Ei pysähdytä, ei lopeteta, ei luovuteta

Luuk. 18: 9-14

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
”Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!
Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Ei pysähdytä, ei lopeteta, ei luovuteta

”Me tehrään se uurestaan!” Liki jokainen tässä kirkossa tietää, kuka lausui nämä sanat, hyvin toivontäyteiset, vähän uhmakkaat ja erittäin määrätietoiset. Se oli tietenkin arkkirakentaja Aarne Järä, joka tulkitsi tunnot vielä savuavilla raunioilla.

Tänään ei ole kysymys vain siitä, että jollei tuota asennetta olisi ollut ja noita sanoja lausuttu, ehkemme me viettäisi kummoistakaan juhlaa. ”Me tehrään se uurestaan” sopii myös kuvaamaan kirkkoa ja kristillistä elämää kaikeksensa. Koskaan ei pysähdytä. Milloinkaan ei lopeteta. Ikinä ei luovuteta.

Pääsin tänä kesänä muiden Pohjoismaiden piispojen kanssa tutustumaan Gotlannin keskiaikaisiin kirkkoihin. Niitä on vallan 92, vastaavalla tavalla vieri vieressä kuin täällä pyhä Olavi ja pyhä Maria. Sen lisäksi on muutamia, jotka ovat päässeet raunioitumaan – pääkaupunki Visbyhän tunnetaan ”ruusujen ja raunioiden kaupunkina” – mutta noita runsasta yhdeksääkymmentä varjellaan kuin silmäterää.

Eikä syyttä. Joka paikkakunnalla vanhat kirkot kertovat, miten sukupolvi sukupolvelta, uudestaan ja uudestaan – uurestaan ja uurestaan – on päädytty turvautumaan samaan Jumalaan ja on hakeuduttu samoille voimanlähteille.

Säilyttää, käyttää, kehittää

Ruotsissa käytetään kolmea rinnakkaista sanaa kuvaamaan sitä, mistä kaikessa kulttuurisen perinnön vaalimisessa on kysymys. Aivan erityisesti nämä sopivat kirkkoon – ja vielä erityisemmin juuri tähän pyhän Olavin kirkkoon: kun ”tehrään uurestaan”, kun perinnöstä ei luovuta vaan sen halutaan elävän, silloin ensiksikin säilytetään, toiseksi käytetään ja kolmanneksi kehitetään.

Tämä kirkko ehdittiin vihkiä juuri reformaation alla, puoli vuosituhatta sitten. Juuri noihin vuosiin keskittyy säilyttämisen ja kehittämisen jännite. Juuri siihen aikaan haluttiin toisaalta jatkaa oikeaa perinnettä ja toisaalta muokata sitä uudelleen – re-formoida – ymmärrettäväksi, vastaanotettavaksi, kohtikäyväksi ja omaksuttavaksi. Kun ensi vuonna muistetaan reformaatiota, ei juhlita katkoa. Silloin ei ihastella vanhan poisperkaamista, uskon-puhdistusta, sinänsä. Pikemminkin me katsomme yhdessä toisten kirkkojen kanssa, mitä meidän tulee säilyttää ja mitä kehittää. Ja ennen muuta me keskitymme siihen, millainen käyttövoima usko on ja mihin Jumala meitä tahtoo käyttää.

Kirkon oikeaa käyttöä on käyttää sitä

Päivän evankeliumi on Jeesuksen kertomus uskonnonharjoituksesta oman aikansa temppelissä. On aivan selvää, ettei Jeesus kuvaama fariseus edusta sellaista rukouskäytäntöä ja hengellistä todellisuutta, joka olisi säilyttämisen arvoista. Sitä vastoin on kehityttävä publikaanin suuntaan. On suostuttava katsomaan peilikuvaansa silmästä silmään. On oltava rehellinen itselleen niin vaikeaa ja kiusallista kuin se onkin. On tunnustettava, ettei mikään inhimillinen paremmuus lopulta ole millään tavoin olennaista. Kaikki me olemme toinen toistemme varassa, kaikki me saamme leipämme toinen toistemme kädestä. Kaikki me olemme Jumalan varassa, kaikki me saamme jokapäiväisen leipämme Jumalan kädestä.

Tällaista sanomaa täällä on saarnattu vuosisadasta toiseen, kovaa tekstiä itseriittoisille ja ilosanomaa itsessään avuttomille. Kumpaakin yhdellä ja samalla kertaa, kun sama sana on osunut eri ihmisiin eri tavoin. Mutta myös yhtäaikaisesti kovaa tekstiä ja ilosanomaa itse kullekin, sillä kukapa ei olisi yhtä aikaa itseriittoinen ja avuton, kova ja pehmeä. Kukapa ei sittenkin ja kaikesta huolimatta narahtaisi uskottelemaan itseään hiukkasen paremmaksi – ellei muutoin, niin olemalla Jumalalle kiitollinen siitä, ettei ole niin kuin tuo fariseus, joka luulee itseään muita paremmaksi. Ja kukapa ei sitten kuitenkin häpeäisi: ihan hyvinhän sen kyllä ymmärtää, ettei Jeesus suinkaan yllytä tai oikeuta publikaaneja ylpeyteen. Sitä vastoin hän ohjaa jokaista kuulijaansa ja kaikkia jatkuvaan rukoukseen: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!” Sitä sopii toistaa, uurestaan ja uurestaan.

