Ihme jota emme havaitse

”Jumalanpalveluksen juuri päätyttyä eräänä helmikuisena sunnuntaina vuonna 1763 Mynämäen kirkossa tapahtui kummia. Kukaan paikalla olleista ei kuitenkaan kiinnittänyt minkäänlaista huomiota siihen, mitä tapahtui, vaikka koko kirkkosali muuttui muutamassa silmänräpäyksessä täydellisesti.” Näin aloittaa FM Lauri Viinikkala äskettäin ilmestyneen artikkelinsa. Sen ensimmäinen väliotsikko tiivistää saman asian: Ihme, jota kukaan ei havainnut.

Uteliaisuushan siinä herää – ja niin on tarkoituskin. Viinikkala pohtii perusteellisesti, mitä ihmisten mielessä liikkui (tai oli liikkumatta), kun jumalanpalveluksen jälkeen samassa kirkkotilassa alettiin pitää pitäjänkokousta ja ruvettiin kiivaasti keskustelemaan kirkon ja Mäenkylän välisestä maa-alueriidasta. Vastaavia tuntemuksia, ehkä kuitenkin jotenkin lievempiä ja pehmeämpiä, voi varmaan kokea tänäänkin, kun jumalanpalveluksen jälkeen siirrytään piispantarkastuksen loppupuheenvuoroihin.

Tilasta toiseen

Tilat ovat olennaisia, kirkkotilat varsinkin. On aivan itsestään selvää, mikä oli kolmen tai neljän kärki, kun Mynämäen seurakunnassa mietittiin, mistä tiloista ei ainakaan luovuta vaikka mikä olisi. Kolmen kärjessä ovat Mynämäen, Mietoisten ja Karjalan kirkot, ja neljäntenä samaan ryhmään tulee mukaan Karjalankylän rukoushuone. Olen menneellä viikolla pariinkin kertaan lainannut professori Laura Kolbea: ”Kaupungit ja kylät ilman kirkkoa olisivat kuin järvi ilman vettä.”

Juuri siksi, että tilat ovat niin olennaisia kuin ovat, niihin liittyy paljonkin ”ihmeellistä, jota kukaan ei havaitse”. Myös päivän evankeliumissa tapahtuu tilaihme, jota juuri kukaan ei ehdi sitä kuunnellessaan havaita: paimen muuttuu portiksi. Ensin Jeesus aivan selvästi on paimen, joka menee lammastarhaan portista eikä kiipeä sinne aidan yli niin kuin mikäkin varas ja rosvo. Mutta kun hän alkaa selittää puhettaan oppilailleen (jotka tapansa mukaan eivät oikein ymmärtäneet, mitä hän ajoi takaa), hän yht’äkkiä vaihtaakin roolia: ”Totisesti, totisesti: minä olen lampaiden portti.”

Kumma kyllä, me pysymme jotakuinkin kärryillä, kun Jumalan Karitsa kertoo olevansa hyvä paimen, joka menee lammastarhaan portista, joka on hän itse. Kuvat vaihtuvat toisikseen nopeasti, mutta vaikka niitä ei sellaisinaan voikaan sovittaa yhteen tai ikään kuin näyttää yhtä aikaa, me koko ajan koemme tajuavamme, mitä meille tahdotaan sanoa. Meistä on aivan luonnollista, että näin kristinuskoa puhutaan. Meihin sopivat samat sanat, joilla Lauri Viinikkala selittää, miksi kukaan ei havainnut Mynämäen kirkkosalin täydellistä ja silmänräpäyksellistä muutosta: ”Läsnäolijoille tuo muutos oli näet tuttu, ja se oli koettu useita kertoja aikaisemminkin.” Lammas-kieli on meille tuttua ja me olemme kuulleet sitä lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Nopeat siirtymät eivät meitä hämmennä. Ehkä meidän on silti hyvä hiukan hämmästyä siitä, mikä meitä ei hämmennä eikä hämmästytä.

Sinut pyhän kanssa

1700-luvun lopun seurakuntaa ei hämmästyttänyt, että pyhä ja arkinen vaihtuivat salamannopeasti tai jopa limittyivät ja läpäisivät toisensa vastavuoroisesti. Me emme oudoksu, että kun ”elämästä, yltäkylläisestä elämästä” ja Kristuksesta puhutaan, edes kuvakieli ei yllä ja riitä, vaan kielikuvat ja vertaukset kaatuilevat toistensa päälle. Mutta onhan tämä hämmästyttävää ja outoa, tämä tämmöinen Jumalan lähelle tuleminen, tämä arjen läpikuultoisuus, tämä tavallisuudessa himertävä pyhyys. On sekä kummallista että ihmeellistä juhlia vuodesta vuoteen pääsiäistä, vapautusta elämän tuhovoimista ja turmiovalloista. Oletettavampaa olisi ollut, ettemme me tietäisi mitään siitä Jeesus Nasaretilaisesta, joka joskus saarnasi ja paransi, mutta joka raivattiin pois maailman menoa häiritsemästä ja tapettiin. Kun kivi sulki haudan, kuinka niin ei arki sulkeutunutkaan harmauteen ja maailma itseensä? On ihan outoa, ettei viimeinen sana ole tarkoituksettomuudella, yksinäisyydellä eikä mielettömyydellä. Valo on ihmeellistä, toivo odottamatonta – tässä tavallisen ihmisen tavallisessa elämässä semminkin.

