Saarna Sauvossa tuomiosunnuntaina 25.11.2018

Matt. 25: 31-46

Jeesus sanoi opetuslapsille:
”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Arjen jakamista

”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu.” Näin ensimmäinen Mooseksen kirja (8:22) kertoo Jumalan luvanneen. Niin kauan kuin maailma on perusteissaan sama – tai kun se ylipäätään on – niin kauan myös elämän perustavat työt ja toimet jatkuvat. Ne jatkuvat, koska ne pitävät yllä elämää. Ne ruokkivat, ne antavat olemiselle mielen ja ne kantavat syviä merkityksiä.

Suurin osa noista elämän perustavista töistä ja toimista on peräti arkisia; elämä on enimmäkseen arkea. Tämän sunnuntain evankeliumi viittaa niihin jylhästi ja vaativasti, tätä sunnuntaita kun on totuttu nimittämään tuomiosunnuntaiksi. ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessa kaikkien enkeliensä kanssa”, häntä kiinnostaa ruokkiminen, juottaminen, vaatettaminen, majoittaminen ja yhteyden ylläpitäminen niihin, jotka eri syistä olivat syrjässä tai eristyksissä. Häntä kiinnostaa arjen jakaminen ja perustarpeisiin vastaaminen. Niin kauan kuin maa pysyy, sen päällä tehdään työtä ja jaetaan työn tulokset sillä tavalla, että kaikkein viimeisinkin tulee toimeen.

 

Toivon koti

Sellainen on pyhä evankeliumi, sellainen on Jumalan sana. Yhtä aikaa kuin evankeliumi piirtää lohdullisen ja jopa riemullisen kuvan siitä, mitä Kristuksen kuninkuus merkitsee – nykyäänhän me nimitämme tätä päivää ”Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi” – yhtä aikaa se myös haastaa meidät. Se panee meidän eteemme peilin. Miten me elämme? Mihin me luotamme? Ketä me seuraamme? Mistä me piittaamme ja keistä me välitämme?

Ei tuollaisiin kysymyksiin ole mitään kertavastauksia, ei niitä voi ruksia vastatuiksi yksi kerrallaan. Elämä on hapuilua, etsimistä, kilvoitusta ja mitä kaikkea onkaan, loppumattomiin. Juuri siksikin tässä on tämä kirkko ja täällä on tämä seurakunta. ”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu.” Niin kauan kuin täällä ihmisiä elää, niin kauan vietetään jumalanpalveluksia ja kylvetään sanaa. Niin kauan otetaan opiksi, niin kauan tullaan lohdutetuiksi ja niin kauan saadaan anteeksi. Niin kauan kuin maa pysyy, sanan kylvö saa näkemään maailman uskon silmin: tämä maailma ja elämä on – loppujen lopuksi, yhtä kaikki ja kaikesta huolimatta – toivon, mielen ja merkityksen koti.

 

Olennainen jatkuu

Sauvo-Karunan seurakunta juhlii tänään 50-vuotispäiväänsä, mutta sanaa täällä on kylvetty ja sakramentteja jaettu jo iät ja ajat. Ikien ja aikojen alku on jo aikaa painunut historian hämärään, mutta tänään voi perustellusti juhlia myös sellaista seurakunnan elämää ja työtä, joka on jatkunut jo kahdeksisensataa vuotta. ”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu”: mitä kaikkea vuosisatojen mittaan onkaan tapahtunut – ja niiden mittaan on totisesti tapahtunut paljon – aina, jatkuvasti ja hellittämättä kristillinen seurakunta on kokoontunut jumalanpalvelukseensa ja kirkkoonsa Jumalan kasvoja etsimään.

Tänään, kirkkovuoden viimeisenä sunnuntaina, seurakunta on Sauvo-Karunassa taas uuden vaiheen edessä. Runsaan kuukauden päästä työ ja elämä jatkuu osana Paimion seurakuntaa. Vaikka jokin epäilemättä myös päättyy tai katkeaa, osuvampaa on nähdä muutos käännepisteenä. Se, mikä on olennaista, jatkuu. Puitteet vaihtuvat, mutta sisältö pysyy. Ja mitä puitteisiin tulee, eivät Sauvo-Karunan kauniit kirkot mihinkään katoa.

Äsken lauloimme yhdessä Sauvo-Karunan oman nimikkovirren. Niin kuin se toteaa, ”monet rukoukset kuulleet holvit jylhät on”. Uuteen yhteiseen ja aiempaa laajempaan Paimion seurakuntaan ei tule täältä pelkästään rakennushistoriallisesti kiinnostava ja poikkeuksellisen hyvin säilynyt keskiaikainen kivikirkko, vaan sen seiniin ja holveihin iskostunut hengellinen perintö. Se, mihin esivanhemmat turvautuivat, kannattelee nytkin ja se kantaa myös tulevaisuudessa.

