Saarna Sanansaattajien medialähetyspäivillä Raumalla

Luuk. 9:57-62

 

Helsingin Sanomat kertoi keskiviikkona (10.6.) 17-vuotiaana islamiin kääntyneestä ateistiperheen pojasta, joka käyttää nimeä Abdullah. Nyt Abdullah vastustaa ISIS-järjestöä, jota hän vielä viime vuonna netissä tuki. Sikäli asiat ovat siis edenneet hyvään suuntaan. Abdullahin kääntymis- ja radikalisoitumiskertomuksissa on paljon sellaista, joka herättää ajatuksia. Ne herättävät ajatuksia niin tämän päivän evankeliumia lukiessa kuin medialähetyspäivillä oltaessakin.

Lehden mukaan ”Radikalisoituminen tapahtui ’99-prosenttisesti netissä’. Hän kertoo viettäneensä tuolloin 8-10 tuntia päivässä verkossa.” Abdullah itse totesi näin: ”En tuonut poliittisia näkemyksiäni esille, kun kävin moskeijassa. Ei ollut tarvetta mainostaa, koska tiesin, että joutuisin siitä ongelmiin.”

Niin varmasti olisikin käynyt. Sen mukaan kuin olen suomalaisten imaamien ja muslimijohtajien kanssa keskustellut ja rauhankävelyihin heidän kanssaan osallistunut, vaikeuksia olisi ollut luvassa. Ei vain sen vuoksi, millaisia ”poliittisiksi” nimettyjä näkemyksiä Abdullahilla oli, vaan ennen muuta sen vuoksi, millaiseen tulkintaan islamista ne liittyivät. Netistä kyllä löytää kaikenlaista, mutta kuka sitä osaa arvioida ja arvottaa, onkin toinen juttu.

 

Etsikkoaika. Nyt.

Luukkaan evankeliumissa Jeesus näyttää viis veisaavan kansansa jotakuinkin pyhimmästä velvollisuudesta haudata isänsä ja vaativan oitis ja siltä seisomalta katkaisemaan perhesiteet. Jos haluaa sitoutua uuteen maailmanjärjestykseen, Jumalan valtakuntaan, kaikesta tähänastisesta yhteenkuuluvuudesta on luovuttava heti eikä kohta. Samalla tietenkin olisi mennäkseen se lojaalisuus, myötäeläminen, ystävyys ja rakkaus, joka ihmiset toisiinsa liittää ja joka antaa heidän elämäänsä niin turvaa kuin mieltä.

Noinkin voi Raamattua lukea. Raamattua voi lukea sillä tavoin, että sen kertomat tapahtumat ja sen kirjaamat puheet tuottavat iskulauseita ja ikiaikaisia viisauksia, jotka ovat aina ja kaikkialla yhtä lailla tosia ja samalla lailla sovellettavia.

Meidän kirkkomme lukutapa on kuitenkin ollut toinen – eikä syyttä. Me olemme tottuneet lukemaan Raamattua sen keskuksesta käsin, siis siitä Jeesuksesta Kristuksesta käsin, jonka kohdatessamme me tavoitamme sekä sen kuka ja millainen Jumala on että sen mitä hän meille tahtoo olla.

Tämä Jeesus ei suinkaan ottanut asiakseen vain jättää seuraajiensa muistiin ikuisia viisauksia ja raamatunlauseita. Olkoon hän toisaalta kuinka Jumalan iankaikkisen viisas Sana tahansa (niin kuin Johanneksen evankeliumi häntä kuvaa), toisaalta hän ”asui meidän keskellämme” (niin kuin Johannes heti kohta myös kertoo). Hänellä oli oma elämänkaarensa, hänellä oli tietty paikkansa ja tietty aikansa. Hänellä oli oma kohtalonsa – vieläpä sellainen elämänkulkunsa päätös, jota me pidämme meidän elämämme kannalta aivan ratkaisevana.

