Parikymmentä vuotta sitten kirjoittelin Kotimaahan kolumneja, kunnes päätoimittaja joko kyllästyi tai sitten muuten vain halusi siirtää minut kirjoittamaan hartaudellista tekstiä kakkossivulle. Ensin otin nokkiini, mutta pian tajusin, että tarjous olikin aivan oivallinen. Jos ennen piti – tai olisi pitänyt – pysyä jossakin kolumnin tyylilajissa, ainakin nyt sai ottaa millaisen otteen tahansa.

Ja niinhän minä, jonkin nuoruuden innoksi kuvittelemani korskan kannattelemana, tosiaankin tein.

Vastaavaan aikaan kuin nyt kirjailin jutun, jonka otsikoksi muistan antaneeni Haukkoja, kyyhkyjä ja väärää rauhaa. Se on minulla tallella, mutten kehdannut tai uskaltanut enää lukea, mitä täsmällisemmin tuolloin sanoinkaan. Taustaideasta minulla on kuitenkin selvä kuva: kirkkovuodessa on meneillään kummallinen aika, josta ei kuitenkaan yleensä tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Kristus on helatorstaina poistunut, helluntain Henkeä ei ole vielä vuodatettu. Ollaan omillaan.

Jo kansakoulussa opin, että pääsiäisestä helatorstaihin on 40 päivää ja helatorstaista helluntaihin 10 päivää. Kun juhlat seuraavat näinkin tiukasti vuoden 30 kevään tapahtumakulkua, tuntuu siltä, että tällä kymmenen päivän väliajalla olisi jokin viesti. Jokin sellainen merkitys, joka voisi kertautua vuodesta toiseen, niin kuin kirkkovuotta läpikäytäessä on tapana.

 

Jumala tulee sinne, missä ollaan uskonnosta tietämättömiä

1990-luvulla muistan ehdottaneeni jonkinlaista aikuisuuden ja autonomian aikaa; ehkä kirjoitukseni otsikon haukat olivat tämän symboleita, helluntain kyyhkyn vielä antaessa odottaa itseään. Ja mikä ettei – miksei aika ajoin olisikin aiheellista tutkiskella itseään myös siltä reunalta, jolla mielellään tyytyisi lapsen rooliin ja muiden kannatteluun, ehkä enemmän silkkaa mukavuudenhaluaan kuin millään tahtoisi itselleen tunnustaa. Olisiko syytä hakea tuulta siiven alle, olisiko kutsuttu – Jumalan kutsuma – tekemään enemmän totta siitä, mitä on, mitä on saanut ja mikä itselle on kirkastunut? Olisivatko nämä kymmenen päivää toisenlainen tutkiskelun aika kuin paastonaika, ei niinkään pois panemisen kuin käyttöön ottamisen? Toisin näkemisen ja hahmottamisen ajanjakso yhtä kaikki?

Silti minua tällä vuosikymmenellä kiehtoo enemmän se, mitä olen Vanhan testamentin tekstissä kuulevinani. Sehän näyttää lupaavan Hengen erinomittain niille, joiden luottamus kykyihinsä, osaamiseensa ja ylipäätään jonkinlaisuuteensa on niin ja näin. Tai sitten niille, joiden kykyihin, osaamiseen ja ylipäätään ominaislaatuun muut eivät luota. Ei ole ihan tavanomaista, että Henki luvataan vuodattaa lapsille, vaikka tämmöisen lupauksen radikaalisuus ja poikkeuksellisuus onkin lapsen oikeuksia korostavana aikana peittynyt. Mutta niinpä siis jo Vanhan testamentin profeetta julistaa Jumalan sanana samaa kuin sittemmin Jeesus Jumalan Poikana: suurin ja merkittävin lupaus kohdistuu uskonnollisesti alaikäisiin, Jumala tulee sinne missä ollaan uskonnosta tietämättömiä, mutta jossa sitä vastoin ja ehkä juuri siksi ollaan mitä ollaan, näytään läpi eikä peitellä omaa heikkoutta, tarvitsevuutta ja haavoittuvuutta.

Sekin minua viehättää, että Jesaja tulee tässä – ja vain tässä – käyttäneeksi sellaista kuvaa Hengestä, joka tuo väistämättä mieleen Lutherin suosiman metaforan Kristuksesta ja hänen armostaan. Jesajan mukaan Henki virtaa ja valuu kuin sadevesi ja saa kuivillaan olleen uuden sukupolven versomaan ja vihannoimaan. Luther puolestaan kuvasi, kuinka armon vesi valuu ja virtaa elämän kaikkein alimpiin kohtiin ja ihmisen syvimpiin halkeamiin ja säröihin. Se nostaa sieltä kaiken roskan ja lian pintaan ja huuhtoo ne pois.

 

Rohkeus, reippaus, nöyryys ja suhteellisuudentaju

Taasen koolle tullutta kirkolliskokousta tämä Jesajan katkelma ja tämä aika (niin kirkkovuoden aika kuin tämä maailmanaikakin) olletikin kutsuvat molempiin: sekä rohkeuteen ja reippauteen että nöyryyteen ja suhteellisuudentajuun. Yhdistelmä on puheen – ja etenkin kaikkea suositeltavaa aina estottomasti tarjoilevan saarnan – kannalta aivan helppo. Siihen aamen sanomme ja veisaamme: halleluja (VK 127): sanallisesti saamme yhden ja toisen vaivattomasti tasapainoon. Toteuttaminen on vallan toinen juttu.

