Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tervehdys Suomen sukututkimusseuran 100-vuotisjuhlassa

Jäljitin toissa kesänä äitini isänäidin esivanhempia itäisellä Uudellamaalla. Muonatorpparit, rengit ja palovartijat puolisoineen olivat muuttaneet tiuhaan tahtiin niin oman seurakunnan sisällä kuin sen rajankin yli. Siitä huolimatta kaksi asiaa teki heidän seuraamisensa helpoksi ja innostavaksi. Ensiksikin tämän juhlivan Suomen sukututkimusseuran HisKi-hakemisto sekä Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen ja Kansallisarkiston digitoimat kirkonkirjat toivat olennaiset tiedot kätevästi kotikoneelle. Toiseksi alueen papit olivat tehneet uskomattoman tarkkaa ja hyvää työtä näiden tavallisten pieneläjien vaiheiden kirjaamisessa – aivan toisenlaista kuin se vetelä kappalainen Nummella, jonka ylimalkaisten merkintöjen vuoksi isänpuoleisen sukuni alkupuolelle jää yksiä jos toisiakin kysymysmerkkejä.

Suomen sukututkimusseuran ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon olennaisin yhteys ei ole organisaatioiden yhteyttä vaan pikemminkin orgaanista yhteenkuuluvuutta. Kirkko on tuottanut ja säilyttänyt sen materiaalin, jota sukututkimuksessa ylivoimaisesti eniten hyödynnetään. Osin se on tehnyt sen omiin tarpeisiinsa: se on kirjannut tietoja jäsentensä kristillisestä elämänvaelluksesta ja heidän uskonnollisesta sisältöosaamisestaan. Tästähän rippi- ja historiakirjat kertovat: syntymästä ja kasteesta, kuolemasta ja hautaan siunaamisesta, ehtoollisella käymisestä sekä kristillisen uskon ymmärtämisestä ja kyvystä lukea sitä sisältäkin eikä vain ulkoa. Samalla kirkko on vastannut koko yhteiskunnan tarpeisiin tuottamalla sellaisen tarkan väestökirjanpidon, johon henkikirjoitus ei lähimainkaan yltänyt. Kiinnostus ihmiseen kristittynä ihmisenä sai aikaan olennaisesti parempaa jälkeä kuin kiinnostus häneen veronmaksajana.

 

Jokainen yritys elämäksi on kunnioitettava

Syvin yhteys – ja painavin peruste tänään onnitella – on kuitenkin tietyssä todellisuudentulkinnassa, jonka keskiössä on jatkumon tunnistaminen ja tunnustaminen sekä jokaisen ihmisen elämän kunnioittaminen. Voi kyllä vitsailla siitä, että Paavali varoittaisi Timoteusta (1 Tim. 1:3-4) genealogian vaaroista ja nykypäivänä neuvoisi pysymään etäällä ainakin Suomen sukututkimusseurasta: ”Makedoniaan lähtiessäni kehotin sinua jäämään Efesokseen, jotta kieltäisit siellä eräitä levittämästä vieraita oppeja ja harrastamasta taruja ja noita loputtomia sukuluetteloita. Ne johtavat vain turhiin tutkisteluihin eivätkä palvele Jumalan suunnitelmaa, joka avautuu vain uskolle.” Ei silti tarvitse olla kummoinenkaan raamatunselittäjä tajutakseen, että tässä kyllä ajetaan takaa jotakin ihan muuta kuin nykymuotoista sukututkimusta.

Vanhassa testamentissa jumalasuhdetta kuvataan tyypillisesti sukujatkumona: Jumala on ”Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala”. Kristillisessä puheessa Abrahamin rinnalle nostetaan nykyään usein myös Saara tai Iisakin rinnalle Rebekka; suomalaiselle sukututkimukselle on ollut tyypillistä seurata myös naislinjoja. Voi syystä kysyä, eikö erityistä huomiota olisi syytä kiinnittää Abrahamin orjattareen Hagariin tai Jaakobin ”sivuvaimoihin” Bilhaan ja Silpaan: eivät he tai heidän jälkeläisensä ansaitse sen vähempää kunnioitusta kuin tunnustetut matriarkat. Yhtä vähän yhdenkään sukututkijan on syytä väistellä yhdenkään oman esivanhempansa yritystä elämäksi.

Tunnetun kanadalaisen kirjailijan Robertson Daviesin (1913-95) (ikävä kyllä suomentamaton) kirja Murther & Walking Spirits on ainutkertaisella tavalla rakennettu sukutarina, jonka jo kuollut päähenkilö Connor Gilmartin katselee esivanhempiensa elämää elokuvina. Kirjan lopulla hän tilittää kokemustaan: ”Festivaalini oli vienyt minut menneisyyteen, omien esivanhempieni menneisyyteen, itse asiassa ei niin kovinkaan kaukaiseen.”; ”Antanut olemusta ihmisille, joista monet olivat minulle vieraita tai enintään nimiä, joihin ei liittynyt mitään erityistä persoonallisuutta, mutta joiden rohkeus ja voima, jopa itsetuhoon yltävä uskollisuus, äksyys ja ärhäkkyys, epätoivo ja kestävyys nyt ovat minulle tuttuja ja herättävät ihailuni ja säälini ja – tämä minun on sanottava, niin oudolta kuin se minusta näyttääkin – rakkauteni.”

Syvin yhteys kristillisen uskon ja sukututkimuksen eetoksen välillä on kuin onkin tietyssä todellisuudentulkinnassa, jonka keskiössä on jatkumon tunnistaminen ja tunnustaminen sekä jokaisen ihmisen elämään osallistumisen kunnioittaminen. Tässä ei ole kysymys vain menneisyydestä, van myös nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

Turha tuntea sukuaan, ellei tule siihen tuntoon, että jokainen yritys elämäksi on kunnioitettava. Turha oppia tuntemaan poisnukkuneita sukulaisiaan, ellei ala tajuta, että jokainen nyt elävä ihminen on rakkauden ja hyvän elämän arvoinen.

Kiitän Suomen sukututkimusseuraa siitä, että se on jo sata vuotta ikään kuin vaivihkaa muttei yhtään sitä vähemmän todellisesti opettanut meitä olemaan ihmisiksi. Onnea ja siunausta!