Jeesus ei tyydy sanomaan vain kertaalleen, että hän – totisesti, totisesti – on lampaiden portti. Heti kohta hän toistaa: ”Minä olen portti.” Ja sitten hän jatkaa, mitä sitten: ”Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen.” Senhän me siis tiedämme, ettei tätä kuvakielistä Kristus-uskoa pidä yrittää liikaa kääntää käsitteiksi ja selittää täsmäsanoin, mutta jotakin sellaista Jeesus kristityn elämästä tässä selvästikin sanoo, minkä kohdalla kannattaa hiukan jarruttaa. Hänen kauttaan tullaan sisään ja pelastutaan. Mutta hänen kauttaan myös mennään ulos, laitumelle, palataan takaisin ja lähdetään uudestaan, aivan vapaasti. Ja lopuksi Jeesus vielä lisää: ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.”

Keskelle elämää

Vaikuttaa jotenkin siltä, että meidät on kutsuttu liikkeeseen, ja aivan selvästi meidät on kutsuttu elämään elämää. Siltäkin näyttää, että meidät tosiaankin on kutsuttu, ei käsketty eikä pakotettu: jotakin raikasta, tyyntä ja kevyttä on noissa sanoissa ”hän voi vapaasti tulla ja mennä”. Kristityn elämänmuoto on vapaasti hengittävä ja luonteva. Vaikkei sen tähtäyspiste omassa hyvässä olekaan, se tuntuu tekevän hyvää myös itselle.

Ehkä tästä rakentuu jokin sellainen kokonaiskuva, jossa me aika ajoin hakeudumme erityisesti Kristuksen luo, Paimenen seuraan, ja jossa me aina palaamme sieltä elämän ”laitumille”. Tämä levon ja toiminnan tai lataantumisen ja voimavarojen käyttämisen liike kulkee koko ajan Kristuksen kautta – hänhän on portti, joka avautuu kumpaankin suuntaan. Hänen kauttaan kuljetaan Jumalan läheisyyden kokemukseen ja oman sisäisyyden ymmärtämiseen; siinä muotoutuu ”Kristuksen sisällinen tunto”. Hänen kauttaan mennään ihmisten luo ja sekaan, hänen kauttaan avautuu sellainen maailma, jossa kristitty toteuttaa kutsumustaan jakaa ja todellistaa hyvyyttä.

Tämän jatkuvan liikkeen, edestakaisen kuin hengitys, nimi on ”elämä, yltäkylläinen elämä”.

Ihme johon on havahduttava

Tämä yltäkylläinen elämä, jos mikä, on ”ihme, jota kukaan ei ole havainnut” – ollaan kuin Mynämäessä vuonna 1763. Nekin, jotka ovat havainneet yltäkylläisyyden, eivät juuri havaitse sen ihmeellisyyttä: tämähän on aivan tavallista kristityn elämää. Toisaalta käydään kirkossa, rukoillaan, saatetaanpa lukea Raamattua omin päinkin. Toisaalta eletään arkisesti, täytetään oma paikka ja ollaan ihmisiksi. Mitä ihmeellistä tuossa nyt on – mitä kummallista siinä on, että hengittää, että on elossa? No se, että se on niin yltäkylläistä. Ei se ole itsestään selvää.

Pääsiäinen on ihme, johon meidän ei pidä tottua ja josta seuraavan elämän hyvyyteen (tai jopa yltäkylläisyyteen) meidän ei pidä turtuman. Se on ”ihme, johon kaikkien olisi havahduttava”; on peräti ihmeellistä, ettei turmiovalloilla ole viimeistä sanaa. Ei synnillä, kuolemalla eikä perkeleellä. Ei vihalla, kaunalla eikä katkeruudella. Ei millään, mikä yrittää viedä oikeuden valoon, iloon ja rakkauteen. Ei millään, mikä haluaisi estää toteuttamasta oikeudenmukaisuutta, todellistamasta armoa ja ottamasta yhteyteen.

Jälleen kerran on oikea aika havaita ihme. Pääsiäisenä koko maailma ”muuttui muutamassa silmänräpäyksessä täydellisesti” emmekä me eikä mikään ole sen jälkeen enää entisellään.