Itsenäisyyspäivän ekumeeninen juhlajumalanpalvelus Helsingin tuomiokirkossa

Huolivuosia

Sata vuotta sitten isoisäni piti puheen pohjalaisten osakuntien Porthan-juhlassa. Puhetta on myöhemmin kuvattu rohkeaksi tai jopa uhmakkaaksi. Suorasanainen se joka tapauksessa oli – sellainen sopi 24-vuotiaan ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajan suuhun. Puhe päättyi eläköön-huutoon ”tulevaisuuden Suomen vapaille vainioille”; tuo itsenäinen tulevaisuus oli lähempänä kuin saattoi arvatakaan.

Kun äskettäin luin puheen, kiinnitin huomiota kahteen kohtaan, jotka tuntuivat minusta edelleen ajankohtaisilta. Maan tilan kuvaukseen liittyi tällainen huomio: ”Tiedän tänä vuonna monen työlampun lukukammioissa myöhemmin sammuneen isänmaan suurten toiveitten ja suurten huolien karkottaessa unen työntekijän silmistä.”

Vähän koukeroinen ilmaisu kertoo yksinkertaisesti sen, ettei huolestunut ihminen nuku hyvin. Jos vuonna 1915 uni pakeni, niin outoa olisi, ellei myös tällaisena vuonna 2015 valvottaisi huolissaan. Onko omassa maassamme edelleen taloudellista pohjaa ja poliittista tahtoa kaikkien hyvinvoinnille, saadaanko Euroopassa elää pelkäämättä ja rauhassa, kestääkö luomakunta ihmiskunnan tuottamaa rasitusta? Harvoin on nähnyt yhtä vähän eteenpäin. Harvoin on ollut yhtä epävarma siitä, onko tilanne ja kehitys oikeastaan kenenkään hallussa ja voiko siihen itse jotenkin vaikuttaa.

 

Itsenäisyys on vastuuta ja vapautta

Sana ’itsenäisyys’ viittaa siihen, ettemme me kuitenkaan pelkästään tasapainottele ajopuulla tai vain pitele kiinni ties mihin syöksyvän koskiveneen laidoista. Itsenäisyys tarkoittaa mahdollisuutta vaikuttaa, vaikka kukaan ihminen ja mikään kansa ei koskaan ole voinut toteuttaa pelkästään omaa tahtoansa ja omia halujansa.

Itsenäisyys on hyvä johonkin, se on jotakin varten. Se ei käännä sisäänpäin, se kääntää koko maailmaan. Se toinen kohta, johon isoisäni puheessa kiinnitin huomiota, on tällainen: ”Me emme mitään muuta varten toivo vapaata Suomea kuin siksi, että täällä voitaisiin häiritsemättä jännittää kaikki voimat aineellisten ja ikuisten arvojen saavuttamiseksi, että tämä maa voisi antaa kaiken, mitä se köyhyydessään voi antaa ihmiskunnan edistyksen hyväksi.”

Pidän nuoren itsenäisyysmiehen visiota edelleen käyttökelpoisena. Vuodet 1915 ja 2015 eivät ole pelkästään huolivuosia, vaan myös vapauden ja vastuun vuosia. Itsenäisyys on hyvä siihen, että tavoitellaan vaurautta ja sivistystä – tätä ”aineelliset ja ikuiset arvot” epäilemättä tarkoittavat. Itsenäisyys ei yritä sulkea maailmaa ulkopuolelle. Se ottaa maailmaan osaa, se antaa osansa ”ihmiskunnan edistyksen hyväksi”.

 

Maailma on yhteinen, kukaan ei ole toistaan kummempi

Tänään me olemme kuulleet katkelman Aamoksen kirjasta; Aamos oli ensimmäinen Israelin kansan profeetoista. Israelin itseymmärryksen ytimeen kuului olla valittu kansa, erityinen ja vertaansa vailla. Kuitenkin jo 700-luvulla ennen Kristuksen syntymää Aamos asettaa tämän valinnan kokonaisuuden kehyksiin ja samalla kyseenalaistaa sen. Jumalan suulla puhuen hän heittää kysymyksiä, joihin ei erikseen tarvitse vastata, koska vastaus on selvä: ”Oletteko te israelilaiset minulle sen kummempia kuin nubialaiset?”; ”Enkö minä tuonut Israelin Egyptistä niin kuin toin filistealaiset Kaftorista ja syyrialaiset Kiristä?”

