Kuutio

Matt. 28:16-20

Kuulin taannoin aikamoisen monologin Volter Kilven kirjasta Pitäjän pienempiä. Siinä Kaaskerin Lundström, laivansa ja miehistönsä menettänyt ja maihin juuttunut entinen kapteeni, muistelee menneitä. Menneisiin kuuluu myös merkittävä uskonnollinen tai teologinen kokemus; tällainen: ”Turun tuomiorovastikin, kun piispankeräjillä käveli pienempien pappien kanssa kirkon keskikäytävää, ja sattui kysäsemään minulta, joka seisoin penkin korvassa oven suussa, kysäsemään näinikään: tietääkös ukko sanoa, mikä on kolmiykseys? että tuomiorovastikin, sanon, pöllähytti silmänsä selkoselälleen, kun minä selkeästi ja tarkasti ja paremmin kuin Athanasius vastasin: Kuutio!”

Lundströmin muisteluksen mukaan tuomiorovasti ja kirkkoherra kauhistuivat ja pöllähyttivät silmänsä selkoselälleen. Niin ei varmaan olisi käynyt, jos Lundström olisi vastannut: ”Kolmio!” Kolmio, jonka keskelle usein on kuvattu Jumalan kaikkinäkevä silmä, kun on paljon tutumpi pyhän Kolminaisuuden symboli tai kuvausyritys. Kolmio olisi epäilemättä kelvannut, mutta Lundström jatkaa: ”Luulivat yksinkertaisuudessaan kaiketi, että minä pilkkasin, mutta minä olenkin vakava mies ja minä pidän ajatuksen nuorasta piukasti kiinni, kun kerta olen köyden päähän päässyt! Ei siinä pilkan hajuakaan ollut, vaan totta koko sana, mutta eivät papit ymmärrä aritmetiikasta ja trigonometriasta mitään…”

Kahdenlaisia salaisuuksia

Kolmio on tasokuvio, kun taas kuutio on kolmiulotteinen kappale. Ei ole oletettavissa, että kumpikaan olisi siinä mielessä hyvä kolmiyhteisen Jumalan kuvaus, että Jumala jotenkin näyttäisi kumpaiseltakaan. Kaikki kuvausyritykset ja ymmärtämisen yritykset ovat olennaisesti vajavaisia, vaikka Kaaskerin Lundströmin oivallus kuutiosta onkin siinä mielessä osuva, että se tuo mukanaan kolmannen ulottuvuuden, syvyyden. Kuutio kuvaa hyvinkin sitä, että Kolminaisuudessa on syvyys. Siinä on syvyys, joka on tutkimaton, salaisuus ja kaiken ymmärryksen ylittävä.

Salaisuuksia tai mysteereitä on kahdenlaisia. On sellaisia, jotka voidaan kertoa, avata ja selittää. Ja on sellaisia, jotka on vain otettava sellaisinaan ja joita voidaan siksi vain kummastella ja ihmetellä – tai sitten palvoa ja ihastella. Kellekään ei ole salaisuus, ettei Kolminaisuuden salaisuus ole tuota edellistä vaan jälkimmäistä lajia. Se on kaikkien mysteerien äiti, kaiken ihasteltavuuden ydin ja kaiken palvomisen lähtökohta ja viimekätinen päämäärä.

Tänään vihittävien pappien keskeisenä tehtävänä on kastaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen – siis pyhän kolmiyhteisen Jumalan – nimeen ja opettaa pitämään kiinni siitä, mitä Kristus opetti. Vaikka Kolminaisuudesta käsitteet kilpistyvätkin ja vaikka myös kuvaukset ja symbolit uuvahtavat kesken, muutamia sukupolvia sitten niin papeilla kuin heidän seurakuntalaisillaan oli tyystin toisenlainen valmius luodata Kolminaisuuden käsittämättömiä syvyyksiä. Siitä Kaaskerin Lundströmkin antaa vihjeen, kun hän toteaa vastaavansa ”selkeästi ja tarkasti ja paremmin kuin Athanasius”. Vaikka Volter Kilven trilogiassa esiintyy henkilöitä sellaisia kuin Malakias, Bathseba tai Efram, tähän joukkoon ei Athanasius kuulu. Athanasios oli 300-luvulla vaikuttanut piispa ja kirkkoisä, jos kohta Lundström ei viittaa henkilöön, vaan hänen nimeään kantavaan uskontunnustukseen.

