Puhe 6.12.2022 itsenäisyyspäivän juhlassa Rymättylässä diakonian juhlavuonna 2022

Autolla ääripäähän?

Olen kuluttanut eläkeläisen päiviäni jonkin verran juuri siihen, mihin aioinkin: vanhojen papereiden järjestelyyn. Niitä riittää: varsinkin isäni ja isoisäni olivat ahkeria kirjoittajia ja puhujia – enkä itsekään ole ollut kovin hillitty paperintuottaja. Välistä työ tuntuu loputtomalta ja mahdottomalta aina toivottomuuteen saakka. Mutta välillä tekee piristäviä löytöjä, jotka ruokkivat intoa.

Vähän aikaa sitten löysin paappani yleisönosastokirjoituksen, jonka otsikkona on ”Autoja terveyssisarille ja diakonissoille” (puhtaaksikirjoittaja on tosin aluksi tehnyt virheen ja kirjoittanut ensimmäiseksi sanaksi ’asuntoja’). Isoisäni aloittaa tosiasiakertomuksella, joka vetää lukijan oitis mukaan: ”Meillä tarvittais sairaanhoidon apua, mutta siellä on niin kamala pyryilma, ettei nyt voi ottaa hevosta ulos. Eikös Diakonissa olis niin kiltti, että tulis jalan?” Niin kuin arvata saattaa, menihän se diakonissa. Paappani jatkaa synkeähkösti: ”Samantapaista esiintyy eri puolilla maata jatkuvasti.”

50-luvun jutusta tunnistaa hyvin aikansa. Liikkumisessa turvaudutaan hevosbioenergiaan, mutta pankkialalla elämäntyönsä tehnyt kirjoittaja osaa neuvoa, että ”mitä autojen saantiin tulee, Suomen Pankki antaa tietämäni mukaan tällaiseen tarkoitukseen valuuttaa, myöskin länsivaluuttoja”. Aikansa kuvaa on siinäkin arviossa, että ”kuntien ja seurakuntien taloudessa pieni vaunu on vähäpätöinen meno” – näyttäkääpä minulle se seurakunnan talouspäällikkö, joka nyt olisi tästä samaa mieltä!

Kirjoitus kuvaa myös – tai ennen muuta – sitä suomalaisen diakonian vaihetta, jolloin kysymys oli olennaisesti kotisairaanhoidosta ja terveyssisaren työstä ja jolloin diakoniatyöntekijä sen mukaisesti oli nimenomaan diakonissa, koulutettu sairaanhoitaja. Tämä myös vastasi vielä sotien jälkeenkin sitä Otto Aarnisalon 1900-luvun alussa muotoilemaa periaatetta, että ”diakonian on mentävä sinne, mihin muu apu ei ulotu”, vieläpä ”hädän ääripäähän”. Alusta alkaen oli tietenkin selvää, ettei kysymys voinut olla vain terveydestä ja sairaudesta sinänsä, vaan myös ja usein nimenomaan köyhyydestä ja siihen liittyvästä kasaantuvasta huono-osaisuudesta.

Diakonia löytää aina tiensä

Kaksi suurta muutosta koettiin 1970- ja 1990-luvuilla, ensimmäinen ulkoisesta pakosta ja jälkimmäinen ”sisäisestä pakotuksesta” (jos niin voi sanoa), siis diakonian omasta itseymmärryksestä mennä sinne minne pitää ja vieläpä heti eikä viidestoista päivä. 70-luvun puolivälissä säädettiin kansanterveyslaki, joka jätti diakonissojen kotikäyntityön kokonaan yhteiskunnan palvelujärjestelmän ulkopuolelle. Juuri lakia valmisteltaessa sekä väestörakenne että talouskehitys näyttivät viittaavan siihen, että hyvinvointivaltio voisi selvitä kaikesta terveydenhoidosta ja sosiaalityöstäkin ihan itse; tämän nykykatsannossa lähinnä hassunkurisen ja ideologisesti värittyneen toimintamallin edellytykset alkoivat rapautua jo jokseenkin samalla hetkellä, kun laki tuli voimaan. Yhtä kaikki moni diakonissa poti tuota ammattitaitoonsa ja identiteettiinsä kohdistunutta rakenteellista loukkausta vielä parikymmentä vuotta myöhemminkin.

1990-luvun alun syvä lama muuttikin sitten kaiken. Olivatpa työntekijät sitten diakonissa- tai diakonikoulutettuja, he kävivät rinta rinnan taistelemaan niiden ihmisten puolesta, joiden talouden olivat romahduttaneet väärät poliittiset päätökset. Taas mentiin hädän ääripäähän, minne muu apu ei tosiaankaan ulottunut: diakoniatyössä tiedettiin ihmiskohtaloina ja elämäntarinoina jo pari vuotta aikaisemmin se, minkä tutkimus sittemmin numeroilla kertoi. Lainaan aikaisemmin kirjoittamaani kuvasta noista vuosista, koskei asia eikä arvioni ole sittemmin muuttunut:

”Diakoniatyöntekijät pystyivät 1990-luvun murroksessa peräti hämmästyttävään työnsä uudelleen suuntaamiseen. Olen ylpeä ja tyytyväinen siitä, että sain jakaa sen ajan ja työn heidän kanssaan.

