Puheenvuoro Soi kunniaksi Luojan -kiitoskonsertissa Tampereen tuomiokirkossa

Olin eilen Euran seurakunnassa pitämässä piispantarkastusta. Koko Eurassa liput liehuivat komeasti. Se ei tosin johtunut millään tavalla tarkastuksesta eikä piispasta, vaan siitä, että oli Runebergin päivä.

Nykyään Runebergin päivä tunnetaan kai parhaiten tai jopa ainoastaan tortuista ja mikäs siinä: Fredrika-rouvan reseptin mukaan tehdyt Runebergin tortut ovat kuin ovatkin oikein hyviä. Aiemmin Runebergin päivä toi kyllä mieleen runoilijan tuotannon ja siitä aivan varmasti sen tunnetuimman teoksen, Vänrikki Stoolin tarinat.

Muutama vuosi sitten huomasin eräässä tilanteessa, että olin paristakymmenestä läsnäolijasta ainoa, joka osasi siteerata edes kaikkein helpoimpia Vänrikkien katkelmia, vaikkapa Sven Dufvasta. Täytyy olla kypsässä iässä, että kansakunnan identiteetin kannalta olennainen perussivistys on hallussa.

Kun kerran olen tullut Turusta Tampereelle, minun sopii nyt kysyä Tarinoitten avausrunoa seuraten: ”Ken mua seuraa retkelle nyt Näsijärven rannalle?” Vaikka oletankin, että moni muistaa, mitä tällä tavoin avautuvassa Vänrikki Stool –runossa tapahtuu, lainailen sitä vähän.

 

Poliittisesti korrekti: sanahelinää vai kunnioitusta?

Kotiopettajana Ritoniemen kartanossa toiminut ylioppilas Runeberg (tai hänen kirjallinen minänsä) kävi aika ajoin kummastelemassa ja jekuttamassa vanhaa sotilasta: ”Minusta näky hupaisin ol´ ukon käyrä varsi ja kasvot, jäykät liikkeetkin ja vanha vaateparsi, vaan konkkanenä erikseen sangattomine laseineen.” Nuori ja vanha mies olivat eri maailmoista eikä etenkään nuori mies nähnyt vanhemmassa muuta kuin kulunutta ja mennyttä, kulumista ja menettämistä.

Vanhan miehen arvoa ylioppilas, joka ”mainittiin maisteriksi”, ei tunnistanut. Niin kuin hän itse sittemmin kuvasi: ”Ett’ oli nuori aikoinaan myös ukko kerran ollut, enemmän nähnyt matkallaan ja kauemmaksi tullut, en sitä silloin huomannut, siks’ olin liian oppinut.”

Maailma on Runebergin päivistä muuttunut – senhän huomaa siitäkin, että Runebergin tuotantoa tunnetaan heikosti ja tuskin lainkaan enää luetaan. Muuttuneita ovat myös suhtautumistavat, se mikä on ”poliittisesti korrektia”. Ei vanhojen ihmisten ulkonäköä sovi arvostella tai pitää huvittavana – kaiken lisäksi he eivät ole ”vanhoja” saati ”ukkoja”, vaan ikääntyneitä, seniorikansalaisia tai mitä kiertoilmaisuja nyt viimeksi onkaan onnistuttu kehittämään. Eri asia kuitenkin on, ovatko asenteet ja teot sittenkään olennaisesti muuttuneet, vaikka sanat ja nimikkeet olisivatkin.

 

Elämänkokemus kartuttaa elämänviisautta

Suurin piirtein syntymävuosikymmeneltäni 1950-luvulta alkaen suomalainen julkisuus on (monien muiden länsimaiden tapaan) alkanut pitää nuoruutta mittapuuna, mitä mielipiteisiin, suorittamiseen, ulkonäköön, elämänsisältöön ja käyttäytymiseen – siis vähän kaikkeen – tulee. Jos aikoinaan pidettiin arvossa aikuistumista, nyt kokonaista kulttuuria leimaa puberteettisuus. Murrosikäisyyttä ei toki suoraan ihannoida eikä sen mukaisia ajattelutottumuksia ja toimintaa suurelta osin edes tunnisteta eikä ainakaan tunnusteta, mutta harvoin ”kapinointia”, ”kyseenalaistamista” tai muita murkkupiirteitä pidetään muuna kuin fiksuna, luovana ja tarpeellisena.

