Joosefin suojassa

Matt. 1: 18–24

Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa.
    Kun Joosef ajatteli tätä, hänelle ilmestyi yöllä unessa Herran enkeli, joka sanoi: ”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.”
    Tämä kaikki tapahtui, jotta kävisi toteen, mitä Herra on profeetan suulla ilmoittanut:
      – Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan,
      ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel –
      se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.
Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen.

Miehistä siunatuin

Ensimmäisenä adventtisunnuntaina olin tuossa naapurissa, Sastamalassa, toivottamassa seurakunnalle onnea ja siunausta, kun se oli jättämässä ikiaikaisen hengellisen yhteytensä ja siirtymässä toiseen hiippakuntaan. Silloin laulettiin hoosiannaa Daavidin pojalle Jeesukselle. Nyt neljäntenä adventtisunnuntaina olen Punkalaitumella samalla asialla. Nyt me emme kuitenkaan laulaneet, vaan luimme ja kuulimme Daavidin pojasta Joosefista.

Jokin merkitys sillä on, että Joosefia kutsutaan juuri tuolla tavoin, että hänen muistutetaan tai huomautetaan olevan ”Daavidin poika”. Samanhan toteaa myös Luukas joulun evankeliumissa: ”Niin myös Joosef lähti Galileasta… Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun.” Me olemme tottuneet siihen, että joulun aikuisista tärkeä on Maria, mutta nyt – aivan joulun alla – huomion keskipisteeseen tuleekin Joosef, Daavidin poika.

Yleensä Joosef on näkymätön mies. Joulunakin Joosef on vain harvakseltaan kuvassa mukana, niissä lukuisissa maalauksissa, jotka joulun ihmettä kuvaavat. Jos hän joskus jossakin on, niin laitamilla töissä tai seimellä takavasemmalla. Tai sitten jonkinlaisena matkanjärjestelijänä, ohjaamassa kulkuneuvoa Egyptiin. Joosef on siellä, minne mies tavataan uskon maailmassa paikoittaa. Mies roikkuu laidalla, kuskaa kirkkoon ja peittyy varjoon. Punkalaitumen vaakunassa hän olisi sen aidan toisella puolen ja katselisi sieltä takaa, mitä täällä seimen puolella oikein tapahtuu ja puuhataan.

Kun enkeli aikoinaan ilmoitti Marialle tämän raskaudesta, Maria vastasi, että tapahtukoon, tulkoon. Tätä on pidetty suurena ja ylistetty – eikä syyttä. Joosefin taas ei kerrota sanoneen mitään, kun enkeli ilmoitti hänelle saman asian. Unessahan hän oli eikä siis puhunut unissaan, mutta mitä mies nyt sanoisikaan. Miten sen nyt saisi miksikään sanoiksi, että näkee enkelin unessa ja suostuu siihen, ettei kihlatun poika olekaan oma. Marian sydämen läpi kävi aikanaan miekka, mutta kuka tietää, mikä ja kuinka terävästi Joosefin sydäntä viilsi.

Joosef, Daavidin poika, on uskon ja luottamuksen esikuva, jota kaikkien sukupolvien on syytä ylistää autuaaksi. Niin kuin päivän evankeliumi päättää: ”Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen.” Miehen oli tehtävä mitä miehen oli tehtävä. Ja näin tehdessään hän otti Marian vielä kantaman ja ensimmäisenä jouluna synnyttämän lapsen Daavidin sukuun. Näin Jeesuksesta tuli Daavidin poika, jota aikanaan juhlittiin messiaana ja huudettiin apuun: hoosianna, Daavidin Poika! Daavidin suvusta messiaan tiedettiinkin nousevan.

Joosef, Daavidin poika, uskon ja luottamuksen esikuva, oli kuitenkin vielä enemmän, paljon enemmän. Joulun lapsen suojan eivät muodostaneet vain seimi, talli ja äidin syli. Koko lapsuutensa Jeesus eli Joosefin perheessä, eikä Luukas evankeliumissaan lainkaan epäröi puhua Joosefista ja Mariasta Jeesuksen isänä ja äitinä. Tokko meillä olisi Vapahtajaa ilman Joosefia, pyhän mysteerin suojelijaa. Siunattu olet sinä miehistä siunatuin ja siunattu sinun tekosi, sillä sinä olet ottanut luoksesi ja suojaasi pelastuksen salaisuuden – niin raskaasti kuin se uskoa ja luottamusta koettelikin!

Uuteen aikaan

Koska Joosef varjeli, me puolestamme voimme valmistautua viettämään juhlaa; ”jo joulu sarastaa”. Jumala tulee käden ulottuville, kutsuu vuorovaikutukseen ja antautuu alttiiksi. Maailman ytimeen kovertuu rakkauden ja toivon muotoinen tila. Niinpä me tänäänkin vielä tulemme ehtoollisrukouksessa juhlimaan, kuinka ”sinä et jättänyt meitä synnin ja kuoleman valtaan, vaan lupasit profeettojen kautta pelastuksen päivän. Kun aika koitti, sinä lähetit Poikasi. Hän syntyi ihmiseksi ja lunasti meidät ristillä. Hänessä sinä teit rauhan kanssamme”.

