Helvetti on sitä, ettei rakasta enää

Matt. 16:24-27

Noista evankeliumin viimeisistä sanoista ”ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan” lähti liikkeelle mieleenjohtumien ketju. Juuri viime kuussa tuli painosta Juhani Rekolan aiemmin julkaisematon, vuonna 1970 kirjoitettu Irlantilainen päiväkirja. Välillä hiukan unholaan jäänyt Rekola on parina viime vuonna jälleen päässyt arvoonsa.

Siltä varalta, ettei Rekola-renessanssi ole saavuttanut meistä kaikkia: Vuonna 1916 syntynyt ja 1986 kuollut teologian tohtori Juhani Rekola oli Tukholman suomalaisen seurakunnan komministeri eli kappalainen. Hän tuli Itämeren tällä puolen tunnetuksi ennen muuta loistavista esseistään ja kirjoistaan; juuri kahden aiemman kirjan uusi yhteispainos Ilo pimeydessä näyttää nostaneen Rekolan uudelleen esiin. Meren toisella puolen Tukholmassa hänet tunnettiin ennen muuta ”Slussenin sisseiksi” nimettyjen elämänkolhimien suomalaismiesten ystävänä. Ystävyyden syvyyttä kuvaa tokaisu: ”Ellei Jumala auta, Rekola auttaa.”

Evankeliumi siis päättyi sanoihin ”…ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan”. Ne toivat mieleeni Irlantilaisen päiväkirjan virkkeen: ”Uskoa ei menetetä, vaan se lakkaa antamasta elämälle muotoa ja sisällystä.” Mistä olinkaan lukenut sen ennen – vai olinko? Kohtalainen selailu paljasti kuin paljastikin lähteen. Georges Bernanosin Maalaispapin päiväkirjan nimihenkilö kirjoitti näin: ”Ei uskoaan menetä. Se lakkaa vaikuttamasta elämäämme, siinä kaikki.”

Niinpä niin. Siinä kaikki. Tuonnempana samassa kirjassa maalaispappi toteaa: ”Helvetti on sitä, ettei rakasta enää.”

Jeesus tietää, missä mennään

Jokainen suomalainen luterilainen on imenyt äidinmaidossa epäluulon tai jopa vihamielisyyden ”tekojen vanhurskautta” kohtaan. Jokainen on vetänyt henkeensä uskonvanhurskautta – ja hyvä niin. Vielä kun tajuaisi, mistä niissä on kysymys. Tajuaminen riittää: ei tarvitse varsinaisesti ymmärtää, sen yrittämisen voi huoleti jättää asiaan erikoistuneille teologeille.

Mutta kyllä se vain hiukan häiritsee, kun meille sanotaan, että ”Ihmisen Poika… maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan”. Se voi häiritä aika paljonkin, kun sanoja on itse Jeesus, joka kyllä tietää, missä mennään. Olletikin jopa paremmin kuin Luther tai Melanchthon.

Tämä nyt tuntuu vähän siltä, että uskon pitäisi vaikuttaa elämään ja antaa sille muotoa ja sisällystä. Tai jos niin ei ole, usko on itse asiassa menetetty, vaikka sitä jonkinmoisella periaatetasolla edelleen olisikin. Uskosta pitäisi kaiketi seurata jotakin. Vaikuttaa vallan siltä, että pitäisi tehdä jotakin. Että meidän pitäisi tehdä jotakin.

Niin pitäisikin. Ei meidän luterilainen perintömme oikeasti ole sellainen, että kaikenlaista aktiivisuutta pitäisi varoa ja kaikkea hyvän tuottamista säikkyä, ettei vain luulisi teoille tekevänsä itsestään Jumalalle kelpaavaa.

Turhan harvoin kiinnitetään huomiota siihen, miten luterilaisten kirkkojen päätunnustus Confessio Augustana on rakennettu. Augsburgin tunnustus käsittelee vanhurskauttamista – siis Jumalalle kelpaamista – jo neljännessä kohdassaan. Seuraavaksi kerrotaan, että uskon saamiseksi kirkossa pitää olla evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka (CA 5). Mutta oitis tämän jälkeen on kuudes kohta nimeltänsä Uusi kuuliaisuus. Se alkaa: ”Samaten seurakuntamme opettavat, että tämän uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja että hyviä, Jumalan käskemiä tekoja pitää tehdä sen tähden että se on Jumalan tahto, ei siksi, että luottaisimme ansaitsevamme näiden tekojen avulla vanhurskauden Jumalan edessä.”

Suunta kohti toisen hyvää

Usko ei ole silkka mielenlaatu. Usko ei ole pelkkä asenne. Se on elämänmuoto – ja olennaisesti se on toisenlainen elämänmuoto. Se on toisenlainen elämänmuoto kuin mihin meillä on luonnostamme jatkuva kiusaus suostua tai – niin kuin on tapana sanoa – langeta. Aina houkuttaisi varmistella elämäänsä ja asemaansa ellei suorastaan Jumalan niin ainakin ihmisten edessä. Aina olisi imua pitää huolen paikastaan ellei iankaikkisessa autuudessa niin ainakin tässä maailmassa tai, arkisemmin, yhteiskunnassa. Mutta uskon suunta on toisenmoinen, jopa luonnonvastainen etten sanoisi luonnoton: se suuntautuu toisten hyvään eikä itsensä hyvänä pitämiseen.

