Keskustelu kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen sekä viranomaisten yhteistyön mahdollisuuksista, Turku, Lounais-Suomen aluehallintavirasto

Arvoisa ministeri, ylijohtaja ja muut osallistujat!

Yleisessä elämän epävarmuudessa on tavattoman mukavaa todeta, että ainakin nyt olemme oikeassa paikassa ja oikealla asialla. Kysymys lasten ja perheiden tukemisesta on olennainen monesta näkökulmasta. Ensisijaisesti siinä on kysymys hyvän elämän edellytyksistä ja yhteisen vastuun kantamisesta. Näistä huolehtiminen on sivistyneen yhteiskunnan ja oikeusvaltion ytimessä. Ja toissijaisesti – vaikka kaiken arvioiminen euroissa uhkaakin muuttua itsetarkoitukseksi – kysymys on myös siitä, millaisin voimavaroin ja miten me pystymme vastaamaan perheiden ja lasten moninaiseen ja vaihtelevaan tuen tarpeeseen.

Lapsista puhuttaessa moni tekee automaattisesti mielessään erottelun ”lapset ja nuoret”, mutta meidän on syytä pysyttäytyä siinä (mm. YK:n lapsen oikeuksien julistuksessa soveltamassa) määritelmässä, jonka mukaan lapsia ovat alle 18-vuotiaat. Tällä on merkitystä erityisesti silloin, kun uskonnollisia yhteisöjä kaivataan yhteistyöhön. Me puhumme nyt siis siitä, miten kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt voivat auttaa ainakin jäseniään kasvamaan varhaislapsuudesta murrosiän kautta sellaiseen aikuisuuteen, jota voisi luonnehtia ”hyväksi” niin heidän itsensä kuin koko yhteiskunnankin kannalta.

Tämän päiväinen keskustelu osoittaa tapahtuman järjestäjien hyvää tajua sen suhteen, millainen voimavara uskonnot yhteiskunnalle ovat. Ne kun kasvattavat hyvyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja lähimmäisen huomioon ottamiseen ja tuottavat turvallisuuden, toivon, mielen, merkityksen ja tarkoituksen kokemusta.

Kutsu tähän keskusteluun on merkittävä kädenojennus. En katso sitä vain siitä näkökulmasta, että 1960- ja 1970-luvuilla noussut epärealistinen käsitys kunnan ja valtion yksinomaisesta roolista kaikkinaisen hyvinvoinnin tuottajana on auttamatta tullut tiensä päähän taloudellisestikin mahdottomana mallina. Pidän kohtaamistamme ennen muuta sen tunnistamisena ja tunnustamisena, ettei suomalaista yhteiskuntaa voi, pidä eikä saa rakentaa minkään yksimuotoisen ideologian tai yhtenäiskulttuurisen utopian varaan.

Siinä kun julkinen valta länsimaisessa demokratiassa ei toisaalta voi tunnustaa mitään uskontoa, toisaalta julkisen tilan on oltava avoin uskonnoille ja muille vastaaville vakaumuksille. Monikulttuurista yhteiskuntaa ei voi ollenkaan kehittää, ellei sen ymmärretä väistämättä olevan moniuskontoinen; uskonto on mitä keskeisin ja moniaalla kaikkein keskeisin kulttuuritekijä. Tai vielä enemmän: jotta monikulttuurisuus (multiculturalism) jalostuisi kulttuurien väliseksi kohtaamiseksi ja yhteiseloksi (interculturalism), julkisen vallan (public realm) ei pidä yrittää sulkea uskontoja pois julkisesta tilasta (public sphere). Pyrkimys rakentaa uskonnoton yhtenäiskulttuuri on uskonnonvapauden kannalta kelvoton. Uskontojen töniminen julkisen elämän marginaaliin viestii väistämättä uskonnollisten identiteettien vähäarvoisuudesta ja jopa arvottomuudesta tai vahingollisuudesta. Näin tehdessään se samalla vaarallisella tavalla luo kaikupohjaa sellaiselle vieraantumiselle, turhautumiselle ja kyynistymiselle, jonka purkautumista kukaan ei halua nähdä saati kokea.

