Saarna Turun yliopiston tohtoripromootion jumalanpalveluksessa tuomiokirkossa

Ihminen on jotakin, kun hän on rakkauden teon kohde

Tämän aamun Turun Sanomissa kolumnisti päätti juttunsa tällaiseen loppunousuun: ”Persoonallisen Jumalan kontingentti akti kiistää sen, ettemme me olisi mistään kotoisin. Ihminen on jotakin, kun hän on rakkauden teon kohde.”

Puhe rakkaudesta tahtoo olla sentimentaalista, tunnevoittoista, jopa tunteita lietsovaa. Se nimenomaan tahtoo olla sellaista – tai me tahdomme sen olevan. Kun vihkipari kuuntelee rakkauden ylistystä Korinttilaiskirjeen tuttuakin tutummin sanoin, se ja kaikki läsnä olevat toivovat sen kaiken olevan totta. Olkoon rakkaus suurin ja pysyvin. Ja olkoon se mitä kaikkea vain, mikä kannattelee, mikä pitää hyvänä ja mikä antaa voimaa.

Rakkaus on jonkinmoinen tunne tai tunteista nimenomaisin – vaikka on se epäilemättä myös muuta ja kiinnostava kohde monellekin tieteenalalle. Tunne puolestaan ei ikinä ole ”vain tunne”, koska tunne on asian merkityksen, sen tähdellisyyden, etumerkki. Yhdentekevällä ei etumerkkiä ole. Ihminenkin huomaa olevansa jotakin, kun häneen kohdistuu rakkautta – ilman sitä hänestä tuntuu, ettei häntä pidetä minään. Jollekulle minun olemiseni merkitsee, joku piittaa minun olemassaolostani, joku välittää minusta. Siksi minäkin olen joku, vieläpä joku tietty, ei kuka tahansa.

Ja kääntäen, niin kuin Paavali sen näkee, jos ihmisellä ei ole rakkautta oman asennoitumisensa pohjaksi, hän on ”vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali” tai ei mitään. Silloin hän ei tekemisilläänkään ”mitään voittaisi”. Rakkaus on yhtä olennainen osoitettuna kuin se on vastaanotettunakin. Se on inhimillisen vuorovaikutuksen kielioppi. Se on sitä, miten ihmistä puhutaan: myötämielisesti, myötätuntoisesti ja samastuen.

 

Kaikella on kontekstinsa

Korinttilaiskirjeen rakkaushymni on runollisessa runsaudessaan hengästyttävä, sehän on lähes tukahduttava. Vihkiparille se sopii, kun puolisoiden tajunta kaikkinensa on joka tapauksessa tukossa. Mutta mitä promootiojumalanpalveluksessa on tarkoittavinaan, että ”vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon… mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään”? Väittääkö Paavali, aikansa mittapuilla korkeasti oppinut mies, että meidän tulisi joillakin uskonnollistyyppisillä syillä vähätellä tietoa ja ottaa siihen kriittistä etäisyyttä?

Tiedon halveksunnasta ei ole kysymys, vielä vähemmän tieteellisen tiedon arvonriistosta. Paavali ei ollenkaan suhteuttanut rakkautta tieteeseen vaan kävi keskustelua armolahjoista, jotka olivat alkaneet hänen kuulijoitaan askarruttaa. Siitä huolimatta (tai sen huomioon ottaen) hänen tekstillään on tämänkinpäiväinen tähtäyspiste.

Yksinkertaisesti sanottuna: kaikella on kontekstinsa. Laajin yhteys on koko inhimillinen elämä tai koko maailma, jos niin halutaan. Tähän yhteyteen ja kokonaisuuteen kuuluu myös perusteltu mielihyvä tiedon rajojen laajentamisesta. Jollei olekaan päässyt ”kaikkien salaisuuksien” perille, siihen tapaan kuin Paavali puhuu, niin ainakin niiden, joiden kimppuun tutkimustyössään on käynyt. Tässä elämän ja koko maailman yhteydessä on koettu myös oivalluksen iloa, työn loppuun saattamisesta nousevaa vapautuneisuutta ja tervettä ylpeyttä siitä, mihin onkaan pystynyt. Kaikki tämä on tapahtunut sellaisessa maailmassa, jossa ”ihminen on jotakin, kun hän on rakkauden teon kohde” ja jossa hän on jotakin viime kädessä juuri rakastettuna ja rakastavana. Kaikella tärkeällä on merkittävä kontekstinsa.

