Kansanlähetyksen lähettien matkaansiunaaminen Kankaanpäässä

Hyvät kristityt – ja etenkin te matkaan siunattavat lähetit!

Joskus viime vuosituhannella olin Espanjassa pienen kylän kirkossa – hämmästyttävän isossa kylän kokoon nähden. Kylästä lähtöisin oleva teologian professori ei ruvennut esittelemään kirkkoa nähtävyytenä: milloin rakennettu, kuka tehnyt mitä ja niin edelleen. Sen sijaan hän selitti, mistä alttariseinän symboleissa ja pyhimysten kuvissa hänen nähdäkseen itse asiassa oli kysymys.

Suomalaisen katsojan mielestä alttariseinä muistutti ortodoksisen kirkon ikonostaasia. Ylimpänä oli Jumalan kaikkinäkevä silmä kolminaisuutta tarkoittavassa kolmiossa ja sen alapuolella Maria Jeesus-lapsi sylissään. Näiden alapuolella olevia pyhimyksiä taisi olla kuusi, kolme kummallakin puolen, mutta muistan niistä vain kolme. Siinä olivat Ristin Johannes ja Espanjan kansallispyhimys Avilan Teresa, jonka katolinen kirkko ensimmäisenä naisena nimitti harvinaisella kunnianimellä ”kirkon opettajaksi”. Kolmantena oli Francisco Xavier, yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista lähetyssaarnaajista.

Professorin mukaan on tietenkin selvää, että ylimpänä on Jumala. Miksi sitten Maria on niin näkyvästi muiden yläpuolella? Siksi, että hän oli ensimmäinen, joka vastasi ”kyllä” tai ”tapahtukoon” Jumalan kutsuun Kristuksessa; hänethän kuvattiinkin Jeesus sylissään. Pyhimysten rivistö taas kertoi, mitä kaikkea tuo kutsu voi eri ihmisissä saada aikaan. Avilan Teresa ja Ristin Johannes keskittyivät ennen muuta rukoukseen ja hengellisen elämän hoitamiseen – vaikkeivät vetäytyneetkään mihinkään passiivisuuteen – ja heidän kokemuksistaan ovat viisastuneet ja rohkaistuneet yhä uudet kristittyjen sukupolvet. Francisco Xavier puolestaan koki tulleensa kutsutuksi viemään kutsua edelleen sinne, missä se ei vielä kuulunut.

Kaikki meidät on kutsuttu, joskin eri tavoin. Kutsu lähettinä ”palvella Kristusta sanoin ja teoin” – niin kuin siunattavien esittelyssä on tapana sanoa – on edelleen yksi kokonaisvaltaisimpia ja vaativimpia. Joku voi tietenkin mielessään miettiä, että olihan se toki paljon uhanalaisempaa elämää ja jopa sananmukaisesti kartoittamatonta maastoa, johon joku Francisco Xavier aikoinaan tai vielä suomalaisetkin lähetit 1800-luvulla lähtivät; meikäläisessä alttarissa voisi olla vaikka Martti Rautanen. Totta kyllä, mutta lähetiksi lähtevä vastaa edelleen Jumalan kutsuun poikkeuksellisella tavalla, kattavasti ja tyystin. Hän suostuu menemään jonnekin, josta hänellä ei voi olla lopullista tietoa. Hän suostuu epätietoisuuteen, epämukavuuteen ja epätäydellisyyteen.

Näin käy Kristuksen tähden. Tämä matkaan siunaaminen alkoi näillä laulun sanoilla: ”Et mahdu sanoihin, et muottiin ihmisten, ei järki Sinua voi saavuttaa, et määritelmiin käy, et silmiin näy – vaan sinut pieninkin voi löytää.” Kristus ei ole määritelmä, Kristus ei ole käsite, Kristus ei sovi meidän muotteihimme. Koska Kristus ei ole kuollut vaan elävä, koska Kristus kutsuu, hänen kutsunsa saa kussakin meissä oman kaikupohjansa. Samoin niissä, joille me hänen kutsuaan välitämme: koskaan me emme voi loppuun asti tietää, mitä ihmisen ja hänen Herransa välillä tapahtuu. Ja kun me näemme, kuulemme ja koemme siitä häivähdyksiä, yhä uudelleen ja edelleen me yllätymme.

On yhtä aikaa tavattoman ihastuttavaa ja tavattoman vaikeaa julistaa sellaista Jeesusta, joka elää ja vaikuttaa ja vapahtaa edelleen. Helpompaa olisi, jos hän mahtuisi sanoihin ja ihmisten muotteihin, jos järki hänet saavuttaisi ja jos määritelmät hänet kattaisivat. Mutta kovin ihanaa se ei lopulta olisi, koska kaikki olisi entisellään, meidän hallussamme ja hallinnassamme. Ja juuri sellaisestahan me ja koko maailma kaipaa vapautusta, Vapahtajan tarvis meillä on; on hyvä palauttaa mieleen, miten Luther uskontunnustuksen Kristusta käsittelevää osaa selitti: ”Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta…” Jeesukseen uskovat on vapautettu turmiovaltojen vankilasta ja oman itsensä kopista. Heille on avattu uusi, avoin suhde Jumalaan ja lähimmäiseen.

Helpompaa kuin julistaa tätä Vapahtajaa, tätä Jeesusta Kristusta, olisi lähteä julistamaan maailmalle omia käsityksiään ja omaa uskonkokemustaan. Siinä sivussa voisi vieläpä tulla pyhittäneeksi omaa suomalaista ja länsimaista kulttuuriaan ja standardisoineeksi sitä kristinuskon normaalimuodoksi. Lähetti tulee kuitenkin huomaamaan maailman vielä monimuotoisemmaksi kuin luulikaan ja inhimillisen elämän paljon monivärisemmäksi kuin kuvittelikaan. Hänet kutsutaan oppimaan, kasvamaan, muuttumaan ja kypsymään – eikä aina vain leppeästi ja lempeästi vaan joskus myös vastahakoisesti ja kivulla. Mutta aina ennakoimattomasti: juuri siksi lähetin kutsumus on niin erityislaatuinen ja kokonaisvaltainen. Ja juuri siksikään siihen ei voi lähteä eikä sitä voi kantaa muutoin kuin siunauksen ja rukouksen saattelemana.

Ja – että asiat eivät näyttäisi sittenkin liian yksinkertaisilta – kuitenkaan kukaan meistä ei koskaan voi tyystin irrota omasta henkilöhistoriastaan, omista kokemuksistaan ja omasta kulttuuristaan. Eikä edes pidä: juuri tällaisina meidät on kutsuttu – joku pikku nurkkapaikka meillä itse kullakin voisi olla oman kirkkomme alttarirakennelman henkilökuvissa. Meidän ei pidä kieltää arvoamme, muttei ainakaan ylpistyä siitä. Meidän ei tarvitse hävetä kulttuuriamme, muttei varmastikaan jumaloida sitä. Meidän ei ole syytä väheksyä uskonkokemustamme, muttei tehdä siitä mallia. Me olemme mitä olemme, muttei ole vielä käynyt ilmi mitä meistä tulee.

Matkaan siunattavat lähetit! Seuratkaa uskollisesti elävää Kristusta, mihin iloon ja vaivaan hän teitä viekin. Pyrkikää siihen, että tuotte ihmisiä Jeesuksen luokse – vastaamaan siihen ja sellaiseen kutsuun, jolla hän juuri heitä puhuttelee ja lähettää.