Jälkikäteen on puhuttu suorastaan ’90-luvun diakonialiikkeestä’ ja sellainenhan se oli, vaikka mukana ja seassa sitä ei sellaiseksi olisikaan osannut sanoittaa. Lamavuosina diakonia yhteiskunnallistui ja itsetietoistui. Se ravisteli yltään liian kiltteyden ja avasi suunsa. Se kehitti uusia työmuotoja ja meni kuin menikin vanhojen sloganiensa mukaisesti ’sinne mihin muu apu ei ulotu’, jopa ’hädän ääripäähän’. Minulle kävi selväksi, kuinka puutteellisia ovat ne teologiset tulkinnat, joissa diakonia sijoitetaan joko evankeliumin edelle jonkinlaiseen sisälähetysrooliin tai sitten sen jälkeen sen pelkäksi seuraukseksi. Diakonia on evankeliumia itseään ja inhimillisyyden ydinmehu, koska juuri se ottaa ihmisen vastaan, katsoo häntä silmästä silmään ja välittää. Se on niin jeesusmaista että.”

Itsenäisyys vaatii työtä

Tänään me vietämme itsenäisyyspäivää erityisissä ja erikoisissa tunnelmissa. Se sukupolvi, joka puolusti itsenäisyyttä taistelu- ja kotirintamalla, on lähes kokonaan väistynyt. Sodanjälkeiset – ja aika ajoin kovin jälkiviisastelevat – sukupolvet kokevat nyt omassa elämässään, ettei itsenäisyys ole mikään itsestäänselvyys ja että itsenäisyyden eteen on tehtävä vähintään töitä ja ehkä jopa uhrauksia. Hädän ääripää on lähinnä Ukrainassa, mutta mahtaakohan meilläkään apu ulottua kaikkialle sinne, missä energian tai ruoan kallistuminen on se viimeinen korsi, joka uhkaa katkaista kamelin selän? Eiköhän vain nytkin tarvita sellaista ketteryyttä, myötäelämistä ja ammattitaitoa, joka on diakonialle tyypillistä?

Alussa lainaamani paappani oli henkeen ja vereen itsenäisyysmies – Kansallisbiografia tiivistää näin: ”Kaarlo Julius Kalliala teki varsinaisen elämäntyönsä säästöpankkiryhmässä, lopulta SKOP:n pääjohtajana. Ehkä merkittävintä oli kuitenkin hänen panoksensa ylioppilasjohtajana Suomen itsenäisyysliikkeessä.” Itsenäisyys ei hänen mielessään kuitenkaan ollut mikään 1917 saavutettu ja 1918 varmistettu pysyvä tila.

Itsenäisyydessä on kysymys jatkuvasta sisään ja ulospäin suuntautuvasta rakentamisesta.  Isoisäni vaati syksyllä 1915 itsenäisyyttä jo aivan suorin sanoin ja kuvasi samalla sen luonnetta: ”Me emme mitään muuta varten toivo vapaata Suomea kuin siksi, että täällä voitaisiin häiritsemättä jännittää kaikki voimat aineellisten ja ikuisten arvojen saavuttamiseksi, että tämä maa voisi antaa kaiken, mitä se köyhyydessään voi antaa ihmiskunnan edistyksen hyväksi.”

Diakonia ja Suomi – yhdessä eteenpäin

Vuonna 1915 Suomi oli aivan epäilyksettä köyhä. Ei se ollut rikas silloinkaan, kun diakonissa olisi tarvinnut autoa eikä edes silloin, kun jotkut heistä jo ajoivatkin punaisella Fiat 500:lla tai jopa 600:lla. Nyt sentään kokonaiskuva on toisenlainen, vaikkei niin kirkas kuin me toivoisimme. Nyt me olemme maailman mittakaavassa rikkaita kuin mitkä, mutta aivan ilmeisesti me luulemme olevamme rikkaampia kuin olemme. Me elämme yli varojemme emmekä osaa hillitä itseämme ja jarruttaa. Itsenäisyyteen kuuluu kuitenkin myös oma vastuu siitä, kuinka ihmisiksi me elämme – niin toisten kansakuntien rinnalla kuin keskenämmekin.

Diakonia on 150 vuoden aikana eri tavoin organisoituna ja eri tavoin painottuneena seurannut sitä, miten maa makaa ja miten sen ihmiset elävät. Mitä tiukemmalla ollaan yhdessä oltu, sitä selvempi on ollut diakonian tehtävä. Keskellä jatkosotaa meidän kirkkomme päätti, että jokaisessa seurakunnassa on oltava diakonian virka: päätös tarkoittaa sitä, ettei kirkko ole kirkko, ellei se kaikkialla ja joka seurakunnassa ota vastuuta niistä, joita ei muutoin auteta ja joiden elämäntodellisuuteen ei muu apu ulotu.

Enää ei pyydetä, että diakonissa kahlaisi sellaisessa umpihangessa, johon ei hevostaankaan voi laittaa. Monta muuta voimille käypää ja kohtuutonta haastetta on yhtä kaikki odotettavissa. Nekin ovat vastaanotettavissa ja yhdessä niistäkin voidaan selvitä. Sekä diakonialla että Suomella on tulevaisuutensa – ei aina helppo eikä kepeä, mutta selvä ja kirkas aina.