 

Meidän Isä

Päivän evankeliumissa Jeesus opettaa Isä meidän –rukouksen. Niin kuin vapautuksen teologian uranuurtaja Leonardo Boff on todennut, oppilaiden esittämä pyyntö ”opeta meitä rukoilemaan” olisi meidän sanomanamme jotakin sellaista kuin ”esitä meille yhteenveto opetuksistasi”. Tätä poikkeuksellisen lyhyttä abstraktia on vuosisatojen aikana toistamalla toistettu; ei liene väärä arvaus, että koko ajan ja joka hetkellä joku jossakin sitä rukoilee, nyt parhaillaankin. Voi olla – ja onkin – että toisto tuottaa myös sitä, mistä Jeesus varoittaa: älkää ruvetko niiden kaltaiseksi, jotka vain latelevat sanoja. Rukouksesta voi tulla hoku, lopulta jopa loru. Toisaalta toisto ja kerto hukuttaa ja upottaa toistajan siihen kontekstiin ja elämänmuotoon, jota Isä meidän kannattelee. Tai elämänmuotoon, jonka tämä nimenomainen rukous jopa luo.

Isä meidän –rukousta ei tarvitse lausua kahta sanaa pitemmälle ennen kuin on tullut ilmaisseeksi olennaisen. Kumpikin sanoista on täynnä latausta, niin erikseen kuin erityisesti yhdessä.

Jeesus ei avaa keskustelua Jumalan mahdollisesta sukupuolesta; sellainen olisi tässä yhteydessä yhtä joutavaa kuin harhaanjohtavaakin. Kun Jeesus puhuttelee ja puhutteluttaa Jumalaa Isiksi, hän ei harjoita Jumala-kuvausta, vaan pohjustaa perusluottamusta. Kysymys on siitä, mikä on tässä ihmisen ja Jumalan välillä, siitä suhteesta, johon ihminen asettuu. ”Taivaan Isässä” heijastuu rakastava vanhempi. Kun ”vanhempi” vaikuttaa vanha-sanan komparatiivilta, Jumalaa ja hänen huolenpitoaan on joskus yritetty tavoitella superlatiivilla. Se persoonallinen Jumala, joka ”kiistää sen, ettemme me olisi mistään kotoisin” ei olekaan vain Vanhempi vaan Taivaallinen Vanhin. Mutta kun häntä puhutellaan, alkusanat ovat nimenomaan ”Isä meidän”. Eivät ”minun Isäni”.

 

Me kuulumme yhteen

Kuka ikinä aloittaakaan ”Isä meidän”, kytkeytyy välittömästi suureen kokonaisuuteen. Hän on tuossa tuokiossa pääsemättömissä paitsi Jumalasta myös koko maailmasta. ”Isä meidän”, jota puhutellaan liturgisen juhlallisesti käänteisin sanajärjestyksin, ei ole vain meidän täällä tänään, tässä kirkossa tai tässä maassa. Kun Jumalasta on kysymys, kun häntä tohditaan puhutella meidän Isäksemme, ”me” ulottuu kaikkialle, äärettömyyksiin. Se kattaa kaiken elävän sisaruksistamme ihmisistä veljiimme limasieniin, miksei kaiken muunkin kvarkeista kvasaareihin. Meitä on koko maailma, niin kuin jo Fransiskus Assisilaisen Aurinkolaulu juhlii: ”Ylistäkööt sinua Herrani, veli tuuli ja ilma ja pilvi ja sees ja säät kaikki, joilla luotujasi pidät yllä. Ylistäköön sinua, Herrani, sisar vesi, hyvin hyödyllinen ja nöyrä ja kallis ja kaino.”

Fransiskuksen Aurinkolaulun voi kuulla samankaltaisena ylitsepursuavana jubileerauksena kuin Paavalin rakkauden ylistyksenkin. Kummankaan ylenpalttisuus ja runollisuus ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista tai estetisoivaa. Kumpikin kuvaa ja todellistaa elämänmuotoa, jossa olennaista on yhteyteen tunnustautuminen ja yhteyden etsiminen. Kummassakin on kysymys elinehdosta.

Tiedettä tehdään maailmassa, jonka kanssa me kuulumme yhteen. Mitä ikinä siinä maailmassa onkaan, sen voi tunnistaa ja tunnustaa sisaruksekseen. Kun vain harvalla ja vähällä tässä maailmassa on mahdollista saada se sanoiksi, meidän tehtävämme on olla muun olemassaolevan puolestapuhuja. Se merkitsee rakastavaa vastuuta niin toisista ihmisistä ja yhteiskunnasta kuin ympäristöstäkin. Se vaatii oikeudenmukaisuutta ja reiluutta ja kokonaisuuksien tajua.

Ja kun vain harva ja vähä maailmassa saa sanotuksi ”Isä meidän”, juuri meidän sopii tässäkin – ja nimenomaan tässä – suhteessa olla muun olemassaolevan puolestapuhuja. Me voimme toistaa muiden puolesta ”Isä meidän” ja sillä tavoin väittää kaiken olevan jotakin: kiinnostuksen, välittämisen, ystävyyden ja viime kädessä jopa rakkauden kohde.