Saarna kolminaisuudenpäivänä Turun tuomiokirkossa Karjalaisten kesäjuhlien yhteydessä

Joka kuuluu, pysyy viinipuussa ja nukkuu tuoksuun tuomipuun

Kolminaisuudenpäivän evankeliumissa on kysymys kolmesta ilmeisestä ja yhdestä hiukan hitaammin aukenevasta asiasta. Aivan ilmeisesti siinä puhutaan juurista, erilleen joutumisesta ja rakkaudesta. Ja sen lisäksi myös rönsyistä, joista pitäisi päästä eroon. Kaikki liittyy Kristukseen, joka kuvaa itseään viiniköynnökseksi. Tähän kuuluu kuulua, tähän kuuluminen on rakkaudessa olemista. Irtaantuminen on tuhoisaa ja rönsyileminen hedelmätöntä.

Papin viranhoitoa on vanhastaan kuvattu työksi ”Herran viinimäessä”. Enpä juuri tule käyttäneeksi moista kaanaankielistä ilmaisua, mutta jotenkin sanat vain silloin tällöin tulevat mieleen, kun palaan töistä kotiin. Jyrkän Vastamäen molemmin puolin kurkottavat pensaat perinteisen aidannäköisten aitojen ylitse. Viiniköynnöksiä ei pihoilta sentään nouse, vaikka rinne antaakin etelään päin, vaan syreenejä. Ja niinpä mieleenjuolahdukset jatkuvat: moneen kertaan tuo kujanne on tänä keväänä muistuttanut lukemastani erottelusta, kauniista, tyylikkäästä ja jopa tuoksuvasta. Oli – tai ainakin muistoissa yhä on – kaksi Karjalaa, syreenien Karjala ja tuomien Karjala. Oma vastamäkeni on syreenien Karjalan kuva. Varsinkin tänään tämä täyttää mielen, kun Turussa vietetään karjalaisia kesäjuhlia ja kokoonnutaan kirkkoon senkin merkeissä.

Kun Kristus vertaa itseään viiniköynnökseen, hän käyttää sellaista rinnastusta, joka oli hänelle tuttu jo Vanhan testamentin psalmista (80). Siinä viiniköynnös ei olekaan henkilö, vaan koko Israel. Sen puolesta rukoillaan Herraa: ”Jumala, Sebaot, katso jälleen meihin taivaastasi, katso meitä! Ota hoitoosi tämä viiniköynnös, jonka oikealla kädelläsi olet istuttanut itseäsi varten, lapsi, jolle sinä olet antanut voiman.” Viiniköynnöksen Israelilla, tuomien Karjalalla ja syreenien Karjalalla on paljonkin yhteistä. Vaikka ne kaikki ovatkin menetettyjä, kaikki ne ovat muisteltuina läsnä olevia. Niihin viitataan, kun kysytään, keitä ollaan. ”Nuku tuoksuun tuomipuun”; sieltä olen kotoisin, kaivatulta kotilahdelta.

 

Kristitty kuuluu aina myös muualle

Jokunen vuosi sitten tutustutin pitämäni kurssin osanottajia paljon käytetyllä keinolla, sijoittamalla heidät Suomen kartalle. Kohtalaisen kokoisen salin ovensuussa oli Helsinki, nurkassa Hanko, ikkunan luona Utsjoki ja niin edelleen. Tällä kertaa tehtävänä oli mennä seisomaan sille paikkakunnalle, josta koki olevansa kotoisin. Yksi kurssilaisista, minua kymmenisen vuotta nuorempi pappi, avasi sivuoven ja meni seisomaan pieneen varastohuoneeseen. Arvaillen nyt olevan tulossa jotakin erityistä, kysyin hänen kotipaikkaansa viimeiseksi. ”Muolaa.”

