Jeesus kutsuu rukouksen elämänmuotoon

Herättääkö Jeesus uskon?

Tämä nimenomainen pyhäpäivä on aikoinaan saanut otsikon Jeesus herättää uskon, koska tämän on katsottu ilmaisevan, mikä päivän teksteissä on olennaista. ”Jeesus herättää uskon” kuulostaa yksinkertaiselta ja selvältä, mutta kautta aikojen on havaittu, ettei se niin yksinkertaista ja selvää olekaan. Herättääkö tosiaan? Ikään kuin itsestäänkö? Entä sitten minä, jonka uskosta kaiketi on kysymys?

Jonakin 80-luvun iltana Rotterdamin kirkolla merimies sanoi minulle, että hän haluaisi uskoa, muttei tiedä, miten siihen pääsisi kiinni. Vieläkin minua häiritsee ja hävettää, ettei minusta aivan ilmeisesti ollut apua. Puhelimme jotakin ja ajattelin, että olisi rauhallista (ja jotenkin asiallista) mennä istumaan toisen kerroksen kirkkosaliin, sen takariveille. Mutta eihän ollut: minulle se oli kotikenttä, hänelle ei, ja keskustelu lopahti siihen. Ehkä Jeesus olisi herätellyt uskoa, ehkä oli herätellyt jo, mutta nyt merimiespappi vouhotti väliin.

Sen verran tolkkua minulla kai sentään oli, etten yrittänyt antaa mitään lohdullista opillista vastausta. Vaikkapa siihen tyyliin, että kasteessahan pikkuruiselle lapsellekin annetaan usko ja että kaste liittää kirkkoon, joka itse asiassa on Kristukseen luottava uskonyhteisö. Olkoonkin niin – mutta ei siitä ollut kysymys. Kun joku kaipaa uskoa, jota elää, hän kaipaa uskon elämänmuotoa eikä tosiasialauseita.

Vielä minun nuoruudessani meidän kirkollamme ole suppea kristinuskon kokonaisesitys, jonka nimi oli – kieltämättä osuvasti – Kristinoppi. Sitä lainattiin ja sovellettiin ahkerasti myös siinä Nuorten rippikouluoppaassa, joka oli minunkin rippikouluni oppikirja. Uskon elämänmuoto jonakin tarpeellisena ja kaivattavana esitettiin suorasanaisesti ja kaihtelematta, rippikouluoppaassa näin: ”Jokaisen kehityksessä voidaan puhua heräämisestä, kääntymisestä, parannuksesta ja uudestisyntymisestä. Jokaisen on herättävä näkemään Jumalan suuruus, elämänsä tarkoitus ja omat syntinsä. Hänen on tehtävä parannus, käännyttävä ja otettava suunta Jumalaa kohti.”

”On herättävä” ja ”on tehtävä”, vieläpä jokaisen. Aikamoisia suorituksia eikä kovin helppoja – niin kuin tuona iltana Rotterdamissa myös koettiin. Haluaisi, muttei osaa. Eikä tiedä miten. Vaikka sitten sanotaankin, että ”Jeesus herättää uskon”, että Jeesus se uskon herättää enkä siis minä herättele itse itseäni, uskon elämänmuotoon ei selvästikään siirrähdetä ihan noin vain.

Päivän evankeliumi antaa ainakin yhden vihjeen siitä, miten sumu hälvenee ja miten kaikki piirtyy uskon horisonttia vasten. Sen mukaanhan ”yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan” ja totesivat maannaiselleen, etteivät ”enää usko vain hänen puheensa perusteella”. Sen sijaan nämä yhä-useammat totesivat: ”Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

”Isak Isaksson, rakastatko sinä minua?”

Hampurin merimieskirkolla oli ensimmäisen maailmansodan aikaan assistenttina Isak isaksson, myöhemmin sukunimeltään Lejonmark. Hän on elävä – ja vakuuttava – esimerkki siitä, että ratkaisevaa saattaakin olla Jeesuksen kuuleminen. Hänen kuuleminensa, hänen omat sanansa, siitäkin huolimatta, että sanat tietenkin ovat välitettyjä eikä sillä tavoin omin korvin kuultuja kuin muinoin Galileassa ja Juudeassa. ”Jeesus herättää uskon”, kun joku ”kuulee hänen itsensä puhuvan”, kun kokee tulleensa hänen puhuttelemakseen.

Isak Lejonmark kertoo omasta havahtumisestaan toisaalta suhteellisen niukasti, mikä onkin viisasta: mikä on syvintä ja sisintä, ei juurikaan kuulu yleiseen jakoon. Toisaalta hän kuvaa käännettä riittävästi, jotta tulee ymmärrettäväksi, mistä on kysymys. Isak oli seilannut stavangerilaisena Jan Janssenina maailman meriä niin purje- kuin höyrylaivoilla parisenkymmentä vuotta. Elämä ei ollut kesyä eikä Isak sen enempää; muistosanoissaan legendaarinen merimiespappi Daniel Orädd kertoi, että Isakilla oli ollut nyrkki aika höllästi taskussa. Joskus karattiin laivasta niin kuin Etelä-Afrikassa tai Uudessa Kaledoniassa, joskus jouduttiin shanghaijatuksi niin kuin Chilessä, joskus saatiin laiva vain vaivoin pidetyksi pinnalla niin kuin jouluna Eddystonen edustalla. Isak Isaksson ei ollut sen vähemmän karski kuin aikansa merimiehet yleensäkään, ehkä jopa päin vastoin? Mutta niin vain hän tuli matkalla Englannin South Shieldsistä Amerikkaan lukeneeksi, mitä Jeesus Johanneksen evankeliumin viimeisessä luvussa sanoo.

