Kiikoisten hautausmaan uuden osan vihkiminen

Hautausmaat ovat rakkaudesta kauniita

Moni muistaa viime vuosituhannella nähneensä Milan Kunderan elokuvan Olemisen sietämätön keveys. Vaikka elokuvakin oli hyvä, siihen ei tietenkään mahtunut kaikki, mitä samannimisessä kirjassa oli. Ei sekään kohta, jossa kuvattiin Tshekinmaan hautausmaita.

’Tshekin hautausmaat ovat kuin puutarhoja. Hautoja peittävällä nurmella kasvaa monivärisiä kukkia ja vaatimattomat muistokivet häviävät lehtien vihreyteen. Hämärän langettua hautausmailla palaa lukuisia pieniä kynttilöitä ikään kuin vainajilla olisi lastenkutsut. Niin, lastenkutsut, ovathan vainajat viattomia kuin lapset. Vaikka elämä on ollut täynnä julmuuksia, Tshekinmaan hautausmailla on aina vallinnut rauha.’

Tämä hautausmaakuvaus on vastapaino kirjassa esiintyvälle sveitsiläiselle Franzille, jonka mielestä ’hautausmaa oli ruma luiden ja kivien varasto’. Kenen tahansa kiikoisilaisen ja muunkin suomalaisen mieli kääntyy ennemminkin Tshekin kuin Sveitsin puoleen: hautausmaa on kaunis eikä ruma, puutarha eikä varasto. Ei sitä sattumalta eikä turhaan usein nimitetä myöskin Jumalan puistoksi.

Hautausmaan kaunistaa kaksi tekijää, jotka ovat toisiinsa nähden erottamattomat. Ensinnäkin hautausmaita hoidetaan meillä hyvin: heikossa kunnossa olevia tai suorastaan rappiolle joutuneita saa hakemalla hakea – eikä ole taattua, että sittenkään löytää. Tämä puolestaan johtuu siitä arvonannosta, kunnioituksesta ja jopa rakkaudesta, jota elämänsä jo eläneitä kohtaan tunnetaan.

Jokainen ihminen on haudan arvoinen

Suomessa elää syvässä se tietoisuus, jonka Jeesus kaikenlaisia ihmisiä kohdatessaan seuraajiinsa istutti ja jota kirkko vaihtelevalla menestyksellä ja vaihtelevalla uskollisuudella on vuosisatoja pitänyt lämpimänä: jotakuinkin jokainen yritys elämäksi on kunnioitettava, jokainen ihminen on laulun arvoinen ja jokaisen ihmisarvo on vielä kuoltuakin loukkaamaton.

Kiikoistenkin hautausmaa, uusine ja vanhoinen osineen, todistaa tästä väkevästi ja vastaansanomattomasti. Sitä kuljeskeleva tulee huomaamaan, kuinka toiset ovat eläneet pitkään, toiset tuskin lainkaan. Toisten elämä näyttää kulkeneen aika yksinäisesti, toisten taas suuressa joukossa ja suvussa. On tehty työtä ja rakastettu, on koetettu elää osaksi tullut elämä ja enimmäkseen jopa olla ihmisiksi. Ja lopulta kaikki ovat tulleet tänne, kaikki päätyvät samaan kunnioituksen, arvonannon ja rakkauden puistoon.

Kristitty kuitenkin näkee ihmisen elämänkulussa ja sen päättymisessä myös muuta, olennaisestikin enemmän. Siitä eivät vain vihjaa, vaan varsin suorasanaisesti kertovat hautausmaan lukemattomat ristit. Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen elämä ja kuolema eivät ole olleet niin kuin ennen, Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuudessa elämä ja kuolema eivät ole niin kuin olisivat niitä ilman.

Ristittömällä hautausmaalla en osaisi rakkaudesta, kunnioituksesta ja arvonannosta puhua. En siksi, etteikö kristillisestä Jumala-uskosta osatonkin voisi rakastaa, kunnioittaa ja antaa arvoa, vaan siksi, että – kuinka ollakaan – kaikki tuntuisi niin… kuolleelta. Kristinuskovaiselle hautausmaa on ylistys elämälle ja rukous sen antajalle. Jopa maailmaa niin rakastaneelle Jumalalle suunnattu näkyvä kyllä-huuto ja jylisevä aamen.

Kun hautausmaan laajennusosa tähän vihitään, se on näkyvä merkki kiikoislaisten rakkauden, arvonannon ja kunnioituksen laajenemisesta. Se kuvaa uskon ja toivon ulottumista yhä kauemmas, kaikkien rajojen yli. Se on uuden luottamuksen puutarha ja Jumalan puoleen jälleen kääntymisen puisto. Ja kun siellä sitten palavat kynttilät niin kuin lastenkutsuissa ikään, voi niitä katsellessaan jättäytyä niin elävine kuin kuolleine rakkaineen siihen viattomuuteen ja rauhaan, joka meillä – Herran tähden – on.