Kun tämä Jeesus sanoo ”anna kuolleiden haudata kuolleensa, lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa” ja ”joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan”, hän sanoo sen elämänsä olennaisessa käännekohdassa. Hän ei luo yleisperiaatetta, jonka mukaan ihmissuhteet tulisi yhtäkkisesti katkaista ja omaa perhettä hyljeksiä. Sitä vastoin hän tuo ilmi, että kun hän juuri nyt on lähdössä kohti Jerusalemia, aika on käymässä kovin vähiin. Se erityinen aika, jolloin häntä vielä voisi aivan ruumiillisesti ja näköetäisyydeltä seurata, on loppumassa. Näiden seuraajaehdokkaiden etsikkoaika on täsmälleen nyt eikä hetken päästä enää yhtään.

 

Miten me luemme?

Saman tyyppistä huomautettavaa yhdellä jos toisellakin islamin oppineella olisi ollut ja edelleen olisi netistä tietonsa hankkineelle itseoppineelle Abdullahille. Useamman kuin yhden kerran olen kuullut imaamien korostavan, että on visusti erotettava, onko tietty Koraanin kohta tarkoitettu ohjeeksi oman aikansa tilanteeseen vai pysyväksi periaatteeksi. Niin jumalallisena kuin Koraanin alkuperää pidetäänkin, sen kuitenkin tunnistetaan ja tunnustetaan tulleen ilmoitetuksi tietyissä olosuhteissa. Mitä siitä nykypäivän uskoville seuraa, edellyttää oppineisuutta ja hyvää ymmärrystä.

Tähän myös Abdullah on päätynyt. Helsingin Sanomat kertoo, kuinka ”Abdullahin mukaan Isis on taitava irrottamaan erilaisia uskonnollisia määräyksiä asiayhteyksistään. Tietämättömät nuoret eivät osaa kyseenalaistaa oppeja, jotka esitellään heille puhtaana islamina.”

Abdullahin lyhkäisen puoleinen kehitystarina tarjoaa meille peilin. Toisaalta se saa meidät paremmin ymmärtämään tai ainakin miettimään, miten me meidän uskomme peruskirjaan liitymme ja miten me sitä luemme – perustellusti vai omavaltaisesti. Toisaalta peili näyttää meille jonkinmoisen kuvan meidän itse kunkin sitoutumisesta Kristuksen seuraamiseen.

Äärimmäisyyksiin meneminen saattaa hyvinkin olla ja useasti onkin niin uskon, tiedon kuin ymmärryksenkin kannalta yksinkertaisesti väärin tai jopa päin helvettiä. Mutta sen kysymyksen se yhtä kaikki jättää ilmaan, tarkoittaako radikaalin tulkinnan perusteltu hylkääminen sitten sitä, että pitäisi jäädä aloilleen tai entiselleen. Kun Jeesus ei juuri nyt olekaan lähtemässä kävelemään Raumalta Jerusalemiin, seuraako siitä, että meidän sopii olla liikahtamatta ja seurata enintään katseella?

No tuskinpa vain. Vaikkei meitä varmaan vaaditakaan repimään sosiaalisia verkkojamme, se kyllä edelleen jää voimaan, ettei Kristuksen seuraamista ja Jumalan valtakuntaa olennaisempaa ole. Kun Jeesus oli jo hyvän matkaa Jerusalemin tiellä, hän kuvasi opetuslapsilleen elämän perustavimpia tarpeita ja jatkoi sen jälkeen: ”Etsikää hänen valtakuntaansa, niin te saatte myös kaiken tämän” (Lk. 12, 31). Olennaisin on valtakunta.

 

Ylen määrin ymmärrystä

Oli valtakunta sitten mitä tahansa, maallinen valtakunta se ei ole. Sitä ei rakenneta väellä eikä voimalla eikä varsinkaan väkivallalla. Selvä yhteiskunnallinen ulottuvuus sillä yhtä kaikki on. Luukas kuvaa Jeesuksen julkisen toiminnan aloituksen varsin dramaattisesti. Jeesus luki Nasaretin synagogassa katkelman profeetta Jesajan kirjasta, istuutui, piti taidepaussin ja totesi: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen” (Lk. 4, 21).