Kuinka ollakaan, juuri Johanneksen evankeliumissa – Johannes-messussa kun me olemme. Vastaavasti kuin Pietari on hiilivalkealla kolmesti kieltänyt tuntevansa Jeesusta tai kuuluvansa hänen joukkoonsa, nyt Ylösnoussut kysyy häneltä kolmesti: ”Simon, Joonaan poika, rakastatko sinä minua?” Mutta kysymys ei olekaan kysymys vain Pietarille. Kysymys nykyistyy, se onkin kysymys lukijalle, Jeesus kysyykin Isakilta samaa. Myöhemmin Hampurissa (3.3.1913) Isak kirjoitti kokemuksensa runomuotoon. Värssyjä on jopa 13, mutta lainaan niistä (alkukielellä ruotsiksi) vain kolmea: ”I orden, som jag läste då / jag Jesu kärlek blottad såg. / Jag såg hans blick, jag såg hans sår, / Han sökte mig, och fann sitt får. // Det var just mig Han sökte då / just mig det var, Hans vilsna får. / Och herden var min Jesus god, / som sökte mig just där ombord. // Jag visste ej, hur kvällen gick, men stor var glädjen, som jag fick. / För första gång sen jag blev man. / Jag böjde knä inför Guds lam.”

Jeesus herätti Isakin uskon, mitenpä tuota muutenkaan voisi kuvata. Lähtiessään Merimieslähetyksen työhön hän omalla tavallaan noudatti myös Jeesuksen ja Pietarin keskustelun jatkoa; Jeesushan kehotti Pietaria ”hoitamaan hänen lampaitaan”. Oli hänen aikalaisseiloreittensa onni, että juuri Isak Isaksson ohjautui Hampurin merimieslähetykseen ja jäi sinne vihollismaahan – koko ensimmäisen maailmansodan ajaksi. Hän eli myötä ja teki työtä vankileireihin joutuneiden suomalaisten merimiesten hyväksi; kävipä hän jopa saarnaamassa englantilaistenkin merimiesten vankileirissä. Itsekin hän, perheineen, oli aliravittu ja sairasteli, mutta yhtä kaikki hän teki sen mikä tehtävä on. ”A man’s gotta do what a man’s gotta do”; John Waynen kuuluisa lause toimi Isak Isakssonin mottona jo aikaa ennen kuin John Wayne sen lausuikaan.

Kohti taivaan haminaa

Kun Jeesus herätti Isak Isakssonin uinuvan uskon, näkökulma maailmaan ja elämään muuttui toiseksi. Koska tuo tuollainen ”toinen” näkökulma on kattava, sitä voi hyvinkin kutsua elämänmuodoksi. Vastaavaa muutosta on jossakin kristillisessä perinteessä kuvattu sillä tavoin, että joku ”on alkanut rukoilla” – miksei siis voisi puhua ”rukouksen elämänmuodosta”? Rukousta väitöskirjassaan pohtinut suomalainen teologi (Antti Alhonsaari) tiivistää sen, mikä rukouksen elämänmuodossa on olennaista:  ”Rukoillessaan uskova saa itsensä yhä uudestaan katsomaan maailmaa tietyllä tavalla, jossa jokapäiväiset kokemukset sovitetaan siihen, minkä hän ajattelee olevan varsinainen todellisuus.” Kaikki se, mikä ”saa yhä uudestaan katsomaan maailmaa tietyllä tavalla” ruokkii jokapäiväisten kokemusten ja perimmäisen todellisuuden punoutumista yhteen. Rukouksen elämänmuotoa me nytkin ruokimme, kun me altistamme itsemme kaikelle sille, mitä messu on ja mitä siinä on tapahtuakseen.

Jokapäiväiset kokemukset ja perimmäinen todellisuus punoutuvat yhteen, mutta lopulta kysytään myös sitä, mihin yhdistyvät ainutkertaiset ja lopulliset kokemukset. Tai kehen: kun elämä, loppujen lopuksi, tulee rajoilleen, ”perimmäinen todellisuus” kaipaa nimeä. Jumalasta silloin puhutaan ja kun Jumalasta on kysymys, Jeesuksesta nähdään, mitä asiaa Jumalalla meille on. Jeesus ei vain herätä uskoa jostain tuolta eikä rukouksen elämänmuoto ole vain tapa elää tasaista arkea. Kristuksessa Jumala on meitä läsnä alusta loppuun, koko elämässä sen alusta loppuun, ja niin meidät luotsataan taivaan haminaan.