Ikäarvokkuutta vai ikäirvokkuutta

Isäni oli muistaakseni 92-vuotias, kun hänet oli otettu joksikin ajaksi sairaalaan. Soitin hänelle, ja puhelun aikana paikalle tuli myös hoitaja. Kuulin hyvin keskustelun. Isäni halusi päästä vessaan ja esitti parikin pyyntöä. Hoitaja ja ehkäpä toinenkin selittivät hänelle, että hänellähän on vaippa. Puutuin sivusta puheeseen: ”Sano, että sun pitää päästä kakalle!” Isä teki työtä käskettyä ja tuli ymmärretyksi ja pääsi tavoitteeseensa; puhelua jatkoimme myöhemmin.

Episodi on pieni, mutta taustoineen päivineen se kertoo paljon siitä, missä kulttuurimme on vinksahtanut. Kun äsken kerroin, että isäni oli ”otettu” sairaalaan, tein sen tarkoituksellisesti. Kesän jälkeen kotihoidon työntekijä oli sitä mieltä, että nyt on kuulkaa kunto heikentynyt niin paljon, että oikea paikka on sairaalan sänky. Ellei isälläni olisi ollut kolmea hyökkäävää, sanavalmista ja aktiivista lasta, joista kaksi asui lähellä ja yksi on vieläpä lääkäri, tuskinpa isää olisi saatu viikossa sairaalasta ulos. Ja tuskinpa hän olisi sitä passiivista makuuttamista pitkään kestänyt. Kotiin palattuaan hän sitten eli siellä pari vuotta, muttei vain sen seinien sisällä: useista Turun reissuista huippuja olivat ne, jolloin hän pääsi tapansa mukaan osallistumaan pääsiäisyön messuun.

Kun isä kaapattiin – niin kuin me lapset tapaamme sanoa – sairaalaan, ei sitä häneltä kysytty. Ja kun hän oli sairaalassa, oletusarvo oli edelleen, ettei hän ymmärrä omaa parastaan ja ettei hänen puheillaan tai tarpeillaan ole täyttä painoarvoa. ”Teillähän on vaipat”. Ette varmaan muista tai ette varmaan ymmärrä.

Näitä tarinoita riittää, paljon vakavampiakin, sellaisia, joissa ikäarvokkuus on vaihtunut ikäirvokkuuteen – mutta onneksi on myös toisenlaisia. Muistisairas äitini sai viettää elämänsä viimeiset pari vuotta aivan erinomaisessa hoivakodissa. Siellä asukkaisiin suhtauduttiin kärsivällisellä ystävällisyydellä ja tinkimättömällä kunnioituksella, niin toinen toistaan syvemmälle muistamattomuuteen ja tämän tuottamaan sumuun kuin he olivatkin vajonneet. Vastaavaa kohtasi myös isäni paikallisen lähimmäispalveluorganisaation taholta: lämmintä ystävällisyyttä, asiallista vuorovaikutusta ja kaiken kaikkiaan täydestä ottamista.

IkäArvokas-projekti on ilmoittanut päämääräkseen ikääntyneiden huono-osaisuudesta johtuvan syrjäytymisen ja yksinäisyyden vähentäminen ja oman elämänhallinnan edistäminen. Isäni ei ollut huono-osainen eikä syrjäytynyt. Yksinäinen hän varmaan aika ajoin oli, mutta elämänhallinta oli kunnossa – ellei siis joku yrittänyt hallintaa ja häntä itseään kaapata. Vaikkei hänenkään elämänsä henttaa ollut, hänellä yhtä kaikki oli sukulaisensa, ystävänsä ja säännölliset kävijänsä. Hänen sairauksiaan hoidettiin, hänen ravinnostaan ja puhtaudestaan huolehdittiin, häntä kuunneltiin eikä hänen elämänsä ollut vailla virikkeitä. Monien laita on toisin.

