä on Kristus, joka on enemmän kuin kumpikaan heistä.

Reunoilla ovat syntinen nainen fariseuksen huoneessa ja lapsia siunaava Jeesus. Edellisessä kuvassa usko mahdollista anteeksisaamisen ja uudelleen aloittamisen. Toinen kuva puolestaan kertoo meille, millaista onkaan oikea usko: se on sellaista konstailematonta luottamusta ja vilpitöntä tarvitsevuutensa tunnustamista, joka on lapselle ominaista, mutta jota aikuinen joutuu uudestaan opettelemaan.

Usko on moninaista, mutta se on yksinkertaista. Se on toivoa ja se on luottamusta. Usko on yksinkertaista, mutta se on moninaista, koska meitä on moneksi. Se näyttäytyy itsestään selvänä kansankirkollisuutena ja itsestään tietoisena innostuksena, monenlaisena hyvyyteen ja rakkauteen sitoutumisena.

Viime kädessä – tai yhtä hyvin ensi kädessä, alun alkujaan ja siis lähtökohdissaan – usko on vuorovaikutusta Kristuksen kanssa. Kokemus hänen läsnäolostaan on kaikki.