Tätä on viisisataavuotisen kirkon oikea käyttö. Tätä ei voi ohittaa, kun perintöä säilytetään, käytetään ja kehitetään. Vanha kirkko on hengetön – niin isolla kuin pienellä hoolla – jos se museoituu pelkäksi menneisyyden muistomerkiksi tai jos siitä esitellään vain vuosilukuja, tyylejä ja tekijöitä. Täällä näin ei ole käynyt: paitsi että tänne yhä kokoontuu kristillinen seurakunta, kaikkien kirkkojen kaunein kaunistus, myös kaikkea sitä, mitä täällä näkyy, kuvataan kävijöille käytön ja merkityksen näkökulmasta. Kun kirkkoa palon jälkeen haluttiin kehittää – siitähän kirkon kuvaohjelmassa on kysymys – luotiin jotakuinkin loppumaton rikas kuvamaailma, äänetön mutta päättymätön Jumalan pelastustekojen ylistys. Samaan tapaan kuin kristitty tulee kirkkoonsa yhä uudestaan kuullakseen Jumalan sanaa ja kohdatakseen itse Kristuksen ehtollisessa, samoin hän voi yhä uudestaan tulla tähän nimenomaiseen kirkkoon katsoakseen ja nähdäkseen. Pyhän Olavin kirkkoa ei ole rakennettu ikään kuin suoritettavaksi turistinähtävyydeksi, kerralliseksi käyntikohteeksi. Sen kuvat ovat taivaan ikkunoita. Ne ovat tuonpuoleisuuden rajapintoja, todellisemman todellisuuden merkkejä. Ne käsittävät koko Jumalan maailman arkkibakteerista viimeiseen tuomioon. Niitä voi katsoa loputtomasti. Siis uurestaan ja uurestaan.

Kalliin armon kuvat

Alttarialueen reunalla on kuvattuna armo. Meistä ei useinkaan ole sanomaan, mikä kukin on, lintu vai kala. Epäluulo tai ainakin epävarmuus toistemme suhteen istuu meissä syvällä: pelko tulla nolatuksi, käytetyksi hyväksi tai syrjäytetyksi ei tässä ihmisten maailmassa turhaa olekaan, vaan karujen ja katkerien kokemuksien perustelemaa. Fariseuksen ja publikaanin kaksijakoinen todellisuus ei päästä meitä otteestaan: toisten osa on valta, ylpeys ja vapaus, toisten taas voimattomuus, nöyryytys ja vaikutusmahdollisuuksien katoaminen.

Armottomassa maailmassa eri elämänkohtalot tulkitaan ja koetaan perustavanlaatuiseksi erilaisuudeksi. Fariseus ja publikaani ovat eri lajin olioita, lintu ja kala eri lajeja, jotka voivat kohdata vain silloin, kun on saalistamisesta kysymys. Armon maailmassa näin ei ole: siellä lintu ruokkii kalaa. Siellä matoon ei ole kätketty koukkua, siellä jokainen tunnistaa kuuluvansa yhteen kaikkien ja kaiken kanssa. Siellä kaikki tajuavat oman heikkoutensa, tarvitsevuutensa ja haavoittuvuutensa. Siellä kaikki ovat armon varassa ja yhtyvät häpeämättä yhteen ääneen publikaanin rukoukseen: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!”

Armon maailma ei ole helppo eikä itsestään selvä. Vastapäätä elämän edellytykset jakavan linnun ja kalan kuvaa, Jumalan anteliaan armon kuvausta, on meidän Herramme kärsimyshistoria. Useassa kuvassa väri valuu niin kuin veri; niin syvästi kuin sitä toivoisikin kaiken käyneen ja kaiken käyvän siloisesti, niin ei vain ole ollut eikä ole. Armo on kallista: jotta se ulottuisi maan alimpiin paikkoihin ja ihmisten kurjimpiinkin kohtaloihin, sen puolesta oli annettava kaikki. Jotta me emme jäisi entisellemme, jotta me kavahtaisimme ja jotta me muuttuisimme, mikään vähempi, halvempi ja helpompi ei riittänyt.

Armoa uurestaan ja uurestaan

Tämä viisisatavuotinen pyhän Olavin kirkko julistaa. Se julistaa armoa. Se säilyttää ikiaikaista todellisuutta ja iankaikkisuuden näkökulmaa, se antaa oman aikansa ihmisten käyttöön sanan ja sakramentit, armonvälineet. Sen uusi asu kehittää meissä uutta uskontietoisuutta ja syvempää todellisuudentajua. Jos jossakin, niin juuri täällä on yhtä aikaa totta säilyttäminen, käyttäminen ja kehittäminen. Jos jostakin, niin juuri tästä kirkosta sopii ottaa jatkumon ja uudistumisen esimerkkiä.

”Me tehrään se uurestaan!”, järähti arkkirakentaja ja niin tapahtui. Se mikä jo oli tuhoon tuomittu, saatiinkin säilytetyksi. Se mikä olisi voinut jäädä vain historialliseksi käyntikohteeksi, tulikin käyttöön. Ja kun työ tuli tehdyksi, kaikki ei tullutkaan valmiiksi. Usko kehkeytyy ja elämä kehittyy: että kaikki avautuu uurestaan ja uurestaan, siitä muistuttaa kaksoispiste.

Meille on vielä paljon varalla. Koskaan ei pysähdytä, ikinä ei luovuteta eikä milloinkaan lopeteta.