Ihan aina ei kannattaisi. Silloin tällöin olen tölväissyt, että niin loukkaavaa kuin se meistä onkin, aiemmat sukupolvet eivät ole olleet ihan pöljiä. Niin outoa kuin se onkin, myös ennen meitä on ajateltu. On herätetty syviä kysymyksiä, on pohdittu eettisiä ja yhteiskunnallisia ongelmia ja tehty perusteltuja ratkaisuja. Ennen kaikkea on eletty ja koettu ja sen myötä saatu elämänkokemusta. Elämänkokemus puolestaan ruokkii suhteellisuudentajua ja tervettä itsekriittisyyttä. Sille rakentuu asiallinen nöyryys niin toisten ihmisten kuin vieläpä Jumalankin edessä. Semmoista on aikuistua, sellaista on tulla vanhaksi.

Eipä ihme, että kun elämänviisaudesta on kysymys, vanhuus voi olla arvossaan jopa Suomessa: arkkiatri Risto Pelkosta kuullaan mieluusti muissakin asioissa kuin hoitoon ja lääketieteeseen liittyvissä. Pari viikkoa sitten tapasin 80-vuotiaan, joka johtaa maailman suurinta arvoyhteisöä – jos sellaista sanaa halutaan käyttää. Paavi Fransiskusta eivät arvosta vain maailman 1,25 miljardia katolista kristittyä vaan miljoonat muutkin, jotka tunnistavat hänessä elämänkokemuksen muokkaaman inhimillisyyden ja lämmön.

 

Toista tarvitsee aina, mutta etenkin alussa ja lopussa

Astrid Lindgren on kuitenkin suorasanaisesti ilmaissut ikääntymisen toisen puolen: ”Vanheneminen on pelkästään paskamaista.” Jos ei nuoruutta kannata kritiikittä ihannoida, niin ei ole syytä yrittää vanhuuttakaan ihanteellistaa. Vaikka nuoruus onkin jotakuinkin joutava ihanne, olisi kuitenkin hyvä olla kunnossa ja säilyttää liikuntakyky. Olisi mukavaa tai itse asiassa tärkeää, etteivät ystävät ja ikätoverit kuolisi pois. Kaiken kaikkiaan olisi kivempaa olla ilman raihnaisuutta ja rajoitteita. Vanhuus ei ole häpeä eikä sen pidä yhtään nolottaa – mutta eipä sen tarvitsisi myöskään kolottaa.

Elämän molemmissa päissä ihminen tarvitsee aivan erityisesti toisia ihmisiä ja heidän tukeaan – vaikka ihminen kyllä tarvitsee toista myös siinä välissä ja koko ajan. Ei ole kysymys vain suoranaisesta hoitamisesta, vaikka kyllä siitäkin: isäni piti vastakastetulle pojanpojantyttärelleen puheen, jossa totesi, että heillä kahdella on paljon yhteistä. ”Me kumpikin olemme riippuvaisia vaipoista.” Kysymys on myös ja usein nimenomaan vuorovaikutuksesta, yhdessä olemisesta ja yhdessä tekemisen mahdollistamisesta. Antiikin filosofi Aristoteles tiivisti hyvin, kun hän määritteli ihmisen ”rationaaliseksi ja sosiaaliseksi eläimeksi”: ihminen kaipaa ajatusten ja kokemusten vaihtoa, tunteiden jakamista ja yhdessä oloa.

Äskeisessä kolumnissaan Jani Kaaro kuvaa tätä todellisuutta osuvasti: ”Vanhukset eivät halua tavaraa. He eivät halua sotaa. He eivät halua tehdä taloudellisia tai seksuaalisia valloituksia. He eivät, hyvä tavaton, edes aja autoa. He istuvat kotona yksin, koska suuri osa ystävistä on jo kuollut. He haluaisivat juttukaverin. Ehkä vähän apua. He kaipaisivat toista ihmistä, eivät robottia.”

