Saarna 15. sunnuntaina helluntaista Varissuon kirkossa Herättäjän päivänä 10.9.1923

Joh. 5:1–15

Oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.
Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Sairas vastasi: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” Jeesus sanoi hänelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.
Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: ”Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.” Mies vastasi heille: ”Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’” Silloin juutalaiset kysyivät: ”Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?” Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: ”Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.” Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.

Tavallisen elämän kaipuu

”Ontuvat ja raajarikot, köyhät, maahan poljetut, mykät, sokeat ja kuurot, kaikki juhlaan kutsutut, syökää nyt ja nauttikaa maitoa ja hunajaa.” Tämä vanha arkkivirsi (ja uusittukin Siionin virsi) alkaa soida mielessä, kun kuulee, keitä altaalla lojuu. Siellä makaa viisi pylväshallillista ”sokeita, rampoja ja halvaantuneita”. Niinpä. Evankeliumi ja kaikkinainen kristillinen puhe nostaa kerta kerran jälkeen ja koko ajan pintaan sen rupuliaisen puolen elämää, joka sekin on – kaiken kauniin ja hyvän kanssa – totta. Sen puolen, jossa ollaan sillä lailla sokeita, ettei sitten millään nähdä, ei ainakaan suuntaa, tarkoitusta, toivoa tai lähimmäistä. Esiin nousee se puoli elämää, jossa ei juosta rohkeasti, vaan ennemminkin onnutaan kohti tulevaisuutta ja raahaudutaan päivästä toiseen ja toisesta kolmanteen. Tätä puolta ei voi väistää eikä kieltää – vaikkei siinä pidäkään rypeä, saati katkerasti päättää, että minä en sitten maitoa ja hunajaa enkä muutakaan elämän hyvyyttä ja makeutta maista, vaikka mikä olisi.

Mitä lienee sairastanut 38 vuotta se mies, joka ei vain ollut luopunut toivosta. Yhä edelleen hän jaksoi ajaa takaa parempaa – siis tavallista arkea, jossa liikutaan omin voimin, jossa mennään temppeliin siinä kuin muutkin ja mitä kaikkea arkeen nyt kuuluukin. Vaikka joku muu aina ehti osille ennen kuin hän ja vaikka kokemus oli osoittanut, ettei avustajia oikealla hetkellä ollutkaan, sinnikkäästi hän siellä odotti. Tai, mistä sen tietää, ehkä sittenkin vähemmän sinnikkäästi, jo vähän luovuttaneena, enempi siksi kun ei muutakaan voinut, jotakin tehdäkseen, jossakin ollakseen. Mitä tavalliseen arkeen tulee, hänelle siitä oli lopulta tullut nimenomaan ja juuri tätä paikoillaan makaamista.

Tavallisen arkinen parantaja

Ja kun se on niin tätä, tuskin sitä muuksi kääntää mikään muu kuin jokin kuohu. Tai ei jokin kuohu, ei mikä tahansa kuohu, vaan oikea enkelikuohu. Sitä kuohua 38 vuotta sairastanut nyt odotti viiden pylväshallillisen kanssa. Tuskin hän oli siellä kaikkia 38:a vuotta odottanut, mutta pitkään ja turhaan kyllä. Eikä siitä odotuksesta lopulta mitään tullutkaan.

Sen sijaan tuli tämä vähemmän kuohuva mies, tämä joku, jonka nimikään ei selvinnyt, tämä tämmöinen joka tuttavuutta tehdäkseen aloitti latteasti kyselemällä itsestäänselvyyttä: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Jotakin erityistä tässä jossakussa silti oli, kun hänelle ei oitis laukaissut vastaukseksi että ”mitäs kuule luulet”, vaan tuli aloittaneeksi selityksen puhuttelemalla oikein Herraksi: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen.” Tuntui jotenkin siltä, että olisi asiallista käydä juttusille, ettei tyhmä kysymys terveyden tahtomisesta niin tyhmä ollutkaan.

Draamalla on juhlavat puitteet. Pylväskäytävät, kymmenet raihnaiset, enkeliä ja kuohutusta odottava vesi, hoitojonoon juuttunut pitkäaikaissairas. Draaman huippukohta vain on mitä epädramaattisin: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” No niin, nousepa ja rullaa patja ja lähde kävelemään. 38 vuoden jälkeen joku sen kuin vain toteaa, että se oli sitten tässä, pois jonosta – ja kaiken lisäksi häviää väkijoukkoon sen kummemmin esittäytymättä, jäämättä juttusille, jakamatta kokemusta tai mitään kommentoimatta. Sen arkisemmaksi ei täydellinen elämänkäänne juuri voi tulla.

