Hyvyyden, kunnioituksen ja uskon ketju

Kalle murtautui maailmaan ja Beata toi elämän Jumalan eteen

Talvella 1877 Kalle Ruuskanen lähti Säämingin Otavanniemeltä työmieheksi Viipuriin. Isä Sakari oli hukkunut, kun Kalle oli tuskin neljän, ja Venäjän armeijasta itselleen ja perheelleen toimeentuloa etsineen isoisä Pekan kohtalot olivat jääneet kaikille hämäriksi.

Jo kolmen vuoden päästä Kalle muutti Kotkaan, ”savolaisten Amerikkaan”.  Siihen aikaan hän muuttokirjan mukaan luki kirjasta ja ulkoa jotenkin, käsitti autuuden opin auttavasti, kävi Herran ehtoollisella vuosittain ja oli maineensa puolesta puhdas.

Sittemmin Kalle Ruuskanen päätyi sahan kirjanpitäjäksi Ruotsinpyhtäälle, meni naimisiin ja sai lapsia. Kalle murtautui vanhempiensa ja esivanhempiensa ahtaasta ja vaihtoehdottomasta elämästä ja suuntasi maailmalle. Hänen pojastaan tuli jo metsäyhtiön piiripäällikkö. Nykyaikaa etsimään lähtenyt Kalle oli äitini isänisä.

Vaasalainen Beata Lärka jäi vuoden 1800 paikkeilla leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Tarkkaa aikaa ei edes hän itse voinut tietää, koska merimies Johan Henrik Lindroth lähti 1798 merelle koskaan sieltä palaamatta. Avioliitto jäi lyhyeksi: pariskunta oli vihitty vasta alkuvuodesta 1792.

Beatan elämästä ei ole tallella paljoakaan tietoa. Se mitä muistetaan, on kuitenkin sitä olennaisempaa. Isänisäni äiti kertoi omaa äitiään suurella lämmöllä muistellessaan: ”Rukoilemaan hän opetti – ei kuitenkaan puoltakaan siitä mitä mummu Beata oli hänen omaan muistiinsa koettanut präntätä.”

Armoitettu rukoilija Beata Lärka oli isänisäni äidinäidin isänäiti.

Sofia oli viisas ja Martinus edisti reformaatiota

Kun virtolaisen Tulijoen talon isännän Heikki Heikinpojan vaimo oli 1763 kuollut, hän heti seuraavana vuonna avioitui uudelleen. Puoliso oli isonvihan jälkeen Suomeen siirretyn ruotsalaisen vääpelin tytär Sofia Linman. Ei talo voi olla ilman emäntää. Se on ollut sellainen yhteisyritys, joka etenkin Suomessa ja Ruotsissa vahvasti tuki naisen asemaa ja kumppanuutta miehen rinnalla.

Vuosien 1775-87 rippikirja kertoo Heikki Heikinpojan osanneen katekismuksensa ihan kohtalaisesti – joka tapauksessa paljon paremmin kuin juuri kukaan luterilaisen kirkon jäsen nykyään. Sofia kuitenkin osasi ulkoa myös Athanasioksen uskontunnustuksen, varsin kiemuraisen teologisen tiivistelmän, melkein yhtä pitkän kuin tämä kirjoitus. Lisäksi hän luki sujuvasti sisältä.

Sofia on kreikkaa ja tarkoittaa suomeksi viisautta. Tietäväinen ja viisas Sofia oli äidinäitini äidinisän äidinisän äiti.

Mustasaaren kirkkoherra Martinus Matthaei kuoli 1595, mutta pari vuotta sitä ennen hän ehti Turussa allekirjoittaa Upsalan kokouksen päätöksen. Reformaatio ei Suomessa ja Ruotsissa suinkaan vakiintunut käden käänteessä, ja juuri siksi vuonna 1593 tehtyyn päätökseen luterilaiseen tunnustukseen sitoutumisesta haettiin muun muassa papiston allekirjoitukset.

Perinteiseen hurskauteen tottuneet seurakuntalaiset olivat 1570-luvulla valittaneet saarnakeskeistä jumalanpalveluskäytäntöä suosineesta Martinuksesta kuninkaalle ja saaneet kirkkoherransa vähäksi aikaa viraltakin. Tuskin siihenkään aivan heti totuttiin, että pappi voi avioitua siinä missä kuka muu tahansa ja että pian alkoi muodostua suoranaisia pappissukuja.

Omaa isänpuoleista sukuani voidaan pitää jopa 1800-luvun papillisimpana. Martinus Matthaei puolestaan oli isänäitini äidinisän äidinisän isänäidin äidinäidin isänisän isä.

Esivanhemmat: hyviä esikuvia ja huonoja esimerkkejä

Sukutaustani julmetun pappistiheyden välttämätön ehto oli reformaatio. Vaikka tunnenkin yhteenkuuluvuutta samassa virassa toimiviin esivanhempiini, pidän oikein hyvänä, että välissä on tuuletuskatko. Isäni ei ollut pappi eikä isoisäni liioin. Lähin pappissukulaiseni oli isosetäni, jonka kaima keskimmäiseltä nimeltäni aivan tietoisesti kylläkin olen.

Kallen, Beatan, Sofian ja Martinuksen tarinat eivät ole ainoita eivätkä ainoita, joista mielelläni jotakin kerron. Samalla joudun ottamaan kantaa siihen, mitä sitten tuumaan äidinisäni äidinisän isänisästä Adam Samuelssonista, jota paikkakunnan kappalainen luonnehti ilmaisuilla pessimae mentis ja furax. ”Huonoluonteista varastelijaa” ei voi poiskaan selittää.

Olen useasti sanonut, että jokainen yritys elämäksi on kunnioitettava. Tai lähes jokainen – mutta mitä me Adamin horjuvasta yrityksestä itse asiassa pystymme sanomaan? Minua hän joka tapauksessa muistuttaa siitä, että kaikkihan me olemme Aatamin lankeemuksesta osallisia emmekä siinä suhteessa toinen toistamme parempia.

Kristuksen seuraaminen on paras perintö

Mitä sellaista minulle onkaan esipolvilta välittynyt, minkä toivoisin voivani välitää edelleen, hyvän ketjua katkaisematta?

Kalle, Beata, Sofia ja Martinus ovat vain esimerkkejä. Eivät mielivaltaisia, mutta toki muitakin olisi. Isänisäni kirjoitti itsestään ja pohdinnoistaan kolmannessa persoonassa: ”Jäljelle jäi vain yksi selvä ja arvoltaan epäilemätön elämän prinsiippi, jonka hän kiteytti yhteen sanaan hyvyys.” Minusta on todennäköistä, että hyvyyden tunnistamista perustavaksi arvoksi voidaan seurata Beata Lärkaan saakka.

Ruuskasen Kalle herättää kunnioitusta – ja mikä onkaan sen tähdellisempää kuin ihmisen kunnioittaminen. Myös silloin, kun kunnioitus ei voi perustua saavutuksiin, kunnollisuuteen eikä mihinkään erityisesti arvostettavaan. Siitä muistuttaa Kallen apen isoisä Adam.

Sofian ja Martinuksen tietoinen usko on ollut itselleni tärkeä, jos kohta vielä tärkeämpänä pidän Kristuksen seuraamista ja hakeutumista Jumalan lähelle. Se on ollut hyvä perintö saada ja se olisi paras perintö jakaa.

Hyvyyden, kunnioituksen ja uskon ketjussa saatan olla sen heikoin lenkki. Toivottavasti se ei kuitenkaan minuun katkea.