Käänny toivoon

Jes. 38: 16-20
Juudan kuningas Hiskia rukoili, kun oli toipunut sairaudestaan:
”Herra, minun sydämeni elää sinulle,
anna rauha hengelleni,
vahvista minua, tee minut terveeksi!
Silloin kaikki se, mikä oli katkeraa,
kääntyy parhaakseni.
Sinä pelastat minut
kuoleman kuilusta.
Selkäsi taakse sinä heität
kaikki minun syntini.
Ei tuonela sinua kiitä
eikä kuolema sinua ylistä!
Ne, jotka syvyyteen joutuvat,
eivät voi turvautua uskollisuuteesi.
Elävät, elävät sinua ylistävät,
niin kuin minä tänään ylistän!
Isä kertoo lapsilleen
sinun uskollisuudestasi.
Herra on minut pelastanut,
hänen ylistystään soi meidän soittomme
hänen pyhäkössään
kaikkina elämämme päivinä.”

Rohisevaa Hiskiaa oppimaan

”Hiskia kääntyy vaiti seinään päin hitaasti sisään, ulos hengittäin.” Noin aloitti Maarian silloinen kirkkoherra Jaakko Haavio Postilla-runoelmansa kolmannenviidettä runon. Siitä on jo aikaa, kun hän sen kirjoitti. Haavio jäi eläkkeelle melkein täsmälleen puoli vuosisataa sitten, ja Postilla ilmestyi edellisenä vuonna.

Postilla on täynnä raamattumuistumia ja liittymiä antiikkiin ja klassiseen sivistyshistoriaan – useimmille meille nykylukijoille on ilmeisen välttämätöntä, että ne on avattu ja selitetty runoelman lopussa. Papin mieli tulee Postillaa lukiessa yhtä aikaa haikeaksi ja vaikeaksi. Haikeaksi siksi, että tällaisen sisäistetyn oppineisuuden ja oman uskonperinnön tuntemuksen tarpeen ja arvon kyllä tunnistaa, kun sen joskus harvoin saa nähdäkseen ja kokeakseen. Vaikeaksi mieli tulee siksi, ettei pappi oikein millään pysty väistämään haastetta itse olla nykytilaansa olennaisesti paremmin jyvällä tästä maailmasta ja kokemuksen opettamana syvällä uskon mysteerissä.

Meidän käsikirjaamme valikoitu Jesajan kirjan kappale jättää hieman häveliäästi kertomatta, kuinka ”Hiskia kääntyy vaiti seinään päin hitaasti sisään, ulos hengittäin”. Se kiiruhtaa kertomaan, miten Hiskia rukoili sairaudesta jo toivuttuaan. Ehkei kirkolliskokouksen käsikirjavaliokuntaa ja täysistuntoa kuitenkaan sovi syyttää siitä ns. onnellisen lopun pakkomielteestä, joka saarnaajaa ja ylipäätään sananselittäjää pakkaa riivaamaan. Juuri tämä Hiskian kiitospsalmi sopii tälle viikolle oikein hyvin – mutta silti ja yhtä kaikki on syytä kuunnella myös kasvonsa pois meistä kääntäneen Hiskian rohisevaa hengitystä.

Apua seinästä

Hiskia kääntyi seinään päin, kun ”profeetta Jesaja, Amosin poika, tuli hänen luokseen ja sanoi: ’Näin sanoo Herra: »Järjestä asiasi, sillä sinä et parane, vaan kuolet!»’” (38:1). Mutta kun Hiskia – Jaakko Haavion sanoin – ”kääntyy vaiti seinään päin hitaasti sisään, ulos hengittäin”, hän onkin vaiti vain meille ja kääntyy pois nimenomaan meistä. Hän ei vain hiivi rotkonsa rauhaan kuin kuoleva peto, hän ei käperry itseensä. Seuraava profeettakirjan jae (38:2) nimittäin jatkaa: ”Hiskia kääntyi seinään päin ja rukoili Herraa.”