Siihen voimme olla tyytyväisiä, että oma kirkkomme on tämän hyvinkin tajunnut. Vuonna 1943 se päätti, että jokaisessa seurakunnassa on oltava diakonian virka. Se on se nimenomainen virka, johon kirkko tänään ”kutsuu ja erottaa” neljä uskonsisarta ja Jumalan palvelijaa.

Semmoisen viran olemassaolo ei tarkoita sitä, että me muut voisimme ulkoistaa uskon elämänmuodon virkaan vihityille – vähän siihen tapaan kuin kerrostalohuoneiston ulko-ovessa saattoi aikoinaan kerjäläisten varalta olla lappu ”olen jo antanut kirkon kautta”. Tähän virkaa vihkimällä ja siunaamalla me kaikki tunnustaudumme sellaiseen elämänmuotoon, joka etsii lähimmäisen parasta eikä omaa hyvää. Me tunnustaudumme uskon elämänmuotoon; me tunnustamme sellaisen uskomme.

Diakonian vanhojen iskulauseiden mukaan se pitää tehtävänään ”mennä hädän ääripäähän” ja ”auttaa erityisesti niitä, joihin muu apu ei ulotu”. Nämä iskulauseet eivät ole vanhuuttaan rauenneet saati muuttuneet sisällyksettömiksi. Päinvastoin näyttää siltä, että diakonian haaste on jälleen – samaan tapaan kuin 1990-luvun diakonialiikkeessä – tunnistaa niitä huono-osaisuuden notkelmia, joihin säästöjen ja leikkausten seuraukset kertyvät ja joita vielä ei pystytä tunnistamaan.

Noiden notkelmien pohjalla diakonian tehtävä on paitsi auttaa akuutissa hädässä myös koota tietoa ja kokemusta elämästä osattomuuden ääripäässä ja välittää se yleiseen tietoisuuteen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Diakonia voi vaikuttaa myös siihen, millä säännöillä elämän pelejä vastaisuudessa pelataan, kun se tietää, mitä kentälle kelpaamattomille kuuluu.

Uskon paikka on arki

Irlantilaisessa päiväkirjansa alkupuolella Juhani Rekola miettii tuolloin 14-vuotista työtään Tukholmassa: ”En voi sanoa, että elämä on ollut rikasta. Pikemminkin se on ollut harmaata arkea. Seurakuntatyö on suuressa määrässä ihmisten tapaamista, ja Tukholmassa on heistä suuri osa epäonnistuneita, väsyneitä, rahattomia ja rauhattomia ihmisiä. Heidän parissaan olen viihtynyt suhteellisen hyvin. Samanaikaisesti on papinvirka kuitenkin myös yhteistyötä onnistuneempien kanssa: neuvotteluja, järjestelyjä, kokouksia, valmistuksia. Siinä en ole viihtynyt.”

Tällaista on tietenkin hauskaa ja hymyilyttävää lukea ja kuulla. Rekola on kuitenkin liian asiallinen ja rehellinen – ja juuri siinä on ollut sekä hänen seurakuntatyönsä että kirjoittamisensa voima – tyytyäkseen pitämään huono-osaisten ihmisten kohtaamista koko totuutena ja kaikkea organiseeraamista jonakin epävarsinaisena. Hän jatkaa: ”Voi loputtomasti puuhailla ihmisten parissa, ja kaikki jää hyödyttömäksi näpertelyksi, koskapa joku rakennevirhe pilaa kaiken.”

Mikään ei ole niin olennainen kuin ihminen. Kun katsoo ihmistä silmiin, katsoo kokonaiseen maailmaan, yhden ihmisen maailmankokonaisuuteen. Ja kun saa autetuksi ihmisen huutavimmasta hukastaan, on aivan varmasti tehnyt sellaisen teon, jonka Ihmisen Poika viimeisenä päivänä kuittaa: juuri tätä samaa kun Nasaretin Jeesus jatkuvasti teki ja juuri tästä hän meille esimerkin antoi. Mutta sitten on totta sekin, että ”voi loputtomasti puuhailla ihmisten parissa, ja kaikki jää hyödyttömäksi näpertelyksi”. Ja totta se on, että työssä ja elämässä on ja tulee olemaan paljon sellaista, minkä merkitys ei avaudu, missä nyt vain ollaan mukana tai mikä on tehtävä vaikkei oikein innostaisikaan.

Arjella on sisäänrakennettu taipumus harmaantua ja intomielen puhurilla tyyntyä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että uskon elämänmuoto olisi haihtumassa; niinkin on sanottu, että ”arki on uskon paikka ja kuivuuden koulu” (Karl Rahner). Vasta sitten on syytä alkaa tosissaan pelätä päivää, jona ”Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan”, kun ei enää edes välitä. Kun ei enää välitä siitä, että usko lakkaa vaikuttamasta elämään ja antamasta sille muotoa ja sisällystä. Silloin on piru irti: helvettihän on ”sitä, ettei rakasta enää”. Sitä, ettei uskosta seuraa yhtikäs mitään.

On syytä välittää. Toinen toisistaan, toinen toisensa hyvästä. On syytä välittää toinen toiselleen Jumalan hyvyyttä. On syytä välittää, rakastaako.