Kirkkosi kutsuu pitämään yhtä

Joskus viime vuosituhannella olin ensi kertaa Säkylän seurakuntatalossa. Pekka Pitkäsen suunnittelema rakennus valmistui vuonna 1966 ja on tietenkin kovin erilainen kuin 1700-luvun lopun kirkko, joka valmistui Mikael Piimäsen johdolla. Seurakuntatalolla otattelin jollekin seurakuntalaiselle tai työntekijälle, että tyylien ja aikojen yhteensovittaminen olisi jotenkin vaikeaa. Sain oitis napakan vastauksen, joka osoitti, että asia koettiin aivan päinvastoin. Ylpeänä kerrottiin seurakuntatalon erikoisesta ikkunaratkaisusta: mistään ikkunasta, josta voi katsoa yhtään kauemmas, ei näy mitään muuta kuin juuri kirkko.

On itsestään selvää, miksi tuo tilanne ja keskustelu tuli nyt mieleeni. Tämä Taivassalon seurakuntakeskus avautuu sen keskiaikaisen kivikirkon suuntaan, josta kaikki syystäkin ovat ylpeitä. Kun siihen suuntaan ja sitä katsotaan, mitä siis nähdäänkään?

Tietenkin rakennus itse, mutta tuskin vain rakennusta pelkästään. Siihen liittyy vahvoja tunteita ja korvaamattomia muistoja. Sen arvo ei synny vain sen ikiaikaisuudesta vaan myös kaikesta siitä, mitä se edustaa, mihin se liittyy ja mitä se meissä herättää. Sen merkitystä ei voi erottaa sen käytöstä: juuri sinne on keskittynyt se, mikä elämässä on syvintä ja olennaisinta. Siellä on koettu ilot ja surut, siellä on etsitty niille ilmaisua ja siellä on raottunut myös Jumalan todellisuus.

Kysymys on ihmisten elämästä, taivassalolaisten ja muiden. Kaikkien, jotka etsivät yhteyttä toinen toisiinsa ja Jumalaan. Kaikkien, jotka kaipaavat elämäänsä mieltä, merkitystä ja tarkoitusta.

Lukemassani Apostolien tekojen katkelmassa kerrotaan nimeltä mainiten, ketkä ”menivät siihen taloon, jonka yläkerrasta oli tullut heidän kokoontumispaikkansa”. Siellä nämä miehet ja naiset ”pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä”. Kun tämä seurakuntakeskus tänään siunataan, myös se siunataan yhteiseksi kokoontumispaikaksi, paikaksi, jossa pidetään yhtä ja jossa rukoillaan yhdessä.

Tämä on olennaista pitää mielessä ja tähän on sitäkin välttämättömämpää pyrkiä, kun seurakuntakeskuksen syntyhistoria on poikkeuksellisen kivulias. Jokseenkin kaikesta siihen liittyvästä on oltu syvästi erimielisiä eikä erimielisyys suinkaan ole jäänyt vain asiatasolle, vaan se on vieraannut myös ihmisiä toisistaan.

Nyt tämä talo on tässä ja tässä olemme me. Nyt on aika kääntää katse menneestä tulevaan. Vaikkei yhtäkkiä ja noin vain voikaan todeta, että ”vastakkainasettelun aika on ohi”, sellaista elämänmuotoa ja toimintakulttuuria on nyt edistettävä. Se on kaikkien yhteinen asia. Uusi seurakuntakeskus voi olla myös siinä mielessä yhteinen, että se antaa seurakunnalle aivan uudenlaiset mahdollisuudet verkottua paikkakunnan eri toimijoiden kanssa, kun sillä on tarjottavanaan moneen tarkoitukseen erinomaiset tilat.

Palaan siihen, mitä ikkunasta näemmekään. Emme näe kirkon sisään, mutta tiedämme sen maalauksien kuuluvan koko Suomen hienoimpiin. Näemme siis kirkon, johon on kuvattu Jeesuksen elämän keskeiset tapahtumat ja jonka seiniltä meitä katselevat lukuisat hänen tunnetut (ja tuntemattomatkin) seuraajansa. Tällaista kuvakokonaisuutta on usein nimitetty ”Köyhien Raamatuksi”, mutta kysymys ei ensisijaisesti ole Raamatun kertomuksien opettamisesta. Kyllä ne muutenkin oli opittu ja sisäistetty. Sen sijaan kuvat kertovat meille, mihin joukkoon me kuulumme. Ne ottavat meidät mukaansa Jumalan kansan vuosituhantiseen vaellukseen – kaikkine käänteineen, kaikkine vaivoineen, kaikkine epäonnistumisineen, kaikkine saavutuksineen, kaikkine murheineen ja riemuineen.

Ne kuvat olemme me, sen kummempia emme mekään ole emmekä sen pitemmällä. Me jatkamme harjoituksia, me elämme eteenpäin samaan tapaan kuin Pietari, Johannes ja Jaakob, Andreas, Filippus, Tuomas, Bartolomeus, Matteus ja Jaakob Alfeuksen poika, Simon Kiivailija ja Juudas Jaakobin poika ynnä joukkoon kuuluvat naiset sekä Jeesuksen äiti Maria ja Jeesuksen veljet. Hehän pitivät yhtä ja rukoilivat lakkaamatta – joka rukoilee, lakkaamatta tai välillä lakatenkin, ei lopulta voi olla pitämättä yhtä.