Kirkkoherra Timo Hukan asettaminen virkaan Salossa

Salo – hämmentävä totuus Suomesta

Riemuvuodeksikin nimitettynä vuonna 2000 ilmestyi erikoinen kotiseutukirja Espoo – totuus Suomesta. Esipuheessa toimittajat perustelevat, miksi teokselle on annettu moinen nimi: ”Espoo on peili, josta muu Suomi näkee itsensä. Se on totuus Suomesta, sillä Espoo on toteuttanut sen, miksi muu Suomi pyrkii siinä onnistumatta.” Raamattuliittymä on aivan selvä, kun samassa yhteydessä myös todetaan: ”Olkaamme tarkkoina: syrjäinenkin suomalainen kirkonkylä saattaa jonakin aamuna havahtua tietoisuuteen siitä, että Espoo on jo läsnä, jo heidän keskuudessaan.”

Voi olla, että Espoo on totuus sellaisesta Suomesta, ”miksi muu Suomi pyrkii siinä onnistumatta”. Mutta yhä voimakkaammin alkaa tuntua siltä, että Salo on totuus Suomesta, sellaisesta Suomesta, miksi muu Suomi on tulossa, pyrki sellaiseksi tai ei. Ei tietenkään kaikilta osin – Espoossa tai Salossa totuutena Suomesta on tietenkin liioittelua, dramatisointia ja leikittelyäkin – mutta niin paljon, että väite kannattaa ja on jopa syytä esittää.

Salossa ovat jo toteutuneet tai vähintään alkaneet monet sellaiset prosessit, jotka muualla Suomessa ovat edessä. Nykyinen Salo muodostuu kymmenestä vanhasta kunnasta ja hipoo rajoiltaan työssäkäyntialuettaan. Se on monikielinen, monikulttuuristuva ja moniuskontoinen. Sen elinkeinorakenteessa korostuu tietotekniikka ja tietoliikenne – kuinka ollakaan, Espoosta tuo mainittu kirja väittää, että sen maantieteellinen keskus on Bemböle, liikenteellinen Kamppi ja mentaalinen matkapuhelin. Eri aikoina ja eriasteisesti jokseenkin kaikki nämä muutokset kohtaavat myös muita suomalaisia; Salo on totuus Suomesta, joka on ja joka tuleva on.

Niin Salon kuin Suomenkin todellisuutta ja sen nostattamia tuntoja sopivat kuvaamaan virren 602 alkusäkeet: ”Hämmennys valtaa usein tajuntamme, niin nopeaa on muutos maailmamme.” Noinkin sen voi osuvasti kuvata: mieli ei ehdi mukaan, ei välttämättä edes järkiperäinen ymmärrys. Mutta vaikka aivotkin toki ovat sisäelin, hankalampaa on sydämellä. ”Olkoonkin että muutos tapahtuu lakisääteisesti, sydän ei sitä ymmärrä”, on kokenut kirkollinen ja kunnallinen vaikuttaja sen näillä kulmilla tiivistänyt.

 

Kirkkoherra ohjaa, mutta tehtävä on yhteinen

Niinpä tulet, Timo, kirkkoherraksi vaativaan aikaan ja vaativaan paikkaan, keskelle muutosta ja sellaista muutosta, josta muualla on vain vähän kokemusta ja seurattavaa mallia. Johdat suurta seurakuntaa, joka kokemuksellisena todellisuutena on vasta alkanut muotoutua ja jonka työntekijöiden toimintakulttuuri ja työn organisointi ovat vielä vakiintumista vailla. Olet etulinjassa kohtaamassa sellaisen totuuden Suomesta, joka joka tapauksessa on totta, näyttäytyi se sitten kuinka kuormittavana tai kannattelevana, toiveikkaana tai uhkaavana, hämmentävänä tai lujittavana tahansa. Jos kysymyksessä on ylivoimainen ajan virta, sinun tehtäväsi on ohjata seurakuntaa koskiveneenä eikä päästää sitä pelkästään ulkoa ohjautuvaksi ajopuuksi. ja jos uusi totuus Suomesta myös avaa uusia horisontteja, silloinkin sinä olet se kapteeni, joka seurakuntalaivaansa niitä kohti ohjaa.