Hiskian rukous ei ole sen kummempi kuin Jumalan muistuttaminen siitä, kuinka hyvin Hiskia onkaan elänyt ja toiminut. Rukous päättyy katkeraan itkuun. Kumpikin – niin rukous kuin itku – ovat perusteena, kun Jumala sitten ilmoittaa antavansa Hiskialle vielä 15 vuotta elinaikaa ja, kuin ohimennen, suojelevansa Jerusalemia assyrialaisilta (38:5-6). Lisäajan vahvistaa auringon varjon siirtyminen takaperin pitkin Ahasin yläsalin portaita (38:8), vanhan käännöksen mukaan ”Aahaan aurinkokellossa”.

Eipä ihme, että tästä kaikesta nousee kiitospsalmi. Seinän puolelta löytyvät elleivät Jumalan kasvot niin ainakin hänen kuulevat korvansa. Siinä missä neuvottomuus ottaa vallan, toivottomuus ei saa ylivaltaa. Vaikka henki onkin ahtaalla, hengittävä ei silti ole umpikujassa. ”Kaikki se, mikä oli katkeraa, kääntyy parhaakseni.”

Lisäaikaa nyt ja tässä

Hiskia sai lisäaikaa 15 vuotta. Se saattaa tuntua lyhyeltä, mutta ihmisikään suhteutettuna 15 vuotta on itse asiassa aika paljon. Jerusalemin lisäaika puolestaan oli noin 125 vuotta eikä sitä Assyria lopultakaan saanut vallatuksi, vaan Assyrian kukistanut Babylonia. Joku saattaisi nyt ajatella, ettei kannattaisi innostua laulamaan ”sinä pelastat minut kuoleman kuilusta”, jos kerran pelastus ei ole lopullinen. Tai että irtaudutaan reaalipohjalta, kun alleviivataan, että ”elävät, elävät sinua ylistävät”. Mehän kuolemme kaikki eivätkä meidän jerusalemimmekaan ole ikuisia.

Tämä noin ajatteleva joku ei kuitenkaan ole oikeassa. Hän on väärässä, kun noin ajattelee. Niin kuin koko Jumalan luodulla maailmalla, niin sen kaikilla hiskioilla ja kaikilla jerusalemeilla on aikansa ja paikkansa. Meillä on aikamme ja paikkamme. Meillä on työmme ja kutsumuksemme. Me olemme täällä ja nyt, tässä maailmassa, maassa ja kirkossa – näiden ihmisten kanssa ja keskellä. On enemmän kuin perusteltua jubileerata ”Herra on minut pelastanut, hänen ylistystään soi meidän soittomme hänen pyhäkössään
kaikkina elämämme päivinä”. Näinä meidän nimenomaisina päivinämme siis; tämä on kirkko näinä päivinä.

Arkaaista ja arkailematonta eskatologiaa

Yhtä perusteltua on kuitenkin kokea, että me, totisemmin kuin ennen, elämme lisäaikaa. En tarkoita vain sitä – vaikka nimenomaan sitäkin – että talousennusteiden mukaan meillä on enää viitisen vuotta aikaa valmistautua elämään pysyvän resurssipulan ja niukkuuden kirkossa. Tähtään ennen muuta siihen, että ”there’ll be the breaking of the ancient western code”, niin kuin Leonard Cohen jo 1990-luvun alussa albumissaan The Future asian ilmaisi. Oli ”vanha länsimainen koodi” sitten mikä tahansa, sen jatkuvuutta ei voi pitää itsestään selvänä. Ei voi lähteä siitä, etteivätkö meidän elämäntavaltamme katoa edellytykset, puitteet ja resurssit. Ei voi luottaa siihen, että yhteinen käsitys luovuttamattomasta ihmisarvosta ja siihen perustuvista perusoikeuksista pysyy. Ei selvästikään voi laskea sen varaan, että maailman johtajat näkevät kauemmas ja paremmin ja toimivat sillä perusteella viisaammin ja harkitsevammin. ”Things are going to slide in all directions. Won’t be nothing, nothing you can measure anymore” (Cohen, The Future).