Noista neljästä voisi varmaan tehdä nelikentänkin, mutta siinäkin on kyllin, että ottaa asiakseen kaksi yhdistelmää, reippaan nöyryyden ja rohkean suhteellisuudentajun. Varsinkin, jos tämän ottaa omaksi asiakseen eikä ensisijaisesti odota semmoista muilta: kuka tahansa tai jok’ikinen on epämukavuusalueellaan, kun yrittää kuunnella, mutta haluaa myös tulla kuulluksi; kun katsoo nyt edistävänsä aivan olennaista ja milteipä elintärkeää, mutta saa huomata ennenkin ajatellun ja toisaallakin koetun; kun pettyy ja ärtyy, muttei voi olla huomaamatta itse tuottavansa niin ärtymystä kuin pettymystäkin. Kaikille sama on epämukavaa, mutta olennaisesti voi vaikuttaa vain kanssakäymisen omaan päätyyn: opetella olemaan nöyrästi reipas ja reippaasti nöyrä ynnä rohkeasti suhteellisuudentajuinen ja suhteellisuudentajuisesti rohkea.

Vaan sehän tässä kristillisessä uskossa juuri onkin niin valtaansa ottavaa, että se ulottuu laidasta laitaan ja myöntää koko elämän: se antaa välineet ja horisontin yhdistää vastakohtaisuuksia. Se tunnustaa sekä aikuisuuden että lapsuuden, se tunnistaa niin itsenäisyyden kuin riippuvuudenkin. Sille ei ole outoa heikkous muttei myöskään voima, se nauttii puhtaudesta muttei hämmenny liasta. Se kestää kuivuutta, mutta odottaa vihannointia ja kukkaan puhkeamista. Se ei häiriinny yksilöllisyydestä, vaikka pitää tinkimättä kiinni kaikkien yhteenkuuluvuudesta.

 

Nomen non est omen

Detta extrema sinne för realiteter och denna samtidiga förtröstan på livet och på Gud ser vi också i hur Jesaja talar om namn. Hela folkets , alltså de tolv stammarnas, stamfader är Jakob, han som skaffade sig sin förstfödslorätt genom svek: är det då att undra på att hans namn betyder ”bedräglig, oärlig”. Men här kallas han i stället Jeshurun, ”lojal, uppriktig”. Han är den utvalde och hans barn ’skall skjuta upp som grönskande popplar, som pilträd vid vattenströmmar’. Redan tidigare hade han, den ene och samme bedräglige och lojale, fått ett nytt namn, ett hedersnamn, ’Israel’, ’Gud strider’. Och hela tiden är det alltså frågan om samma person som bär namnet, som lika rakt ut konstateras vara bov och duglig.

Jesaja berättar, genom att växla mellan namnen, att Jakob är samtidigt oduglig och utvalt. Vi har alla ett namn som betyder något eller också inte betyder något: kanske många av oss har fått vårt namn i förhoppningen eller med den bönen att vi i sinom tid skulle vara värda just det namnet eller kanske bli likadana som den som i dopet hade fått namnet före oss. Det finns ett gammalt talesätt som lyder ’nomen est omen’, men det är inte så: allas våra namn är i sista hand bara en samling bokstäver. Den betydelse vårt namn får – den människa, den person, som har det namnet – blir beprövad först i umgänge och växelverkan med andra. Från början var namnet tomt, men vårt liv fyller det med betydelse. Vårt namn får sin betydelse av hur vi ses och upplevs, vad vi är för andra. Och i sista – eller första – hand av hur Gud ser på oss.

 

Jokainen on mikä on – ja hyvä niin

Helluntain alla kokoontuva kirkolliskokous on joukko ja ihmisryhmä samaan tapaan kuin Jesajan puhuttelema Jaakob on ennemminkin kansa kuin henkilö. Sekä kaikkina yhdessä että jokaisena erikseen se on yhtä aikaa Jaakob, Jesurun ja Israel. Se on kelvoton ja kelpaava ja tahtoisi osallistua Jumalan taisteluun maailman elämän puolesta. Jäsenissään, meissä, se on moniniminen: itse kunkin ristimänimi on kokonaisen elämänhistorian otsikko. Se antaa nimen yhden kristityn ominaislaadulle, siihen kutoutuu ainutkertainen elämänkokemus. Tämä on aikamoista.

Katkelma Jesajan kirjasta päätyy ja päättyy nimiin: ”Niin yksi sanoo: ’Minä kuulun Herralle’, toinen taas kutsuu itseään Jaakobin nimellä, kolmas kirjoittaa käteensä: ’Herran oma’, ja ottaa kunnianimekseen Israelin nimen.” Kaikki erisnimillä kutsutut ovat myös Herran omiksi kutsuttuja. Jokainen on kuka on ja hyvä niin, koska juuri ja vain tästä erityisyydestä voi muodostua sellainen Jumalan kansa, jota reippaat ja nöyrät ja suhteellisuudentajuiset ja rohkeat – ehkäpä myös haukat ja kyyhkyt – yhdessä ruokkivat ja rakentavat. Jokainen on mikä on ja hyvä niin, koska juuri se osoittaa, mitä me tarvitsemme ollaksemme edes ihmisiksi saati hoitaaksemme meille uskotun luottamustehtävän kunnialla.

Tai ketä me tarvitsemme:

Tule, Pyhä Henki, tänne,
laskeudu taivaasta alas,
täytä uskollistesi sydämet.
Pese se, mikä saastainen on,
kastele se, mikä kuiva on,
paranna, mikä haavoitettu on,
pehmitä, mikä kova on,
lämmitä, mikä kylmä on,
etsi kaikkia eksyneitä.
Anna uskollisillesi, jotka sinuun turvautuvat,
pyhät lahjasi.
Aamen.