Ihmisarvofoorumin 2011 avauspuheenvuoro

Tuhannen vuorovaikutuksen kautta

Puhelimeni soittoääni on tylsästi Nokia tune, mutta pari kännykkää sitten jokaisen yhteydenottoyrityksen merkkinä oli Valoa yössä. Ihan tarkkaan en osaa sanoa, miksi valitsin juuri sen; jotakin perusinhimillistä ja elämää avoimin silmin katselevaa siinä kuitenkin on. Kuten ymmärrätte, ei ollut mitään mahdollisuutta, ettei tämä olisi tullut mieleen, kun käyttää puheenvuoron foorumissa, jonka otsikoksi on – vaikkakin kysymysmerkein – annettu Valoa työssä.

Tuomari Nurmion kappale ei äkkiseltään näytä puhuvan muusta teemamme kannalta merkittävästä kuin taksinkuljettajan työstä: kuten muistatte, ”taksin katolla vilkkuu yön ainoa valopilkku”. Silti olen jäänyt tuumaamaan erityisesti sitä, kuinka ”kohdusta hautaan ui uuttera lautta tuhannen kapakan kautta”. En niinkään uutteruutta, joka kyllä saattaa työhön liittyä, vaan noita tuhatta kapakkaa.

Eikös se ollut Sigmund Freud, jonka mukaan terveeseen ihmisyyteen kuuluu kyky tehdä työtä ja kyky rakastaa? Sananmukaisesti otettuna ”tuhat kapakkaa” saattaa olla (ja varmaan onkin) päihdepoliittinen ongelma ja joskus jopa terveyskysymys, mutta toisaalta se voi olla myös yleisnimitys kaikille keskinäisen vuorovaikutuksen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tiloille. Viime kädessä niissä on kysymys rakkaudesta: kohtaamisesta, elämän jakamisesta ja yhteistämisestä, inhimillisen arvokkuuden kokemisesta ja arvon antamisesta, vertaisten joukkoon kuulumisesta ja kutsutuksi tulemisesta. Vertaisryhmä on elämän suola; työttömälläkin on oikeus osallisuuteen.

Työ ja rakkaus kuuluvat yhteen. Jommallakummalla – tai molemmilla – tavoin ihmisen on päästävä vuorovaikutukseen maailman kanssa. Muuten ei kestä eikä jaksa; juuri sen vuoksi, että puhutaan ihmiselle välttämättömistä asioista, puhutaan ihmisen arvosta. Tuomari Nurmion biisi puhuu työstä siksi, että se puhuu rakkaudesta – kun se mainitsee toisen olennaisuuden, se tuo mieleen toisenkin. Ehkäpä juuri siksi se maistuu niin perusinhimilliseltä.

Jotta työssä olisi valoa eikä vain yössä, tarvitaan epäilemättä kahta seikkaa. Ensinnäkin työtä tehtäväksi ja toiseksi sellaista työtä, joka oikeasti merkitsee maailman muokkaamista, todellista vaikuttamista ja miksei vaikuttumistakin. Intiassa elämäntyönsä tehnyt jesuiittateologi Anthony de Mello kertoo eräässä kirjassaan tarinan miehestä, joka palkataan hakkaamaan halkoja sadan dollarin tuntipalkalla. Kuitenkin yhdellä ehdolla: on lupa käyttää vain kirveen hamarapuolta. Mies tekee töitä tunnin, ehkä kaksikin, mutta tulee sitten työnantajan luo ja sanoo haluavansa lopettaa. Hakkauttaja tarjoaa ensin sataaviittäkymmentä ja sitten tuplapalkkaa, mutta mikään ei auta. Ja miksei: ”Kun minä hakkaan halkoja, silloin lastujen pitää lentää.” Työn teeskentely ei ole työtä, se on valotonta, ilotonta ja turhauttavaa.

 

Vaarantunut arvokkuus nostaa arvot arvoonsa

Ihmisarvofoorumi etsii ja uskoakseni myös löytää keinoja pitkäaikaistyöttömyyden ehkäisemiseen ja poistamiseen, nuorten työmarkkinoille tulon helpottamiseen ja maahanmuuttajien työllistämiseen.  Kun halutaan taata kaikille oikeus tehdä työtä ja rakastaa, on limittäin ja lomittain jotakuinkin yhtä tärkeää toisaalta pitää päämäärä kirkkaana mielessä, puhua siitä ja hioa sen ymmärrystä, toisaalta taas edistää päämäärään pääsemistä hyvällä työllisyys- ja sosiaalipolitiikalla, laadukkaalla tutkimustiedolla ja toimintamallien tehokkuutta testaavilla hankkeilla. Asian voisi ilmaista paljon lyhyemminkin ja vähemmän konstikkaasti – olisinkin jo tehnyt sen, ellen olisi piispa. Voisi vaikka sanoa, että arvojen on oltava kunnossa ja selkeät, toimeen tarttumisen oikoista ja napakkaa ja tulosten todellisia.

Valoa työssä –ihmisarvofoorumi on valopilkku yössä – ei nyt sentään ainoa, muttei kovin yleinenkään. Se kokoontuu aikana, jona vallitsee poikkeuksellisen suuri hämmennys sen suhteen, missä oikein olemmekaan ja jotakuinkin yhtä suuri näköalattomuus sen suhteen, minne olemme menossa. Lyhyellä aikavälillä kysymys on suomalaisen talouden ja tuotannon kestokyvystä ja tämän myötä täällä tehtävästä työstä. Pitemmän päälle ja Euroopan mittakaavassa ja globaalisti asiaa tarkasteltaessa ei voida millään väistää syvää ja vakavaa kysymystä, millaisen maailman me haluamme – tai mihin me suostumme. Wall Streetiltä alkaneita mielenosoituksia voi lukea ja tulkita niinkin, että nyt on alettu vaatia jonkinlaista uutta arvosopimusta. Jotakin sellaista, jossa ihmisen arvo ja ihmisen arvokkuuden osatekijät ja rakenneosat tunnistetaan, tunnustetaan ja nostetaan arvoon arvaamattomaan.

Vanha luostarislogan on melkein sama kuin Freudin idea terveestä ihmisyydestä: rukoile ja tee työtä. Rukoushan merkitsee avautumista toiselle persoonalle ja siinä jos missä suostumista rakkaustyyppiseen vuorovaikutukseen, myös siis toisesta vaikuttumiseen. Tämä ”toinen” – Jumala – on sellainen peili, johon vaikkapa vain vilkaistuaankaan ei voi nähdä kanssaeläjäänsä muutoin kuin arvokkaana ihmisenä. Arvokkuuden edellytys ei ole työ eikä työllistyminen, vaan silkka osallisuus olemassaolosta ja läsnäolo ihmisten ja Jumalan maailmassa. Mutta juuri siksi – eikä siitä huolimatta – kristitty ihminen motivoituu etsimään lähimmäisensä terveyttä, hyvinvointia ja kaikkinensa hyvää elämää. Työn siunausta.

Rakastakaa, rukoilkaa, työskennelkää.