Juhlapuhe Vaskion elojuhlissa 26.8.2018 kirkon täyttäessä 110 vuotta

Oman kirkon otollinen aika

Vietin lapsuuteni kesät Virtain Liedenpohjan kylässä. Se ei ollut mikään mökkipaikkakunta, vaan se kylä, josta mummuni suku oli kotoisin ja jossa äitinikin oli nuorena asunut. Tunsin kuuluvani sinne – ja tunnen yhä.

Sikäli kuin muistan, emme kertaakaan lähteneet kirkolle – niinhän kirkonkylää tavattiin nimittää – kirkkoon. Liedenpohjan kylä on aivan Virtain pitäjän pohjoispäässä, ja vaikka se oli kantatie 66:n varrella, tie oli monelle mutkalle väännetty hiekkatie. Kirkolle oli matkaa 20 kilometriä ja pohjoiseen Alavudelle 30 hieman suorempaa kilometriä.

Eipä ihme, että jo 1860-luvulla heräsi ajatus muodostaa oma saarnahuonekunta yhdessä Alavuden puolella olevan Sapsalammin kylän kanssa. 1910-luvulla hanketta käsiteltiin perusteellisesti. Lopulta kuitenkin katsottiin, ettei väestöpohja sittenkään riitä. Mutta 1950-luvulta alkaen Liedenpohjan Isollaharjulla on kuin onkin seissyt oma kyläkirkko.

Samankaltaisuudet ja vastaavuudet Vaskion rukoushuoneen ja kirkon kanssa ovat ilmeiset – siksihän tuon kaiken kerroinkin. Noin sata vuotta sitten Suomen maaseutu oli voimissaan. Väkimäärä kasvoi ja vaikka nykykatsannossa elintaso ei hiponutkaan pilviä, vaurastuminen loi pohjaa halulle vastata itse oman kulmakuntansa seurakunnallisesta ja usein myös kunnallisesta elämästä. Noihin aikoihin moni 1600-luvulla muotoutunut kappeliseurakunta itsenäistyi, ja sen rinnalle rakentui myös saman niminen kunta. Tätä kukoistusta kesti vajaat sata vuotta, ennen kuin yhteiskunnan elinkeinorakenteen muuttuminen ja maaltamuutto alkoivat tehdä niin kunta- kuin seurakuntaliitoksetkin välttämättömiksi.

Kirkko kertoo, ettei maailma ole suljettu

Toisin kuin nuo Liedenpohja ja Sapsalampi Vaskio ehti itsenäisyydessään paljon pitemmälle. Kuten kaikki täällä minua paremmin varmaan tietävät ja muistavat, jo 1780-luvun kartassa Vaskiossa oli ”Prediko Hus”, siis saarnahuone, joka usein oli myöhemmän kappeliseurakunnan ja sen myötä itsenäisen seurakunnan siemen. 1930-luvulla Vaskio olikin muutaman vuoden seurakunta seurakuntien joukossa, vaikka se ei tuolloin ehtinytkään täysin organisoitua. Tämäkin talo, joka 110 vuotta (ja yksi päivä) sitten vihittiin rukoushuoneeksi, sai vihkimyksen kirkoksi vasta itsenäisen vaiheen jälkeen, hiukan vajaat 60 vuotta sitten. Vaskion kirkolla on sekä omanlaatuisensa historia että omanlaatuisensa nykytila. Nyt se on tässä siksi, että vaskiolaiset niin haluavat; sitähän se tarkoittaa, että Vaskion kirkkoa pitää yllä sen oma kannatusyhdistys.

Kirkko on tärkeä. Se ei ole vain talo, se ei ole pelkkä rakennus. Siihen on latautunut ja kutoutunut syviä merkityksiä ja siihen kutoutuu ja latautuu niitä jatkuvasti. Jokainen joulukirkko ja jokainen avioliiton solmiminen tarttuvat kirkon seiniin. Jokainen täällä kastettu lapsi ja jokainen kirkon viereiseen kirkkomaahan siunattu vainaja vahvistavat sen, että juuri tässä paikassa aukeaa toinen todellisuus, tavanomaista todellisempi, olennaisempi ja mielekkäämpi.

Jotakin kirkon tärkeydestä pystyy sanoittamaan, mutta silti tuntuu siltä, että kaikki ei mahdu kieleen tai että kaikki ei mahdu ainakaan sellaiseen asiakieleen, joka selittää ja täsmentää. Pidän hyvänä ja olen ennenkin lainannut professori Laura Kolben lausahdusta: ”Kaupungit ja kylät ilman kirkkoa olisivat kuin järvi ilman vettä.” Toisin sanoen: niin vain ei voi olla. Niin ei saa olla. Se on mahdotonta. Sellaisesta ei ole mihinkään.

Kirkon olennaisuus on tullut näkyviin erityisesti silloin, kun kirkko on tuhoutunut – muttei onneksi vain silloin. Kun Pyhän Olavin kirkko paloi, talkooväen nokkamies totesi vielä savuavilla raunioilla, että mehän tehrään se uurestaan. Kun Ylivieskan kirkko niin ikään jäi tulen saaliiksi, ensimmäinen reaktio oli niin ikään rakentaa samanlainen kuin ennen. Niin ei tapahdu, mutta kirkko siihen jälleen nousee. Ilman ei voi olla.

