Kaisa Huhtalan asettaminen kirkkoherranvirkaan Porin Teljän seurakunnassa

Teologian pointti on oivaltavissa pelkistyksissä

Viimeksi ilmestyneessä Teologisessa aikakauskirjassa – en tietenkään aloittaisi näin, ellei Teljän seurakunnan kirkkoherranvirkaan oltaisi asettamassa pappia, joka on teologian kanssa sinut – emerituspiispa ja –professori Kalevi Toiviainen kysyy, Minne menet kirkko? Täysinpalvelleen kirkonjohtajan ja ekumeniikan yliopisto-opettajan pohdinta on kauttaaltaan kiinnostavaa: hänellä on yllin kyllin perspektiiviä ja riittävästi etäisyyttä kysyäkseen perustellusti ja antaakseen suuntaa vastauksille.

Toiviainen jakaa pääkysymyksensä kolmeen alakysymykseen, joista viimeinen on epäilemättä olennaisin ja terävin: ”Menetkö takaisin asiaan, kirkko?” Jotakin tämän kaltaista kirkkoherra joutuu jatkuvasti itse tykönänsä ja muiden kanssa kysymään. Miten kirkon asia ilmaistaan ja eletään todeksi tässä seurakunnassa, nyt , näiden ihmisten keskuudessa ja heidän ajalliseksi ja iankaikkiseksi parhaakseen?

Väitin viime viikolla muille piispoille ja puolelle kirkkomme pappisasessoreista, ettei ole sellaisen teologian aika, joka yrittää kaiken selittämistä kaiken aikaa ja että me tarvitsemme sellaista teologiaa, joka tuottaa riittävän yksinkertaistettuja totuuksia. Hauska havaita, että myös Toiviainen kysyy, ”onko luterilaisuuden päähänpinttymä se, että kaikki pitää ymmärtää ja selittää”. Hän myös tarjoaa – aivan kuin helpponakin tiivistelmänä – hyvin kirkkaan yksinkertaistuksen siitä, mistä kirkossa ja sen uskossa on kysymys: ”Se on vapautuminen paineesta, että minun on saatava elämäni onnistumaan. Sen sijaan saan uskoa huoleni Jumalalle, jonka löydän kohdatessani Kristuksen.”

Kokemus ja näkemys saattavat tiivistää olennaisen kahteen virkkeeseen, jotka lyhyydestään huolimatta ehtivät kertoa, millaiseen Jumalaan me luotamme ja mihin me häneltä saamme avun. Kovin konstikasta, monipolvista ja erikoistermein ladattua vastausta kysymykseen, ”mitä eroa sitten on, jos uskoo Jumalaan tai ei usko”, tuskin moni teljäläinenkään jaksaisi kuunnella vaan vetäytyisi uupuneena ja työlääntyneenä etäämmäs.

Väitin aluksi, Kaisa, että olet teologian kanssa sinut. Mitä kaikkea teologia onkaan, se on ainakin kirkon rukoilevaa uskonymmärrystä. Se on aiemman keskustelun joltisenkiin tuntemiseen ja omaan ajatteluun perustuvaa kysymisen ja kysymyksenasettelun ammattitaitoa. Sen peruslause ei ole, että ”ei kuitenkaan ole teologisesti mahdollista”, vaan jokin sen tapainen kuin ”juuri tuohon kristillinen Jumala-usko meitä kutsuu ja innostaa”. Yhtä aikaa kuin Teljänkin seurakunta kaipaa arkista asiajohtamista, vahvaa hallinnollista otetta, selkeitä päätöksiä tai vaikkapa lujaa ja lämmintä henkilöstöjohtamista, yhtä aikaa se kaipaa näkyä ja suuntaa. Älä arastele – itse asiassa en ollenkaan kuvittelekaan, että arastelisit – antaa teologista näkökykyäsi työyhteisösi ja koko seurakuntasi käyttöön. Yhdessä löydetyt loistavat yksinkertaistukset ja hämmästyttävät pelkistykset antavat vielä enemmän iloa ja voimaa kuin parhaatkaan piispoilta tai professoreilta valmiina saadut.

 

Jumala ei ole hallittavissa, Jumalaan on luottaminen

Suunta on eteenpäin; ei tarvitse olla kummoinenkaan teologi eikä teologi ollenkaan tietääkseen, että kirkko on tulevaisuussuuntautunut, eskatologinen. Niin kirkolla ja seurakunnalla kuin kristityillä ylipäätäänkin paras on aina edessäpäin. Niinpä Toiviaisen kysymykseen tekee tänään mieli vastata, ettei kirkko mene takaisin asiaan. Asia ei ole takanapäin eikä sitä ole menetetty. Suomen evankelis-luterilainen kirkko Turun arkkihiippakunnassa ja vaikka Porin Teljän seurakunnassa on julistanut ja elänyt sitä todeksi koko ajan. Sen syvempi ymmärrys ja kirkkaampi toteutus on tulossa eikä menossa, se on edessä eikä takana.

Yksi olennainen varaus on kuitenkin tehtävä: kirkon asia ei koskaan ole kirkon hallussa eikä hallinnassa, koska kirkon asia ei ole luonteeltaanasia’, vaan persoonallinen vuorovaikutussuhde, jonka toinen osapuoli on itse Jumala. Teljänkin seurakunta kutsuu siis jäseniään ja kaikkia täällä eläviä johonkin sellaiseen, jota kukaan meistä ei omaisuutenaan omista. Se kutsuu elämään todellisuutta, joka ei ole meidän hallittavissamme eikä käsikirjoitettavissamme. Se kutsuu turvautumaan rakkauteen eikä systeemiin, uskoon eikä uskontoon, armoon eikä lakiin, olemiseen eikä pitämiseen, kohtaamiseen eikä kuulumiseen – kaiken kaikkiaan siis autiomaan tulisiin pilviin eikä Egyptin lihapatoihin.

Mikään ei siis ole hallussa, varmaa eikä ennallaan, ei mikään asia. Varmaa ja ennallaan ovat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Isän Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus, joiden varaan voi huoletta laskea.