Sauvo-Karunan virsi jatkaa. Se nousee samasta kristittynä elämisen ja Kristuksen seuraamisen mallista kuin tämän sunnuntain jylhä evankeliumi. Se ei jätä veisaajaansa vain istumaan kovalle penkille, vaan saa oitis ajattelemaan, mitä sitten. Muuttaako rukous mitään – tai ketään? Muuttaisiko se minua itseäni? Saisiko Jumalan läheisyyteen hakeutuminen minut hakeutumaan myös lähelle muita ihmisiä?

Kun virren veisaaja ensimmäisessä säkeistössä pääsee istahtamaan omalle paikalleen, kaikissa muissa säkeistöissä hän siirtyy huolehtimaan muista. ”Ajattelen perhettäni, heitä rakkaita. Miten arjen askareissa voisin palvella?” (2); ”Tuttavani, ystäväni ovat mielessä. Miten heidän puolestansa voisin rukoilla?” (3); Polvistuen Herran pöytään leivän, viinin saan. Auttaako ne arjen työssä muita auttamaan?” (4)

 

Tehtävä on myötäelää

Sauvo-Karuna tuo virtensä myötä yhteiseen laajempaan Paimion seurakuntaan Kristuksen kuninkuuden sunnuntain evankeliumin. ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessa kaikkien enkeliensä kanssa”, häntä kiinnostaa kuin kiinnostaakin arjen jakaminen ja perustarpeisiin vastaaminen. Jotakin on olennaisesti jäänyt ymmärtämättä, kokematta ja elämänmuodoksi muuttumatta, jos uskosta ei ole seurannut mitään. Virsi nostaa esiin palvelemisen, puolesta puhumisen ja auttamisen, evankeliumi taas ruokkimisen, juottamisen, vaatettamisen, majoittamisen ja yhteyden ylläpitämisen. Lisääkin voisi luetella ja muitakin sanoja voisi käyttää, mutta kyllä nämä jo tekevät asian aivan riittävän selväksi: joka ei myötäelä, ei elä sitä elämää, johon Kristus on meidät kutsunut ja lunastanut.

Kukapa ei tätä kuullessaan kavahtaisi; paatuneintakin hiukan häiritsee mieleenjuolahdus, ettei tunnista itsestään kovin kummoista herkkyyttä toisten tarpeille, edes suoranaiselle hädälle. Kristuksen kuninkuuden päivän nimeksi tuntuu sittenkin parhaiten sopivan tuomiosunnuntai: minkään itsetarkkailun tuloksena ei voi olla varma siitä, että olisi oikealla puolella oleva lammas eikä vasemmalla oleva vuohi. Mutta jos vielä lukee ja tuumaa tarkemmin, niin juuri näinhän tulee myös olla!

Kun nimittäin kuningas sanoo joko tulleensa ruokituksi tai jääneensä ruokaa vaille – ja niin edelleen kaikissa kohdin – sekä vanhurskaat että kirotut vastaavat: ”Herra, millioin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa?” Kummatkaan eivät tiedä. Kummatkaan eivät tunnista tilanteita eivätkä omaa käytöstään: kumpikaan joukko ei tee tietoisia yksittäisiä valintoja, vaan elää itselleen ominaista ja luontaista elämää.


Rakastakaa toisianne

Meistä ei ole itseämme arvioimaan, toisiamme arvostelemaan meistä on vielä vähemmän. Kristityn osa on sen kuin etsiä Jumalan kasvoja. Sen myötä hänen elämänsä keskipiste siirtyy hänen itsensä ulkopuolelle.

Minulla on kotini kappelin nurkassa Kristuksen Kaikkivaltiaan ikoni. Siinä Kristus on ”istuutunut kirkkautensa valtaistuimelle”, sen selkämys erottuu hänen takaansa. Kädessään Kristuksella on kirja. Tämä kirja on ja ei ole samanlainen kuin se elämän kirja, josta tänään kuultu Ilmestyskirjan katkelma kertoo. Ilmestyskirja kuvaa elämän kirjaa, jossa on eri ihmisten nimiä. Kristuksen kädessä olevassa kirjassa taas on kaikille ihmisille suunnattu kutsu ajalliseen ja iankaikkiseen elämään: ”Rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen teitä rakastanut” (Joh. 15:12).

Se on ajallisen ja iankaikkisen elämän sääntö, sillä niinhän se on, kuin ensimmäinen Johanneksen kirje (4:8) tiivistää: ”Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” Niin kauan kuin maa pysyy, ei täälläkään lakkaa tämän Jumalan sanan ja evankeliumin kylväminen.