Kokoontunut seurakunta! Te olette Timo Hukan tähän yhtä aikaa hyvin vaativaan ja yhtä aikaa tavattoman kiinnostavaan virkaan kutsuneet. Olette saaneet kirkkoherran, jonka elämänkaari, työkokemus ja henkilökohtaiset kyvyt antavat hyvän pohjan kantaa vastuunsa ja selvitä tehtävästään. Niin koko seurakunnan, luottamushenkilöiden kuin työntekijöidenkin on kuitenkin sekä rukoiltava että tehtävä työtä kirkkoherransa kanssa ja puolesta. Olette saaneet kirkkoherraksenne Timo Hukan – ette itseään Messiasta ettekä edes arkkienkeli Gabrielia: niin kuin Matteus kertoo meidän Herrastamme kotikaupungissaan, että ”koska he eivät uskoneet häneen, hän ei tehnyt siellä montakaan voimatekoa”, niin uupuu tässäkin kaupungissa kirkkoherran teoista voima, ellette anna hänelle vahvaa luottamustanne ja anna käyttöön omaa osaamistanne, innostustanne, asiantuntemustanne ja uskoanne.

Millainen teidän yhteinen tehtävänne sitten on? Siihen antaa viitteen tuossa aiemmin lainatussa kerrottu tositapaus: ’Kun espoolaiselta kaupunkisuunnittelijalta kysyttiin, miksi Espoon ’keskusta’ ei sijaitse kirkon ympärillä, kuten perinteisesti on ollut tapana, tämä katsoi hölmistyneenä kysyjää ja totesi: ’Mutta eihän sitä kirkkoa voitu siirtää, kun siinä on se hautausmaakin.”

Tekninen keskus voidaan rakentaa tai siirtää minne hyvänsä, mielen keskusta ei. Nopea ja välittömään hyödynnettävyyteen pyrkivä muutos saattaa jättää keskelle tyhjää ja keskikohdan mieltä vaille. Niin onkin käydäkseen: yhteinen elämä voi järjestyä yhä järkevämmin ja yhä tuottavammin, mutta olla yhä suuremmissa vaikeuksissa, jos siltä kysytään, mikä onkaan tämän elämän mieli. Tai kun siltä kysytään – ihmiselle on ominaista hakea olemiselleen merkitystä.

 

Elämän mielen antavat vuorovaikutus ja läsnäolo

Neljäntoista kirkon Salossa näyttäisi siltä, että kristilliselle Jumala-uskolle ja elämän mielelle olisi kiintopisteitä kyllin. Ehkä niin, ehkä ei; ’jos yksikään niistä ei ole sydämen kirkko, jotakin pyhää on viety elämästä’, edellä lainaamani luottamushenkilö myös totesi. Kirkon asia – ja niiden asia, jotka kirkon asialla ovat – on osoittaa kaikille ihmisille ja kullekin ihmiselle sitä, mikä elämän keskuksessa on ja mikä sille mielen, merkityksen ja tarkoituksen antaa. Elämän keskuksessa on rakastava, hyväksyvä ja vastaanottava vuorovaikutus. Itse Jumalan kanssa, mutta ikään kuin sen sakramenttina, syvimpään todellisuuteen viittavana vaikuttavana merkkinä, niin ikään ihmisten kesken.

Tämä 11.9. muistuttaa myös siitä, mitä voi pahimmillaan tapahtua, ellei mieltä maailman muutoksessa löydy. Jos moderni maailma ja sielunmaisema eivät löydä toisiaan, ne voivat sananmukaisesti ohjautua törmäyskurssille. Tuloksena on tuhoa ja kuolemaa – vaikkei aina ruumiillista, niin sielunmurhaa ainakin. Siksipä kristillisen seurakunnan ja sen kirkkoherran tehtävä ei olekaan aivan vähäinen: sitä kutsutaan vastaamaan kysymykseen toivon perustasta ja elämänuskon edellytyksistä sekä rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen mahdollisuudesta.

Vähintään lohdullista, mutta itse asiassa jopa innostavaa on, että juuri tälle taajuudelle koko kristillinen Jumala-usko onkin viritetty. Sen perusdokumentti, Raamattu, on murrosaikaopas vailla vertaa. Mistä muusta se oikeastaan kertookaan, kuin vanhan ja olemassaolleen murtumisesta, liikkeelle hakeutumisesta tai pakottautumisesta, uuteen etsiytymisestä ja suostumisesta? Vaeltavalle Jumalan kansalle ei anneta mitään kouriintuntuvaa ja käsinkosketeltavaa pysyvää; muuttumaton todellisuus on sitä vastoin pilvenpatsas päivällä ja tulenpatsas yöllä. Siis Jumalan läsnäolo – sama jonka myös Kristus läksiäisiksi lupasi meille maailman loppuun saakka.

Hyvä havahtua – tänäkin aamuna – tietoisuuteen siitä, että Jumala on jo läsnä, jo teidän keskuudessanne. Se on totuus Salosta.