Sitä samaa juhlaa Punkalaitumella on vietetty jo hyvän aikaa – eihän siitä ole viittäkään vuotta, kun kunta ja seurakunta viettivät yhdessä 375-vuotisjuhlaa ja sen yhteydessä myös yhteistä jumalanpalvelusta. Silloin saarnasin muun muassa näin: ”Juhlan ansaitsee se hyvä ja hyvyys, jota Punkalaitumella on vuosisatojen aikana otettu vastaan ja itse tuotettu ja jaettu.  Vaikka yhtä jos toistakin näinä aikoina arveluttaa, mikä tuleekaan olemaan oman kunnan ja seurakunnan kohtalo meidän aikamme muutospaineissa, hyvän ja hyvyyden asialla seurakuntalaisten ja kuntalaisten on syytä kaikissa mahdollisissa tulevaisuuksissa edelleenkin olla.”

Vuonna 2014 ei vielä ollut näköpiirissä, että ensimmäinen muutos tulisi olemaan siirtyminen toiseen hiippakuntaan. Kunta oli vuonna 2005 katsonut tarkoituksenmukaiseksi pirkanmaalaistua, mutta siinä missä peritty satakuntalainen identiteetti sai tehdä tilaa uudelle talous- ja työssäkäyntipohjaiselle maakunta-ajattelulle, seurakunta pysyi vuosisataisessa hengellisessä yhteydessään osana arkkihiippakuntaa. Nyt on kuitenkin päätetty toisin: hiippakuntien ja maakuntien rajat ovat runsaan viikon päästä yhtäläiset.

Oloni on hiukan haikea. Olen käynyt täällä keskimääräistä useammin; olen ikään kuin tottunut ja joka tapauksessa tutustunutkin seurakuntaan enemmän kuin moniin muihin. Viimeksi – niin kuin hyvin tiedätte – olin keväällä Punkalaitumella luovuttamassa hiippakunnan arkkipookipalkinnon Tule kotiin -hankkeelle. En kuitenkaan ja kaikesta tuostakaan huolimatta yritä vängätä seurakuntaa palaamaan hengelliseen kotiinsa arkkihiippakuntaan, kaikkien hiippakuntien äidin helmaan. On syytä olla realisteja eikä marista. Punkalaitumen seurakunnan elämä jatkuu uudessa yhteydessä, yhdessä ja samassa kirkossa. Elämä jatkuu yhdessä ja samassa kirkossa, joka perustaa olemassaolonsa yhteen ja samaan Jumalan kohti käymisen ihmeeseen – jouluun.

Jeesuksen nimessä

Muutosta pohtiessani viittasin äsken 375-vuotisjuhlassa pitämääni saarnaan. Kun taas asetin kirkkoherranne virkaansa, tulin todenneeksi jotakin sellaista, josta on saatesanoiksi myös uuteen hiippakuntayhteyteen, ensi vuoteen ja tuleviin aikoihin: ”Me yhtä aikaa rakennamme aiempien sukupolvien uskolle, toivolle ja rakkaudelle ja yhtäaikaisesti suuntaudumme Jumalan avaamaan ennen näkemättömään tulevaisuuteen. Tässä keskellä on meidän paikkamme, tässä me olemme, kirkkona, seurakuntana ja yksittäisinä kristittyinä. Tässä me todennamme – jos olemme todentaaksemme – sitä, mikä tekee elämästä mielekästä ja toiveikasta.”

Tässä keskellä me olemme – missä muualla me voisimmekaan olla kuin juuri tässä ajassa ja paikassa. Me olemme tässä hetkessä, valmistautumassa jouluun ja valmistautumassa tulevaisuuteen sellaisena kuin se meitä vastaan on tullakseen. Juuri nyt on oikea paikka ja aika kuunnella sitä, mitä Joosef sai kuullakseen.

Enkeli kehotti tai ehkä ennemminkin käski Joosefia antamaan syntyvälle pojalle nimeksi Jeesus, ”sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä”. Heti sen jälkeen evankeliumi kuitenkin lainaa profeetta Jesajaa, jonka mukaan syntyvälle pojalle ”annetaan nimeksi Immanuel”. Kuten tiedetään, Jeesukseksi sitä Joosefin sittemmin kasvattamaa erikoista poikalasta sitten nimitettiin. Vaikka Immanuel jäikin kutsumanimeksi lähinnä joululauluihin, kummankin nimen on tarkoitus kertoa kaikille kaikkialla ja kaikkina aikoina, mikä tämä poika itse asiassa oli miehiään.

Ja niin meillekin tässä ja nyt kerrotaan, tämän joulun alla ja uuteen tulevaisuuteen valmistautuessamme, että Joosefin vastaanottaman ja suojeleman pojan nimi on Jeesus ihan sen vuoksi, että ”hän pelastaa kansansa sen synneistä”. Sana ja nimi ’Jeesus’ tarkoittaa ”Jahve vapauttaa” tai ”Herra pelastaa”. Immanuel-nimen evankelista selittää kuulijoilleen suoraan, koska ei oleta heidän osaavan hepreaa: ”se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme”.

Herra pelastaa ja Jumala on meidän kanssamme. Myös siksi, että miehen oli tehtävä mitä miehen oli tehtävä. Myös Joosefia on kiittäminen, että elämä voi vastakin olla mielekästä ja toiveikasta. Sellaista se on, kiitos Jumalan, joka vapauttaa ja on meidän kanssamme.