Rukous, jota ei olisi haluttu opettaa?

”Omituista ajatella, että Kristus ei opettanut opetuslapsiaan rukoilemaan. Pyhä Johannes opetti. Katkerina ja ehkä kärsimättöminä heidän oli kiskottava se irti hänestä. Ja mitä tahansa ’Isä meidän’ onkaan, ulkokohtaisen vastauksen he saivat, jos sitä vertaa noihin erämaan öihin, kun hän ’vetäytyi pois’.”

Näinhän ei kuulu sanoa. Noinhan ei sovi kirjoittaa. Ei kai nyt tuollaista johtopäätöstä voi tehdä siitä, että Luukas kertoo Isä meidän –rukouksen taustan olleen tämmöinen: ”Kerran, kun Jeesus oli rukoilemassa, eräs hänen opetuslapsistaan pyysi: ’Herra, opeta meitä rukoilemaan, niin kuin Johanneskin opetti opetuslapsiaan.’”

Tuntuu suorastaan epämukavalta kuunnella moista. Mutta hyvä niin: oppiminenhan tapahtuu enimmäkseen meidän mukavuusalueemme ulkopuolella. Mukavuudenhaluisuuttaan ihminen mielellään vain saisi vahvistusta sellaiselle, minkä jo tietää, mitä jo pitää loppuun asti käsiteltynä ja mikä ei enää vaadi uutta asennoitumista. Ja sitten tulee joku Maria Normanbylainen, syntyjänsä Lydia Gysi, ja väittää, että Kristus suostui opettamaan Isä meidän –rukouksen vain siksi, että opetuslapset nyhtämällä nyhtivät sen sanat hänestä.

Ellei Maria Normanbylainen olisi ollut ortodoksisen luostarin igumenia, joka lisäksi oli viettänyt vuosia benediktiiniluostarissa, hänen kommenttinsa voisi ehkä sivuuttaa kevyellä huitaisulla. Mutta kun noin puhuu nainen, joka oli syntyjään Sveitsin reformoituja, joka sittemmin asui ja opiskeli vuosia Ranskassa, joka väitteli filosofian tohtoriksi Englannissa ja perusti sinne pienen luostarinsa, joka ensin kuului ortodoksisen kristillisyyden venäläiseen ja sitten kreikkalaiseen perinteeseen, pakko siihen on suostua, että luultavimmin kuulemme pitkän kokemuksen ja syvän pohdinnan tuottamaa epäsovinnaista viisautta. Tuskin sellaista, mikä meille tänä päivänä valkenee, mutta sellaista, joka saattaa tänään kylväytyä mieleemme jonkinlaisena uuden oivalluksen siemenenä.

 

Valtakunnan elämänmuoto vie mennessään

Minusta Isä meidän –rukous on tavattoman viisas. Itse en osaisi sitä tyhjentää, en edes ammentaa sillä tavoin kuin ne lukemattomat – suomalaisetkin – kirjoittajat, jotka toinen toistaan kiinnostavammin ja innostavammin ovat avanneet Isä meidän –rukouksen merkitystä. Suostui Kristus rukouksen opettamiseen sitten kuinka vastentahtoisesti tahansa ja oli vastaus opetuslasten tinkaamisen sitten kuinka ”ulkokohtainen” tahansa, niin kuin igumenia Maria häikäilemättä väittää, Isä meidän olletikin riittää perustelemaan, kuvaamaan ja toteuttamaan kokonaisen olemassaolon tavan ja vaihtoehdon. Viime vuosien aikana olen säännöllisesti opettanut tuoreille papeille kristillistä oppia ja luterilaista tunnustusta; yhtenä luettavana kirjana on ollut Rukouksen elämänmuoto , joka soveltaa Isä meidän -rukousta oman aikamme kokemistodellisuuteen  ja luonnon kanssa etsittävään sopusointuun. Sen luettuaan muuan pappi painokkaasti lausahti: ”En enää koskaan ole sama ihminen kuin ennen.”

Rukouksen elämänmuoto voi näin viedä mennessään ja toivottavasti viekin, oli sitten kysymys sen nimisestä kirjasta tai sen nimisestä todellisuudesta, jotka kumpikin ovat Isä meidän –rukouksen muovaamia. Kristillinen usko on erilainen tapa olla olemassa, se on toisenlainen tapa nähdä, se on omituinen tapa asettua kuulolle niin Jumalaan kuin toisiin ihmisiinkin nähden. Se on kattavasti muuta, se totisesti on elämänmuoto, se ei lopeta, päästä irti eikä hellitä. Se vetää toisaalle, ulos itsestä ja itsestäänselvyyksistä. Se kärttää jatkuvasti aivan toista, se jankuttaa jankuttamasta päästyäänkin: tulkoon sinun valtakuntasi!

Luultavasti näin on myös aivan korvinkuultavasti. Tänäkin sunnuntaina kristityt ympäri maailman lausuvat Isä meitänsä ketkä milloinkin, kun ympyriäinen maailma pyörii. Yhdet eivät ehdi lopettaa, kun toiset jo alkavat. Ja niin käy varmaankin pitkin viikkoa ja viikkoja ja kuukausia ja vuosia: yhteisissä rukouksissa ja niissä suljetuissa huoneissa, joissa Jeesus meitä kehottaa rukoilemaan, pyydetään alati ja jatkuvasti Jumalan valtakunnan todeksitulemista myös maan päällä niin kuin taivaassa. Rukouksen elämänmuoto kietoo maapallon, ottaa ihmiskunnan syliinsä eikä hellitä hetkeksikään.