Me olemme eläneet jo pitkälle sitä lisä- tai ehkä pikemminkin etsikkoaikaa, jolloin meidän on saatava pitävä ote siihen, millä asialla me oikein olemmekaan. Toisin kuin Hiskian päivinä, ajan suunta ei ole taaksepäin: meidän ei pidä seurata varjojen vaeltamista eiliseen. Kun meitä kutsutaan, kaivataan, vaaditaan ja pakotetaan uskontopuheen uudelleenkäynnistämiseen, se ei tarkoita sitä, että olisi parempi taas ilmaista asia näin: ”Katso, minä tahdon vetää varjon takaperin Ahaksen Säijäristä, kymmenen juonta, kuin hän on juossut ylitse; ja niin aurinko kävi takaperin kymmenen juonta, jotka hän Säijärissä oli juossut ylitse.” Kirkko ja sen usko on ikiaikainen, muttei vanhanaikainen. Se ei ole konservatiivista vaan arkaaista, koska se on eskatologista. Se on aina jo. Aina se on jo.

Jääräpäistä seuraamista, toivoa ja hyvyyttä

Vaihdoin äsken – tai jos ihan rehellisiä ollaan: vaihdatin – kotisivujeni alkusivulle tekstin ”kristityn toivo merkitsee jääräpäisyyttä sitoutumisessa Kristuksen seuraamiseen ja hyvyyteen, jonka ei usko häviävän”. Yritin koota siihen kolme asiaa, joita pidän olennaisina, kun vanhat koodit eivät enää päivity ja kun me pyrimme tiiviisti ja selvästi kuvaamaan sekä itselle että kaikille, mikä meitä ajaa ja ruokkii ja innostaa.

Nuo kolme asiaa, toivo, Kristuksen seuraaminen ja hyvyys, kuuluvat yhteen. Kristus ei ole niinkään uskottavissa häntä koskevissa tosissa lauseissa kuin seurattavissa elävänä persoonana. Ja kun näin on, meidän toivollamme hyvyyden häviämättömyydestä on hyvät perusteet. Kristityn elämänmuoto on eskatologinen, koska kristitty elää jo nyt siitä ja sen mukaan, mikä vielä ei ole käsillä, mutta mihin hän jääräpäisesti sitoutunut. Missä Kristusta seurataan, siellä sanoitetaan, kuvitetaan ja ennen kaikkea todellistetaan toivon ja hyvyyden elämänmuotoa.

Käänne tuulta vastaan

Nyt on aika – lisäaika tai etsikkoaika ja joka tapauksessa oikea aika – tehdä koettavaksi ja tajuttavaksi hiskiaanisen käänteen mahdollisuus. ”Hiskia kääntyy vaiti seinään päin hitaasti sisään, ulos hengittäin”, mutta vaikka elämä näyttäisikin menevän päin seiniä ja koko maailma päin helvettiä, kaiken luhistumisen keskellä tuikuttaa itsepäinen toivo, joka vielä saattaa kirkastua ties miksi. Ja vaikka Jumalan rukoileminen olisikin kuin seinille puhuisi, seinillä on korvat eikä itkumuurista sittenkään olla läpipääsemättömissä. ”Silloin kaikki se, mikä oli katkeraa, kääntyy parhaakseni” ja ”Elävät, elävät sinua ylistävät, niin kuin minä tänään ylistän” eivät ole vain hurskasta runoutta, vaan ajantasaisen kokemuksen osuvaa kuvausta.

Niinpä myös päätän ajantasaiseen ja asialliseen runouteen, jolla aloitin. Postillan kymmenes runo sanoo sen, mikä on totta ja tarvis tätäkin kirkkolaivaa seilatessa:

Jos Persiaan tai Turkkiin purjehtisin,
maan kaikkiin ääriin matkaa kaavailisin,
ei neuvo kompassi, ei liina luotaa,
jos laidat murtuvat, jos ruuma vuotaa.
Myrskyssä Herra kulkee vetten päällä.
Soi luja ääni lähelläni täällä:
Ei, älä pelkää, usko ainoastaan,
kiristä touvit, käännä tuulta vastaan.