Kun pohjoisessa Suomessa rakennetaan matkailuvaltiksi lumilinna, kirkkohan siellä pitää olla. Kun poliitikko pääsee rakentamaan tilalleen, paanukirkko sinne nousee. Ja niin edelleen. Kirkko on jonkinlainen mielen ja tarkoituksen imuri tai pyhän ja mielekkään antenni. Silkalla olemassaolollaan se vihjaa, ettei maailma ole suljettu. Itsensä lävitse ja ylitse se viittaa sinne missä kaikki on syvimmiltään hyvin.

Pääsin joitakin vuosia sitten purjehtimaan Kreikan saaristoon. Pienellä Leipsoin saarella katselin satamalahtea ympärillä kohoavaa kylää, johon saaren vajaat 800 asukasta olivat keskittyneet. Aloin laskea, montako toinen toistaan pienempää kappelia näen siltä istumalta. Niitä oli kaikkiaan kahdeksantoista. Kysymys ei tietenkään ole pienen yhteisön tilantarpeesta. Sitä vastoin jokainen kappeli on kaipauksen symboli ja rukouksen merkki – Kreikassa kun ollaan, kaikkien kappelien voi kuulla yhdessä huutavan kyrie eleison, Herra armahda, joka on yhtä aikaa yhtä paljon pyyntö kuin ylistyskin.

Niin pyhä kuin kodikaskin

Vaskion kirkko kuuluu tähän tällaisten kirkkojen ja kappeleiden ketjuun – tekisi mieli sanoa, että Vaskion kirkko, jos mikä, siihen ketjuun kuuluu. Kun kirkko kannattelee kannatusyhdistys, käy väkisinkin selväksi, ettei tässä mitä tahansa kannatella. Silloinkin, kun työ kirkossa ja kirkon hyväksi on kaikkein arkisinta – ja sitähän riittää – sitä tukee ja ympäröi se mielihyvä, jonka oma kirkko antaa.

Satavuotisjuhliin ilmestyneen historiikin nimeksi annettiin tuolloin Meidän kylän kirkko. Tänä vuonna on – osin syystä, osin rikkiviisaasti – arvosteltu seurakuntavaalien tunnusta Minun kirkkoni. Ero on kuitenkin selvä, Vaskion kylän, kirkon ja kannatusyhdistyksen hyväksi. Kirkko on meidän, se on yhteinen, vaikka minä erikseenkin kuinka siihen sitoutuisin. Meidän kirkko on meidän, se kuuluu meille kaikille, eikä minun pidä yrittää tehdä siitä itseni näköistä vaan sellainen, jossa meidän on yhdessä hyvä olla.

Muutamana viime vuonna on alettu keskustella siitä, kuinka mikä tahansa Suomen kirkoista eikä vain Vaskion voisi olla meidän kirkkomme. Kysymys on hyvin konkreettinen: kuinka kirkkorakennus voisi, enemmän kuin ennen, olla seurakuntalaisten kohtaamispaikka, kiintopiste ja koti. Kysymys on toisaalta noussut siitä, että seurakunnilla on yleensä aivan liikaa tilaa: rakennukset, jotka aiemmin mahdollistivat kokoontumisen ja tukivat työtä, ovatkin nyt muuttuneet taloudelliseksi taakaksi, joka päinvastoin syö voimavaroja. Toisaalta – ja jopa ennen muuta – on havahduttu siihen, että juuri kirkkohan on se tila, joka kristityt kokoaa ja johon he kokoontuvat. Mikseipä siellä voisi jakaa muutakin elämälle olennaista kuin Jumalan sanaa ja ehtoollista: voisiko sitä muokata siten, että pyhyys ja kodikkuus kasvaisivat yhtä aikaa? Tuskin on poissuljettua, että kristityt voisivat etsiä samassa tilassa sekä Jumalan kasvoja että kääntää kasvonsa toinen toisensa puoleen.

Vanha sanonta, jonka mukaan kirkon paras kaunistus on sinne kokoontunut seurakunta, pitää paikkansa myös Vaskiolla. Vaikka kirkko puhuu ja puhuttelee voimakkaasti jo sillä, että se on maisemassa niin kuin vesi järvessä, olennaisena elementtinä, ennen kaikkea se on jumalanpalvelustila. Vaskion kirkon vanhassa alttarivaatteessa Hyvä Paimen kantaa karitsaa olkapäillään ja kirjaliinassa luvataan, että janoava saa ilmaiseksi juoda elävän veden lähteestä. Olisivatpa nämä edelleen, ainakin aika ajoin, kirkkoon kokoontuneiden vaskiolaisten silmien edessä: tuo kuva ja tuo lupaus ovat olennaisia.

Satavuotiskirjan mukaan ”kankaan purppuran on aika haalistanut ruskeaksi”. Sitä voi tietenkin pitää vahinkona, mutta mitäpä jos tuon muutoksen näkisikin puhutteluna, arvokkaana ja ehkäpä ainutlaatuisena. Noin nimittäin käy juuri verelle: tuoreena verenpunainen muuttuu aikaa myöten veriruskeaksi. Vaskiolla on jo hyvän aikaa – paljon ennen tätä kirkkoa – saarnattu sitä Kristusta, joka on ”pyhällä kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan vapahtanut minut kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta”. Pitkään täällä on myös jaettu Kristuksen ruumiin ja veren sakramenttia. Punaisen haaltuminen tai ehkäpä pikemminkin pinttyminen ruskeaksi kertoo meille, mihin me kuulumme ja keitä me olemme.

Me kuulumme Jumalan palvelijoiden pitkään ketjuun ja me olemme Jumalan lapsia. Vaskiolla ja tässä kirkossa.