Toisen ihmisen tarve ei lopu tietyssä iässä

Keskeistä ihmiselle on yhteys toisiin ihmisiin. Raamatun alkulehtien mukaan ”ei ole hyvä ihmisen olla yksinään” (Gen 2:18) ja Aristoteles määritteli ihmisen paitsi järkeväksi myös ”sosiaaliseksi eläimeksi”. Ilman noita auktoriteettejakin tämän tajuaa jokainen. Toisen ihmisen tarve ei lopu tietyssä iässä. Vaikka yhteyksien tarpeet eivät mihinkään haihdu, vanhan ihmisen edellytykset pitää ihmiskontakteistaan huolta kyllä ovat ohentuakseen.

Seurakunnissa kokoontuu vuosittain toistatuhatta ryhmää, jotka on suunnattu erityisesti eläkeikäisille. Näitten osallistujamäärä lasketaan kymmenissä tuhansissa, mutta jos mukaan otetaan sellaiset tapahtumat ja tilaisuudet tai matalan kynnyksen kohtaamispaikat, joihin ei liity mitään erityistä ikäpainotusta, kävijöiden määrä nousee useihin satoihin tuhansiin. Tämä kaikki, runsas ja laadukas, ei kuitenkaan riitä, kun puhutaan ikääntyneiden huono-osaisuudesta johtuvan syrjäytymisen ja yksinäisyyden vähentämisestä ja oman elämänhallinnan edistämisestä, niin kuin IkäArvokas-hankkeessa. Kaikki eivät noihin yhteyksiin yllä, ja juuri heidän elämänsä laatua on pyrittävä parantamaan.

1990-luvun laman aikana työelämästä syrjäytettiin tuhansia yli viisikymmentävuotiaita. He ovat tämän päivän vanhuksia, jotka vuosien työttömyyden ja turhautuneisuuden kokeneina elävät lopun elämäänsä köyhyysrajalla. Heillä ei ole viimeisen runsaan kymmenen vuoden tuloja kartuttamassa eläkettä. Siitä johtuen heillä ei myöskään ole varaa eikä vaatetusta osallistua eläkeläistoimintaan. Työttömien yhdistyksissäkin heitä usein katsotaan pitkään, koska työttömiähän he eivät nyt ole. Kuka tarjoaa tälle joukolle ihmisarvoista vanhuutta?

Netti voisi yhdistää, mutta saattaa syrjäyttää

Tätä puheenvuoroa valmistellessani en vielä ollut kuullut tänään esitettyjä IkäArvokas-hankkeen kokemuksia ja tuloksia. Seuraavat ajatukset – seuraavat kolme pointtia – nousevat näin ollen siltä pohjalta, mikä ikääntyvän ihmisen todellisuudessa on kiinnittänyt huomiotani ja saanut minut miettimään sitä erityisesti kirkon ja kristillisen uskon kannalta.

Mitä ensiksikin yksinäisyyteen ja syrjäytymiseen tulee, on aivan itsestään selvää, että yhteyksiä ohentaa, vähentää ja katkoo heikentynyt liikuntakyky. Muistan Turun diakonian piirissä kuitenkin jo 1990-luvulla pohditun, miten netti voisi tuoda muuten syrjässä olevan tai syrjäytyneisyyttä kokevan muiden ihmisten yhteyteen. Tuolloin emme puhuneet erityisesti ikääntyneistä ihmisistä.

Nyt taas saattaa ollakin niin, ettei netti olekaan ensisijaisesti mahdollisuus vaan eräänlainen uhka. Parissa vuosikymmenessä suuri osa asioinnista on siirtynyt verkkoon – ”katso lisää kotisivuiltamme” – ja ihmisten keskinäisen yhteydenpidon välineitä ovat sähköposti ja facebookin kaltaiset nettisovellukset. Vaikka nuorten kerrotaankin kaikonneen facebookista ja sitä siksi pilkataan jonkinmoiseksi vanhusmediaksi, tosiasiassa moni vanha ihminen on lankapuhelimen varassa. Hän ei siis pääse hoitamaan asioitaan eikä hän liioin pääse kokemaan sitä sosiaalista yhteyttä, jota netti yhtä kaikki tarjoaa.