Kun vihittävät tänään tunnustavat uskonsa lukemalla Nikean tunnustuksen yhdessä seurakunnan kanssa, he epäilemättä käyttävät tukenaan kirjoitettua tekstiä. Jotkut meistä saattavat osata Nikean tunnustuksen luotettavasti ulkoa, vaikka apostolisen uskontunnustuksen samantapaiset sanamuodot voivatkin välillä viedä mennessään. Vaan mahtaako kukaan meistä osata ulkoa Athanasiuksen tunnustusta? Nyt käsi pystyyn, jos osaa! Lundström taisi osata, kun siihen vertasi – mutta niin osasi aikoinaan moni muukin. Ja juuri siksi, niin kuin viittasin, muutamia sukupovia sitten niin seurakuntalaisten kuin pappien tietopuolinen valmius ihmetellä kolmiyhteistä Jumalaa oli jotakin aivan muuta kuin nyt.

Ei sekoittain eikä eroittain

Otin sattumanvaraiseksi uhriksi mummuni isänisän isänisän isänisän perheväen 1700-luvun lopulta ja katsoin netistä, mitä he olivat Kolminaisuudesta oppineet. Isäntä itse ei Athanasiusta ollenkaan osannut ja myös hänen pojallaan se oli hiukan hakusessa. Sitä vastoin talon koko naisväellä ja parilla rengilläkin oli täydet ruksit. Mitä he siis osasivatkaan ja mitä tiesivät?

Kun Athanasiuksen tunnustus on kovin pitkä, lainaan esiäitien viisaudesta vain pari katkelmaa:

”Niin tämä on nyt se oikia yhteinen kristillinen usko, että me yhtä Jumalaa Kolminaisuudessa ja Kolminaisuutta yhdessä Jumaluudessa kunnioitamme. Ei kuitenkaan persoonia sekoittain, eikä jumalallista olemusta eroittain.

…

Sillä niinkuin kristillinen totuus vaatii meitä erinomaisesti kunkin persoonan Jumalaksi ja Herraksi tunnustamaan. Niin myös yhteinen kristillinen usko kieltää meitä kolmea Jumalaa eli Herraa nimittämästä. Isä ei ole yhdestäkään tehty, eikä luotu, eikä syntynyt. Poika on ainoastansa Isästä, ei tehty eikä luotu vaan syntynyt. Pyhä Henki on Isästä ja Pojasta, ei tehty eikä luotu, eikä syntynyt, vaan uloskäyvä. Niin on nyt yksi Isä, ei kolmea Isää; yksi Poika, ei kolmea Poikaa; yksi Pyhä Henki, ei kolmea Pyhää Henkeä. Ja tässä  Kolminaisuudessa ei ole yksikään persoona toistansa edellisempi, eli jälkimäisempi eikä yksikään suurempi eikä vähempi toistansa. Vaan kaikki kolme persoonaa ovat yhtä ijankaikkiset ja juuri yhdenkaltaiset. Niin että ylitse kaikkein, niinkuin ennen sanottu on, pitää kolme persoonaa yhdessä Jumaluudessa, ja yksi Jumala kolmessa persoonassa palveltaman. Joka siis tahtoo autuaaksi tulla, hänen pitää tällä muotoa Kolminaisuudesta ajatteleman.”

Tällä muotoa piti siis meidän esivanhempiemme ajatteleman. Tämän he osasivat, jos kohta olisi liikaa sanoa, että myös ymmärsivät. Toisaalta olisi varmaan myös väärin sanoa, etteivät he osaamastaan mitään ymmärtäneet.

Athanasiusta toistaen ja ulkoa lausuen mielessä vahvistui kuva jostakin suuresta, ihmeellisestä, juhlavasta ja majesteettisesta. Niin oudolta kuin vanhan kirkon teologiset hienosäädöt suomalaisen talonpojan, emännän, rengin ja piian suussa maistuivatkin, tuskin niitä lausuessa voi välttyä kokemukselta, että suuri, peljättävä ja pyhä on pyhän Kolminaisuuden mysteeri. Niin kuin onkin.