Sangen ihanaa. Jopa ylevää. Mutta miksei sitten valtakunta jo tule? Miksei se ole todellistunut, kun sitä niin loputtomasti meidän keskuuteemme vedetään?

 

Valtakunta kuultaa läpi diakoniasta

No mutta! Jumalan valtakunnan pyytäminen merkitsee Jumalan Hengen pyytämistä. Ja Jumalan valtakunnan tuleminen merkitsee vapauttamista ihmisarvoiseen elämään ja toisten ihmisten yhteyteen. Eikä vain jossakin etäällä ja toisaalla: kristillinen rukoileminen minkä tahansa puolesta edellyttää ilman muuta, että on itse valmis toimimaan Jumalan työtoverina tai kanavana, jotta se mitä rukoillaan, toteutuisi.

Kun näin on, mitä muuta me voimme sanoa kuin: me vähäuskoiset. Kaikkea tätähän tapahtuu jatkuvasti, Jumalan valtakuntahan todellistuu minkä ennättää. Ainakin tänään meillä on siitä mitä elävin todiste silmiemme edessä, kun xx valkoisiin kastekaapuihin pukeutunutta kristittyä odottaa tulevansa vihityksi diakonian virkaan. Diakonia – niin sellainen, jota viranhaltijat toteuttavat kuin sellainenkin, jota kuka kristitty tahansa toteuttaa – on Jumalan valtakunnan vaikuttava merkki. Se on merkki, koska se työssään kertoo, osoittaa ja todistaa toisesta elämänjärjestyksestä, armollisuuden, kelpaamisen ja vastaanottamisen valtakunnasta. Se on vaikuttava, koska se ei vain viittaa itsensä ulkopuolelle, vaan tuo itse maailmaan armoa ja ottaa vastaan ja tekee tiettäväksi, että kukin ja jokainen kelpaa toisten ihmisten ja Jumalan yhteyteen.

 

Diakonian virka on kamalan ihana

Kun diakoniassa tapahtuu näin suuria asioita – kun diakoniasta siis kuultaa läpi itse Jumalan valtakunta – diakonian virassa on yhtä aikaa ihastuttavaa ja kauhistuttavaa olla. Ihastuttavaa siksi, että elämäntehtävänä on toteuttaa ja jakaa sitä hyvää, jota Jumala jääräpäisesti ja vääjäämättömästi ihmisille haluaa antaa: voiko olla hurmaavampaa kutsumusta? Kauhistuttavaa siksi, että sellaisenaan ja tällaisenaan on kutsuttu elämänkokoiseen tehtävään, pantu Jumalan mielihalun jatkumolle, vastuutettu Valtakunnasta. Yhtäaikaista ihastuttavuutta ja kauhistuttavuutta on yleensä pidetty ominaisena pyhälle; elämän pyhyydestähän diakoniassa tosiaan ja totisesti myös on kysymys, sen näkemisestä, kokemisesta ja paljastamisesta.

Tänään ei vielä tarvitse olla virassaan valmis – riittää, että on valmis ottamaan viran vastaan. Työ opettaa, elämän vaiheet opettavat, omat ja muiden. Kaikkea tulee vastaan: ymmällään oloa ja osaamisen iloa, ammattitaitoa ja avuttomuuden ahdistusta, kyynistävää toistoa ja itseluottamusta kasvattavia läpimurtoja, puuduttavaa hengettömyyttä ja iloa Jumalan valtakunnan murtautumisesta tähän hetkeen. Kaiken keskellä voi mieltä selkeyttää tämän päivän muistaminen: kaikki ei ole minun varassani. Vaikka minä tahdoin ja minä niin vastasin, kirkko minulle diakonin viran antoi. Meille se annettiin; yhdessä me kannamme virkamme merkkejä ja teemme työtä maailman elämän edestä.

 

Ota elämäni, jos sillä on käyttöä

Koko maailmaan ulottuviin asioihin me päädyimme, kun tänään ja tässä tilanteessa aloimme tuumiskella oikeastaan vain Isä meidän –rukouksen yhtä pyyntöä: tulkoon sinun valtakuntasi. Olemmeko siis osoittaneet, ettei Maria Normanbylaista kannata kuunnella? Minusta ei. Toisaalla hän nimittäin tiivistää oman rukouskokemuksensa kahteen lauseeseen, jotka saattavat kannatella joitakin meistä – myös tänään vihittäviä – jopa kiinteämmin kuin tuo niin kovin tuttu, niin kovin selitetty ja niin kovin viisas Isä meidän. Näin hän kirjoittaa: ”Minusta tuntuu, että pelkän rakkauden lisäksi minulla on vain yksi rukous ’Anna sen tapahtua oikein’.” Ja toiseksi hän toteaa: ”En koskaan pääse tätä rukousta pitemmälle: ota minun elämäni, jos sillä on jotakin käyttöä.”

Herramme ja veljemme Jeesus Kristus! Mitä meidän elämäämme ylipäätään tulee, anna sen tapahtua oikein. Ota minun elämäni, jos sillä on jotakin käyttöä.