Syrjäytyminen ja alkoholi kulkevat käsi kädessä

Syystä ja seurauksesta en osaa sanoa, mutta diakoniatyöntekijöiden kokemuksen mukaan ikääntyneiden ihmisten alkoholiongelmat nousevat yhä selvemmin näkyviin. On selvää, ettei riskiryhmään kuuluvasta työikäisestä ei tietenkään tule raitista ikäihmistä. Tuntuu kuitenkin siltä, että yksinäisyys, syrjäytyminen ja alkoholi asettuvat olennaiseen yhteyteen. Ei olisi yllättävää, jos heikot mahdollisuudet hyödyntää liikennettä ja tietoliikennettä, vähäiset ihmisyhteydet ja neljän seinän sisälle jääminen saisivat alkoholin kulutuksen nousemaan.

Olivat syyt ja seuraukset sitten missä suhteessa toisiinsa tahansa, itse asiaan puuttuminen on olennaista: olipa ikäryhmä mikä vain, syrjäytymisellä ja alkoholilla on taipumusta kulkea käsi kädessä. Sen vuoksi en myöskään ymmärrä niitä julkisuuteen tulleita suunnitelmia, joiden mukaan alkoholin saatavuutta parannettaisiin jotakin ”holhoamiseksi” nimitettyä säätelyä purkamalla. Lisääntynyt tarjonta on tähän asti aina lisännyt käyttöä ja sen myötä haittoja eivätkä suomalaiset – minkään ikäiset, eivät edes vanhukset – ole yhtäkkiä omaksuneet jonkinlaisia ”keskieurooppalaisia juomatapoja”.

Jeesuksen maisemista tulevat arvostavat vanhuutta

Kun puheenvuoroni alkupuolella viittasin siihen, että kulttuurimme on vinksahtanut, meidän on toiseksi alettava sitä määrätietoisesti oikaista. On omituista ja enemmän kuin huolestuttavaa, että jo nykyisellään joutuu lukemaan ja kuulemaan niin paljon esimerkkejä huonosta ja ihmisarvoa loukkaavasta kohtelusta. Suuret ikäluokat ovat vasta varsinaisen vanhuuden reunalla ja ikääntyneen väestön suhteellinen osuus on reippaassa nousussa; jos jo nyt annetaan periksi ja vajotaan välinpitämättömyyteen, lähivuosikymmenet tulevat olemaan tyystin häpeällisiä.

Tulin vasta aivan äsken kiinnittäneeksi huomiota siihen, että Jeesus, joka kerta kerran jälkeen nosti näkyviin muukalaisen, vammaisen, lapsen, naisen, sairaan ja toisuskoisen yhtäläisen arvokkuuden ja ihmisyyden, ei juuri toiminut tällä tavoin vanhusten kohdalla. Hänen ei tarvinnut. Oli kulttuurinen itsestäänselvyys, että vanhat ihmiset olivat niin elämänkokemuksensa kuin elämäntyönsäkin vuoksi kunnioitettavia. Riski nähdä heidät taakkana ja kulueränä oli toki tunnistettavissa silloinkin (ks. Mark 7:11), mutta ei sinnepäinkään samassa määrin kuin modernissa yhteiskunnassa, jonka kielenkäyttöä, ajattelua ja argumentointia hallitsee talous ja tuottavuus.

Ihmisarvo on kallis, mutta sitä ei voi hinnoitella eikä mitata rahassa. Juuri tällä kohdin kulttuurimme on saanut kallistuman ja joutunut vinksalleen. Uutisia vanhusten kaltoinkohtelusta ei loppuun asti selitä vastuussa olevien henkilöiden väsyminen, ylirasittuminen tai väärä rutinoituminen. Viime kädessä kysymys on välittämisen puutteesta, välinpitämättömyydestä. tuottamattoman vanhan ihmisen ihmisyyttä ei enää koeta – sitä varmemmin, jos hän myös on muistisairauden vuoksi ajautunut vuorovaikutuksen tuolle puolen. Kun ihmisyyttä ei koeta, sitä ei tunnisteta eikä sitten myöskään tunnusteta.

Suomalaiselle kulttuurille tekee hyvää, että maahamme on tullut uutta väkeä enimmäkseen sellaisista kulttuureista, joissa vanhan ihmisen kunnioitus on itsestään selvää. Moni tulee suorastaan Jeesuksen maisemista ja ainakin samantapaisista sielunmaisemista. He haastavat meitä, jotka olemme vaarassa hukata kristillisen perintömme kunnioittaa jokaista ihmistä, välittää jokaisen hyvästä yhtä lailla ja vastata lähimmäisen tarpeisiin ikää tai mitään muutakaan tekijää kysymättä.