Tämä tie on kuitenkin kuljettu loppuun ja tämä polku sammunut. Yhtä vähän kuin uusilta papeilta on mitattu heidän trigonometrian, aritmetiikan tai korkeamman matematiikan taitojaan, vaikka Kaaskerin Lundström olisi niitä kaivannut, yhtä vähän heiltä on kuulusteltu Athanasiusta. Ei siksi, etteikö sen sisältö edelleen pitäisi kutiaan – se kuuluu meidän kirkkomme tunnustuskirjoihin – vaan siksi, ettei tämä ole se opettamisen ote ja kolmiyhteisen Jumalan julistamisen tapa, jota nyt kaivataan. Itse asiassa rippikirjoissa ei olut enää 1800-luvullakaan Athanasiukselle omaa sarakettaan. Athanasius kyllä järeästi ja jämäkäsi päättyy sanoihin ”tämä on oikia yhteinen kristillinen usko; joka ei sitä totisesti ja vahvasti usko; ei hän taida autuaaksi tulla”. Mutta ehkä autuaaksi tulemiseen riittää, että kirkolla kokonaisuudessaan on tallessaan tämä uskontieto, johon yksittäinen kirkon jäsen tyytyy tai jota hän jubileeraa sitä sen ihmeemmin osaamatta ja hallitsematta.

Yksinkertaisen uskon aika

Matteuksen evankeliumin loppusanoja on tavattu nimittää kaste- ja lähetyskäskyksi. Silloinkin, kun ne eivät ole evankeliumina niin kuin tänään, papiksi vihittävät kuulevat samat sanat alttarilla. Papin keskeinen tehtävä on tuoda ihmisiä kolmiyhteisen Jumalan yhteyteen, opettaa sitä mitä Jeesus opetti, julistaa sitä Jumalan valtakuntaa jota hän julisti ja osoittaa Jumalaan sellaisena millaiseksi Kristus hänet meille on näyttänyt.

Tämä ei tarkoita kasteväelle pidettyjä Athanasius-luentoja. Nyt on yksinkertaisen uskon aika, ja papin tehtävä – eikä enimmäkseen ollenkaan helppo – on olla juuri yksinkertaistaja. Tuskin hän pystyy tiivistämään kolmiyhteisen Jumalan suurta salaisuutta niin lyhyeen kuin Kaaskerin Lundström kuutioonsa – kun kerran ”papit ymmärrä aritmetiikasta ja trigonometriasta mitään”. Mutta sitä papilta odotetaan, että hän edes jotenkin, aika ajoin ja vaikka osittainkin pystyisi auttamaan kanssakulkijoitaan mysteerin äärelle. Että hän voisi pyyhkiä todellisuuden pinnalta sitä krääsää, joka estää meitä näkemästä, kuinka kaiken alla, takana, yllä ja päällä on kolmiyhteisen Jumalan syvyys. Että hän pystyisi herättämään meissä aavistuksen siitä, että luomakuntaa ja koko elämää kannattelee Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen meihin kohdistuva hyvyys. Että hän kykenisi riittävästi viitoittamaan, mistä kulkee se Kristuksen seuraamisen polku, joka vie meidät sekä toisten ihmisten että Kolminaisuuden yhteyteen.

Kaaskerin Lundström oletti, että jollakulla olisi hallussaan syväkin aritmeettis-trigonometrinen ymmärrys: ”Kukaties olisi piispa ymmärtänyt, jos olisi ollut itse pitämässä keräjiänsä, eikä lähettänyt … alempaa besättninkiä virantoimiin?” Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tuskinpa vain. Kuutionkaltaista tiivistystä ei meillä ole kellään. Meistä ei ole aloittamaan eikä lopettamaan Lundströmin sanoin toteamalla, että nyt tämä tuli sanotuksi ja kuvatuksi ”selkeästi ja tarkasti ja paremmin kuin Athanasius”.

Niin Athanasiusta kuin Lundströmiäkin epämääräisemmin, tilapäisemmin ja varmaan myös huonommin saattaisin nyt viitata Kolminaisuuteen sillä tavoin, että maailma nyt ensiksikin on sellainen kuin on Luojan tahdosta ja samasta syystä ihminenkin on ihmiseksi luotu. Toiseksi meidän ei Vapahtajan tähden tarvitse eikä pidä tarjota Jumalalle eikä ihmisille mitään kohenneltua tai paranneltua minuutta, jotta kelpaisimme. Ja kolmanneksi meitä puolustaa lankeamasta takaisin tämän maailman ummehtuneeseen logiikkaan ja oman pelokkaan itsemme ansaan lohdutuksen ja totuuden Henki, joka on meitä yhtä lähellä kuin valo, ilma ja tuuli.

Vaikkeivät papit eikä meistä kukaan ymmärtäisi trigonometriasta mitään, tämä sopii triniteetistä – Kolminaisuudesta – tajuta. Tätä sopii ihmetellä ja ihastella, ylistää ja palvoa, kumartaa ja kunnioittaa.

On tämä niin hienoa.