Kohtaaminen muuttaa näkökulman

Juuri tähän kohtaan sopii – tai suorastaan kuuluu – rakastettu siirtymälause: ”Näin on myös meidän elämässämme.” Kun kaikki on juuttunut ja jämähtänyt, kun ilo ja elämäntunto ovat kalvenneet, kun mielen ja ruumiin voimat eivät enää kanna, enkelille ja kuohuvalle vedelle olisi mitä selvin tilaus. Enkeleitä ei vain juuri lentele eivätkä kuohut roisku eikä kohise – ja joka tapauksessa joku muu on jo kaapannut sen mitä halusin eikä minulle riitä sitä mikä olisi minulle tarpeen. Mutta koska niin-on-myös-meidän-elämässämme kuin tuossa evankeliumikertomuksessa, elämä voikin olla auetakseen paljon vähäeleisemmin, muttei ollenkaan sen vähemmän todellisesti. Arkisemmin, mutta oikeasti. Elämä aukeaakin arkisesti, ja siksi ihan oikeasti.

Meidänkin elämässämme kysymys on Jeesuksen kohtaamisesta. Samalla tavalla ruumiillisesti me emme voi Jeesusta kohdata kuin tuo kokoelämänsairas, se on selvä: kohtaamisesta voisikin puhua ja olisi ehkä parempikin puhua myös Jeesuksen seuraamisena tai Jeesukseen luottamisena, häneen uskomisena. Meille kohtaaminen tarkoittaa yhtä kaikki sellaista Kristuksen läsnäolon kokemusta ja merkityksen kokemusta, joka muuttaa näkökulman elämään hiljakseen tai nopeasti, joka luo elämään mieltä joko vaiheittain tai tyystin ja joka pitää yllä toivoa vähän vaihtelevasti tai kerta kaikkiaan. Merkitys, mieli ja toivo luultavasti nostaa meidät jaloillemme aika lailla horjuvammin kuin tuon patjansa käärineen miehen Betesdan lammikolla. Luottamuksen askeleet ovat epäröivämpiä, uskon kävely on notkahtelevampaa ja pyhiin vaeltaminen on vähemmän suuntavarmaa, mutta silti kaikki on toisin kuin Jeesusta kohtaamatta olisi. Kaikki on toisin, jos elämässä kuitenkin on mieltä, kaikesta huolimatta merkitystä ja joka tapauksessa toivoa.

Elämän lahja jakoon

Ne Jesajan ja Paavalin kirjoitukset, jotka tänään on luettu, kertovat, miltä mielen, merkityksen ja toivon maailma tuntuu. Se tuntuu sellaiselta, että elämästä haluaa kiittää ja sen antajaa tekee mieli jopa ylistää. ”Maan ääriltä saakka me kuulemme laulujen kaikuvan ylistykseksi Vanhurskaalle” ja ”kiitos Jumalalle hänen sanomattoman suuresta lahjastaan”. Vaikkei yhden- ja toisenlainen raihnaisuus loppuisikaan, maailma nyt vain näyttää toisenlaiselta. Koko suunnattomassa universumissa ei tiettävästi – eikä ilmeisesti – ole mitään toista paikkaa, jossa ihmisen olisi näin hyvä elää: hyvin menee, kun vertaa! Vaikkei enkeli minulle vettä kuohuttaisikaan, aina on mahdollista, että joku sanoo minulle ”nouse” ja antaa siihen voimavarat.

Jeesus sanoi ”nouse” eikä kai Jeesuksen seuraaja voi olla seuraamatta häntä myös tässä. 38 vuotta sairastaneesta ei tällä kohdin voi ottaa oppia: jos jo Jeesuskin ”hävisi väkijoukkoon”, niin parantunutkin häviää näkyvistä sen jälkeen, kun hän on saanut selville parantajansa nimen ja raportoinut sen edelleen. Nyt taas nostetun hyvä malli on muuttua nostajaksi. Kun itse kokee miltä, merkitystä tai toivoa, voi sitä myös välittää ja jakaa. Kun ei enää olekaan vain lahjan saaja, vaan osa lahjan jakajien ketjua, saattaa hyvinkin käydä niin kuin Paavali kirjoittaa: ”Kun te tällä työllänne annatte todistuksen uskostanne, lahjanne saajat ylistävät Jumalaa siitä, että te näin tunnustatte kuuliaisuutenne Kristuksen evankeliumille ja jaatte omastanne anteliaasti heille ja kaikille muillekin.”

Siihenkin tilaan ja tilanteeseen sopii tuo vanha arkkivirsi: ”Herramme on huonoillekin runsaan pöydän kattanut. Tulla rohkenemme mekin, kujiltamme kutsutut. Armon ovi aukeaa, jokainen nyt tulla saa.”