Vapaaehtoisuus voi synnyttää vallankumouksen

Kaiken kaikkiaan minusta on – kolmanneksi ja viimeiseksi – selvää, ettei vanhojen ihmisten perustavanlaatuisiin tarpeisiin pystytä tulevaisuudessa vastaamaan pelkällä palkkatyöllä. Eihän niin ole tapahtunut tähänkään asti, vaan ikääntyneiden parissa tehtävä vapaaehtoistyö on jo nykyisellään liikuntaan liittyvien vapaaehtoistehtävien ohella suurinta Suomessa. Erityistä asiantuntemusta, kokemusta ja ammatillisuutta tullaan kyllä tarvitsemaan – vaikkapa silloin, kun IkäArvokas-hankkeen tapaan ”päämääränä on huono-osaisuudesta johtuvan syrjäytymisen ja yksinäisyyden vähentäminen ja oman elämänhallinnan edistäminen”, siis diakonian parhaiden perinteiden mukainen etsiytyminen ”hädän ääripäähän” ja ”sinne mihin muu apu ei ulotu”.

Vapaaehtoistyö kaipaa paitsi tekijöitä myös asennetta ja organisointia. Viime vuosina Suomessa on aika ajoin vilautettu käsitettä ’välittämisen vallankumous’: se viittaa juuri siihen kulttuurisen vinksahduksen oikaisemiseen, josta edellä puhuin. Ellemme oikeasti piittaa ikääntyneiden – tai sen puoleen muunkaan ikäisten – huono-osaisuudesta, syrjäytymisestä ja yksinäisyydestä, ei semmoinen myöskään lievene. Jos joidenkin ihmisten ahdistus tai kärsimys ei muka kuulu meille, me emme kyseenalaista ainoastaan heidän ihmisyyttään, vaan koverramme myös omaamme. ”Jos te osoitatte ystävällisyyttä ainoastaan veljillenne, mitä erinomaista te siinä teette? Eivätkö pakanatkin tee samoin?” (Matt. 5:47)

Ei vain kohde vaan myös voimavara

Mitä tekijöihin tulee, ikääntynyt ihminen, jopa syrjäytynyt ja yksinäinenkin, ei välttämättä ole vain vapaaehtoistyön ”kohde” – jos nyt niin tohtii edes sanoa – vaan myös sen voimavara. Yksinkertaistaen: yksinäisyyttä kyllä lievittää, jos joku käy, mutta vielä tehokkaammin se, että itse käy. Ei ole mahdotonta, vaikkei tietenkään mikään sääntö tai vaatimus, että autettava pääseekin mukaan ”lahjan antajien ketjuun”. Tuskin mikään on sen vahvempi yksinäisyyden lievittäjä kuin kokemus siitä, että on itse merkityksellinen jollekulle, että omat tekemiset tosiaan auttavat toista ihmistä hänen elämäntilanteessaan ja avuntarpeessaan.

Yhteisen vastuun kantaminen ja välittämisen realisoiminen – se mitä me tapaamme nimittää vapaaehtoistyöksi – vaatii organisointia. Pidän hyvinkin mahdollisena, että oman kirkkoni diakonian seuraava suuri aalto voi olla juuri ikääntyneiden arvokkuutta tukevien rakenteiden ja toimintojen tuottaminen.

Kirkon asia on usko siihen Jumalaan, joka tahtoo luoduilleen hyvää ja joka ei erottele. Kristillinen usko merkitsee sen Kristuksen seuraamista, joka johdonmukaisesti todellisti arvon tunnistamisen armoa. Meillä on uskossamme näin muodoin terve ja vinkasahtamaton arvopohja, jolle rakentaa. Juuri kirkon diakonian suuntaan saa katsomaan vanha ja vahva vapaaehtoistyön perinne sekä sellainen ammattiosaaminen, johon liittyy myös kyky yhteisöjen rakentamiseen.

Ehkä juuri me olemme etunenässä edistämässä ikäarvokkuutta?