Ihminen voi olla kotoisin sieltä, missä ei ole syntynyt. Hän voi olla lähtöisin sieltä, missä ei ole viettänyt lapsuuttaan. Hänen minuutensa perusta voi rakentua siitä yhteenkuuluvuudesta, jota hän tuntee vanhempiensa ja esivanhempiensa työhön, uskoon ja rakkauteen. Hänen mielensä maisema voi olla keski-Kannas – siinä kuin Vanhan testamentin viiniköynnöskansalla Jerusalem tai Uuden testamentin Jumalan kansalla jokin paikattomampi yhteenkasvaminen Kristus-viiniköynnökseen.

Tänäänhän siis on kysymys juurista, erilleen joutumisesta ja rakkaudesta; niistä evankeliumi puhuu. Kaikki tämä on olennaista jokaiselle, oli sitten kotoisin mistä tahansa tai – niin kuin jotkut puolihuolimattomasti ja puolihaikeasti saattavat tokaista – ei mistään kotoisin. Juurtuminen ja kuuluminen on kuin onkin muuttunut: samaisessa karttaharjoituksessa, josta kerroin, pari nuorta miestä oli jäädä aivan ymmälle. ”Emmä tiedä… Ehkä Euroopasta…” Tämänsuuntainen muutos alkoi kuitenkin viimeistään Kristuksesta: hänen kirkkonsa kertoo elävänsä muukalaisuuden aikaa. Sille kaikki paikat, ajat ja kansat ovat perustavanlaatuisesti yhtäläisiä – kaikki ne yhtä aikaa myönnetään ja yhtä aikaa ylitetään. Kristitty on aina vähintään parin maan kansalainen; tämän kaksijakoisuuden ehkä ymmärtää sielussaan ja sydämessään välittömimmin se, jonka juuret on mielen kotimaasta irrotettu.

Muutettuani parikymmentä vuotta sitten paluumuuttajana Suomeen ja sen Turkuun aloin kiinnittää huomiotani siihen, kuinka moni työtoverini seurakunnissa olikaan karjalaista sukujuurta. Yhden vanhemmat olivat Johanneksen Revonsaaresta, toisen Kuolemajärven Muurilasta ja niin edelleen. Aloin tuumia, josko juuriltaan tempaaminen, evakkoon joutuminen ja peräti toisenlaisen paikalliskulttuurin kohtaaminen oli tehnyt koettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi kristilliselle uskolle ominaisen erityispiirteen: vierauden ja kaipuun. Yhtä aikaa kuin on lujasti tämän ajan ihminen, tämän elämän eläjä ja tämän paikan asukas, yhtä aikaa tunnistaa sielunpohjansa levottomuuden, syväkuulumisensa toiseen todellisuuteen.

Jos joutuu tyystin erilleen, kuivettuu kuin viiniköynnöksestä irronnut oksa. Joka menettää yhteytensä sukunsa, heimonsa ja kulttuurinsa pitkään jatkumoon, jää olennaista elämänvoimaa paitsi. Jonka yhteys Kristukseen katkeilee, eristyy pelkkään maailmansisäisyyteen ja sulkeutuu oman aikansa suppean horisontin sisälle. Mikä meidät tästä pelastaa? Se, mihin kolminaisuudenpäivän evankeliumi päätyy, mutta mistä en vielä ole sanonut sanaakaan: rakkaus.

 

Rakkaus estää erillistymästä muttei itsenäistymästä

”Pysykää minun rakkaudessani”, sanoo Kristus. Pysykää siis, toisin sanoin, oksina viiniköynnöksessä. Vaikka ’pysykää’ onkin ikään kuin käskymuoto, se näyttääkin olevan eräänlainen lupaus: kunhan pysytte, kunhan ette revi itseänne irti, rakkaus virtaa rungosta oksiin, minusta Kristuksesta teihin seuraajiini. Rakkaudessa pysyminen on olennaisesti rakkauteen suostumista – mutta suostuminen ei suinkaan ole itsestään selvää. Rakkaudessa on aina jotakin yksinkertaista ja naivia, se vie väistämättä tunnistamaan tarvitsevuutensa ja tunnustamaan heikkoutensa; ei ole ollenkaan kummallista, että aktiivinen, itsenäinen ja ulospäin suuntautuva aikuisikäinen ihminen joutuu sen kanssa hämilleen. Silti yhdessä ja samassa elämässä voi yhtä aikaa olla totta eteneminen ja pysähtyminen, Jumalan lapseus ja aikuinen usko, itsenäisyys ja kuuluminen, siivet ja juuret, voima ja heikkous, sammumaton kaipuu ja kyselemätön toimintakyky.