Kansat ovat rinnakkaisia ja maailma kuuluu yhteen. Siksi myös ”Lähi-idän asia on meidän”. Se ei ole vain huolestumisen aihe, vaikka kukapa meistä ei olisi huolissaan ja järkyttynyt siitä, mitä alueella tapahtuu. Se haastaa myös kantamaan vastuuta ja auttamaan. Samaan tapaan kuin israelilaiset eivät ole ”sen kummempia kuin nubialaiset”, samaan tapaan emme myöskään me ole sen kummempia kuin ketkään muutkaan. Juuri siksi, ettei kukaan ole toistaan kummempi, oikeudenmukaisuuteen ja reiluun peliin kehottava kultainen sääntö on aina voimassa. Jeesus muotoili sen näin (Lk 6:31): ”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.” Ellei Suomi olisi itsenäinen, vakaa, rauhallinen ja turvallinen ja pakenisit sieltä, miten toivoisitkaan itseäsi kohdeltavan?

Aamoksen profeettakirja on täynnään viivasuoraa yhteiskuntakritiikkiä. Se huipentuu ja tiivistyy virkkeeseen: ”Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro” (5:24). Kaikki uskonnollisen ja maallisen yhteisön komeus ja juhlavuus on jonninjoutavaa sen rinnalla, edistääkö valta oikeudenmukaisuutta ja reiluutta. Ei ole väärin väittää, että Aamoksesta alkaen jokaista kansakuntaa sopii arvioida sen perusteella, kuinka reilu ja oikeudenmukainen se on ollut toisaalta omassa piirissään ja toisaalta suhteessa muihin kansoihin. ”Oletteko te suomalaiset minulle sen kummempia kuin nubialaiset?”

 

Ihmisen jättäminen oman onnensa nojaan on synti ja häpeä

Syyskuussa Yhdistyneet Kansakunnat julkaisi vuoteen 2030 tähtäävän kestävän kehityksen ohjelman. Sen iskulauseena on No one left behind – Ketään ei jätetä. Jokaisen suomalaisen korvissa nuo iskusanat kaikuvat oudon tuttuina. Me olemme tottuneet ilmaisemaan yhteisyyttämme toistamalla sotien aikana rintamalla kiteytynyttä lupausta ja sääntöä: kaveria ei jätetä. Oikeudenmukaisen ja reilun Suomen itsenäisyyttä puolustanut veteraanisukupolvi on väistymässä. Kovin monena itsenäisyyspäivänä se ei enää näy meidän joukossamme. Perinnöksi se kuitenkin jättää jopa kultaisen säännön veroisen moton, joka sopii yhtä hyvin Suomelle kuin YK:lle. Se on tarpeen niin meille kuin maailmallekin.

Itsenäisyyspäivä alleviivaa yhteisyyttä. Se kokoaa yhteisten lippujen alle – jopa sananmukaisesti ja silminnähtävästi. Se on kuitenkin joka vuosi ja jatkuvasti altis Aamoksen kritiikille: juhlat ja juhlakokoukset eivät millään voi eivätkä saa korvata sitä, että oikeus virtaa kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro. Mikään ei ole olennaisempaa kuin se, että ketään jätetä. Oikeudenmukaisuuden ja reiluuden pitää ulottua jokaiseen.

Yhteisyyttä ei voi kuvata eikä sitä voi juhlia paljoakaan enempää kuin mikä todeksi koetaan. Siksi me emme voi sulkea silmiä tai tukkia korvia siltä kokemukselta ja tutkimustiedolta, että Suomea on alkanut vaivata empatiakuilu ja solidaarisuusvaje. Kun elämäntodellisuudet eriytyvät toisistaan, yhteisyyden kokemus rapautuu. Vaikka omia ei suostuisikaan jättämään, joittenkin toisten jäämistä syrjään ja taakse ei oikein edes huomaa.

Kavereiden jättäminen on synti ja häpeä, sananmukaisesti. Jeesus kuitenkin muistutti hankalasti myös niistä, jotka eivät kuulu kaveripiiriin (Lk 6:33): ”Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin.” Synti ja häpeä on kenen tahansa jättäminen oman onnensa nojaan. Tästä meidän on vapauduttava. Me tarvitsemme Vapahtajaa, joka vapauttaa meidät sellaiseen myötäelämiseen ja yhteisyyteen, jossa me emme enää erottele, vaan emme jätä ketään.

Päivän evankeliumissa Jeesus toteaa ja lupaa: ‘Totisesti, totisesti: jokainen, joka tekee syntiä on synnin orja. Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.’