 

Kohtaaminen ja välittäminen eivät ole käsitteitä

Mielikuvissa ja kuvitelmissa entiset suurperheet ja kyläyhteisöt hoitivat vanhuksensa ilman sen kummempaa organisointia. Se lienee totta, että organisointi oli tuolloin ohutta, mutta mielikuvaa hyvästä vanhenemista noissa olosuhteissa tuskin kannattaa uskoa. Tässä meidän yhteiskunnassamme, monien muuttojen jälkeen kaupungistuneessa ja yksilökeskeisessä, on puolestaan välttämätöntä, että kohtaamista ja kanssakäymistä organisoidaan. Tulos voi olla parempi kuin luulisikaan – ja parempi kuin kuvitellussa menneisyydessä.

Tampereen Mummon kammari on tämän organisoidun vapaaehtoisen vastuunkannon pioneeri, uuden ajan lähimmäisyyden airut ja kaikkien vapaaehtoistyön keskusten äiti (siinä samalla kuin Maarit Tammisto on tämän kammarin äiti). Sen ”liikeidea” ja ”kokonaisosaaminen” syntyivät enempi näppituntumalla, niin kuin muutaman vuoden takainen julkaisu kertoo ja osoittaa. On paitsi jotenkin hykerryttävää myös syvästi koskettavaa, että kohtaaminen ja välittäminen olivat niin itsestään selviä lähtökohtia, että niitä oli tarpeen teoretisoida ja teologisoida vasta jälkikäteen. Jos silloinkaan.

 

”Siihen työhön väsynyt en: kuulemaan”

Kohtaaminen ja välittäminen saattavat näyttää käsitteiltä tai arvoilta, mutta itse asiassa ne ovat ihmisen mielenlaadun ja ihmisen toiminnan kuvauksia. Kohtaamista ja välittämistä esiintyy vain sikäli ja siinä määrin kuin on ihmisiä, jotka välittävät toisista ihmisistä ja jotka antautuvat kohtaamaan. Tässä kiitoskonsertissa me jubileeraamme sitä, että sellaisia ihmisiä – teitä – on. Että ihmisyys voi hyvin, että yhteenkuuluvuutta ei kyseenalaisteta, että yhteisyys on itsestäänselvyys. Se kun ei ole niin itsestään selvää.

Kohtaaminen ja välittäminen on sangen ihanaa, mutta niihin kätkeytyy riski. Mihin joudunkaan, kun luovun yksityisyydestäni, kun hulmahdan yhteisöön? Jäänkö kiinni johonkin, jota en jaksakaan – tai käykö niin, etten saavutakaan sitä yhteyttä, johon olin valmis ja jota hain? Elämä yhteydessä on aina riskialtista: onko minulle itseni muotoinen paikka ja tila, odottaako joku juuri minua saapuvaksi, koenko muiden joukossa mieltä, merkitystä ja tarkoitusta? Kysymyksiä riittää, mutta vastauksen antaa vain elämä itse, vain elämiseen osallistuminen sellaisenaan, vain kohtaamisen ja välittämisen elämänmuoto. Siis vain se asennoituminen ja toiminta, jota me tänään juhlimme ja josta me kiitämme.

Elämä on jakamista varten. Jaettaessa se ei vähene eikä murennu paloiksi. Jaetuista elämäntarinoista, ajatuksista ja tunteista koostuu päinvastoin yhä rikkaampi kokemusten kirjo ja merkitysten kokonaisuus. Ihmiset tekevät toisensa, ja itse kullakin on paikkansa elämän lahjan jakajien ketjussa.

Tämän oppi myös vänrikki Stoolin aluksi itsekeskeinen ja ylimielinenkin vieras. Juhani Lindholmin erinomaisen uuden käännöksen mukaan kävi näin: ”Istuin hiljaa puoleenyöhön, eikä mennyt sanakaan ohi korvain; siihen työhön väsynyt en: kuulemaan. Viimein saattoi vänrikkimme minut pois, ja kättelimme.”

Jatketaan kätellen ja käsi kädessä.