Rakkaus pelastaa erillistymisestä – eikä lopultakaan siis uhkaa itsenäistymistä. Se näyttää maailman tuoreena ja pelkkänä kuin lapsen silmin – eikä silti estä aikuistumasta. Rakkaus on asianmukaisin suhde, olipa suhteen toinen osapuoli sitten toinen ihminen, mielenmaisema, Jumala, luonto tai taivas. Rakkaudessa ihminen asettuu ihailuasentoon, hänen silmiinsä syttyy valo ja hänen kasvoilleen tulee hyväksyvä perusilme. Rakkauteen suostunut tulee suostuneeksi siihen, että koko olemisella on lahjaluonne. Rakkauden valtaama voi jopa oppia ottamaan vastaan kivun, tuskan ja kuoleman jollakin sellaisella siunatulla tavalla, joka muutoin on käsittämätön; ehkä ainakin myös siksi, että se Kristus, josta tänään on puhuttu viiniköynnöksen runkona, josta rakkaus meihin siirtyy, voitti kärsimällä ja kukisti kuoleman kuolemalla.

 

Alkuperäisrakkaus karsii rönsyt ja keskittää olennaiseen

Niinpä, siis, on syytä pyrkiä rönsyistä eroon: ”…jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän.” Rönsyily ja versonta, elämän täyttäminen sillä ja tällä ja tuolla, nousee jonkinlaisesta pysähtymiskammosta ja ohivirtaamishuolesta. Jospa sittenkin on niin, että juhlat ovat tuolla ja minä olen jäänyt nurkkaan nyhjöttämään? Ehkä sittenkin olen valinnut paikkani liian aikaisin ja toisaalla olisi tarjolla enemmän ja parempaa? Mitä jos olen tyytynyt jäämään, vaikka kaikki virtaa? Eikö minun pitäisi tehdä jotakin – ja koko ajan – etten jäisi elämän seinustalle, jolta minua ei kukaan hae?

Kukaan ei ole turvassa tältä hätääntymiseltä. Kukaan ei liioin pysty erottamaan tervettä elämännälkää ja virikeahneutta toisistaan. Kukaan ei itsestään löydä tasapainoa levon ja liikkeen välillä eikä aktiivisen ja vastaanottavan elämänotteen kesken. Mutta sen sentään pystyy pitämään mielessä, ettemme me oikeastaan kaipaa suurempaa määrää tavaraa, virikkeitä tai suhteita. Emme lisää versoja, emme enempää rönsyjä. Vaan keskittymistä siihen, mitä meille jo on annettu. Näkemistä sillä tavoin kuin rakastava näkee: sammumattoman tuoreena ja loputtomasti hämmästyttävänä.

Rakkaus on oikea näkökulma, oli sitten kysymys elämänyhteydestä, mielenmaisemasta, luonnosta, taivaasta tai Jumalasta. Koko kristikunnan ehkäpä tunnetuimmassa ikonissa, Andrei Rublevin maalaamassa Filokseniassa, Pyhän Kolminaisuuden persoonat kääntyvät ja kumartuvat rakastaen toinen toisiaan kohti. Rakkauden alkuperä on jo kolmiyhteisen Jumalan sisäisyydessä, se on se suhde, jolla kaikkein pyhin suhteutuu itseensä. Niinpä, kun versot karsitaan ja rönsyt perataan, jäljelle jää silkka rakkaus: ”Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani.”

Pysykäämme. Ja rakastakaamme sen myötä meille annettua elämää, elämämme pohjaa ja päämäärää ja niitä, joiden kanssa elämämme jaamme.