Ja siis mikä on käynyt toteen? Tämä (Lk. 4, 18-19):

Herran henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Tällaista maailmassa, yhteiskunnassa ja ihmisten kesken tapahtuu, kun Jumalan valtakunta todellistuu. Tähän päädytään, kun etsitään Jumalan valtakuntaa nyt ja kun Kristusta nykyajassa seurataan. Ei tulla siihen, että hylätään lähimmät ihmiset valtakunnan vuoksi, vaan tullaan siihen, että valtakunnan tähden koetaan kauemmatkin läheisiksi.

Kristuksen seuraaminen vie väistämättä siihen, ettei meidän vastuumme toinen toisistamme rajoitu vain lähipiiriin – juuri se evankeliumin oudon tylyissä sanoissa kuuluukin kaikille ajoille – vaan Kristuksen perässä kulkien havaitsee, että sisaria ja veljiä ovat kaiken maailman ihmiset.

Tämä peräti ihmeellinen valtakunnan järjestys ei välity vain suusta suuhun eikä vain sitä todellistavien elämää seuraamalla. Niin kuin kaikkea muutakin tietoa maailmasta ja tulkintaa elämästä välittää media, myös kutsu Jumalan valtakuntaan ja Kristuksen seuraan on suuressa määrin mediavälitteinen. Siinä on sama riskinsä kuin Abdullahin islam-tulkinnassa: yksittäinen ja ehkäpä yksinäinenkin ihminen kuulee mitä kuulee ja näkee mitä näkee kapeasti omista tarpeistaan käsin. Siksi vastuu siitä mitä maailmalle päästää on suuri. Vaaditaan arvostelukykyä, ymmärrystä, kulttuurintuntemusta, tietoa ja kypsyyttä – ja kaikkea näitä ylen määrin.

 

Oikeudenmukaisuus, rauha ja ilo

Vaikka vaatimukset voivatkin tuntua mahdottomilta täyttää, itse välitettävä valtakunnan todellisuus kuitenkin koko ajan korjaa ja paikkaa sen välittäjien erheitä ja puutteita: siksi työtä voi tehdä luottavaisin mielin. Kun Jeesus oli matkalla Jerusalemiin, häntä puhuttelivat monet elämänsä suunnan ja merkityksen menettäneet ihmiset. Hänen julistamaansa ja suorastaan ruumillistamaansa vaihtoehtoista elämäntodellisuutta kaipasivat kaikesta päätellen varsinkin turhautuneet ja enemmän tai vähemmän näköalattomat nuoret miehet. Sellaisen kuljeskelevan joukkion nimeksi harva keksisi sanan ”Opetuslapset”, mutta tämä porukka ei oudosti suunnannutkaan energiaansa yhteiskunnalliseen kapinointiin, riehuntaan tai väkivaltaan. Joukon johtaja ohjasi toisaalle.

Saulus Tarsolainen, joka paljon muita apostoleita myöhemmin tajusi, mistä Jeesuksen seuraamisessa on kysymys, tiivisti Jumalan valtakunnan olevan ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa” (Rm. 14, 17). Jumalan valtakunnassa jokaisen olemassaolo sellaisenaan on oikeutettu – vaikeammin sanottuna siis ”vanhurskautettu”. Jumalan valtakunta on sitä, että oikeus ja oikeudenmukaisuus rakentuvat rauhalle ja rauhassa. Se jos mikä tuottaa elämäniloa.

Siinä kuin yksi jos toinenkin on radikalisoitunut netissä, voi netissä ja muussa sähköisessä mediassa myös ilahtua, rauhoittua ja kokea olemassaolon oikeutta. On syytä pitää huolta siitä, että näin on: että kutsun Jumalan valtakunnan omalaatuisen ja ihmeellisen vaihtoehdon vastaanottamiseen voi tavoittaa näinkin.

Voi vallan huoleti olla varma siitä, että tämän päivän evankeliumin yksi virke on suunnattu meille aivan yhtä suoraan kuin sille ”eräälle toiselle”, jota Jeesus Jerusalemiin jo suuntautuvana puhutteli: ”Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa.”