Kun tänään uskonnollisille yhteisöille ojennetaan yhteistyön lämmin oikea käsi, julkisen vallan puolelta toisaalla annetaan yhtä aikaa myös vasenta kylmää kättä. Vaikka kirkkoni merkittävin auktoriteetti Jeesus Kristus opettikin, ettei vasemman käden tule tietää mitä oikea tekee, kysymys ei ollut yhteiskuntapoliittisesta ohjeesta, vaan avun ja tuen antamisesta mainetta tavoittelematta. Vasemmalla kädellä työntämisestä puhuessani en nyt ajattele vain arvovaltaisen laintulkitsijan mielipiteitä uskontojen perkaamisesta koulumaailmasta, vaan moniuskontoisen monikulttuurisuuden pitämistä eräänlaisena ylimääräisenä ylellisyytenä ja sen myötä näppäränä säästökohteena. Jokin aika sitten Rikosseuraamusvirasto oli ohimennen lakkauttamassa vankilapappien virat lähinnä säästösyistä, ja äskettäin vähemmistöuskontojen opetusryhmien vaadittava minimikoko enemmän kuin kolminkertaistettiin kehysriihessä päätetyn säästöohjelman osana. Tämä viimeisin vasemman käden heilautus koetaan uskonnollisissa yhteisöissä hyvin kipeänä iskuna nimenomaan lapsiin ja nuoriin ja heidän oikeuteensa kasvaa oman uskontonsa puitteissa suomalaisen yhteiskunnan täysiarvoiseksi jäseneksi.

Niinpä kun meitä tänään pyydetään miettimään yhteistyön mahdollisuuksia ja suuntia, tilanne on paitsi miellyttävä osin myös hämmentävä. Mihin meitä itse asiassa halutaan? Ja millaisina – itsenämme vai jotenkin naamioituneina tai typistettyinä? Onko odotettavissa, että yhteistyölle on luotavissa uskonnollisten yhteisöjen itseymmärrystä kunnioittavat pelisäännöt? Ovatko resurssit ja rakenteet sellaisia, että yhteistyölle on – etenkään pitkäjänteisiä – edellytyksiä?

Osa tarvittavista yhteistyön rakenteista ja säännöistä on perin arkisia. Voitaisiin vaikkapa ajatella, että uskonnollisten toimijoiden joukossa olisi niitäkin, joilla olisi asiantuntemusta ja vahvaa motivaatiota tuottaa sellaisia palveluita, joille ei mitään markkinoita ole – ajattelen ennen muuta oman kirkkoni diakoniaa (järjestöt ja laitokset mukaan lukien). Vaan miten kummassa tämä voisi toteutua, kun Suomi ei ole ottanut hankintalakiinsa SGEI-palveluille (Services of General Economical Interest) mitään erityisasemaa; tuskinpa uudet suuret sote-alueet tilannetta ainakaan helpottavat? Ehkäpä apua antaa EU:n uusi hankintadirektiivi, joka sallii erityisryhmiä koskevat palveluhankinnat suoraostoina 750.000 euroon saakka; jos kirkollisia ja uskonnollisia toimijoita kaivataan antamaan käyttöön niin ammattiosaamisensa kuin kykynsä nostattaa kansalaistoimintaa, on välttämätöntä ottaa suomalaiseen hankintalakiin niin julkisen palveluvelvoitteen erikoisasema kuin EU:n sallima suoraosto-oikeus maksimilaajuudessaan.

Arvoisa ministeri, tartun mielelläni tänään ojennettuun käteen. Oman kirkkoni puolesta voin huoleti sanoa, että haluamme tehdä yhteistyötä ja jopa yhteistä työtä kaikkien niiden kanssa, joiden pyrkimys on rakentaa sellaista Suomea, jossa lapsi kokee elämänsä turvalliseksi, nuori toiveikkaaksi ja heidän perheensä mielekkääksi. Sen kokemuksen perusteella, mikä minulla on sekä uskontojen välisen kanssakäymisen perusteella Turussa että valtakunnallisen USKOT-foorumin varapuheenjohtajana, olen varma siitä, että voisin sanoa saman myös uskonnollisten yhteisöjen yhteisenä mielipiteenä. Tästä on hyvä jatkaa.