Lähtörauha

Aina silloin tällöin tavallaan yllätän itseni ajattelemasta, kuinka banaali juttu kuolema onkaan. Sen kaamea latteus ja arkipäiväisyys syntyy siitä, että hetkeä ennen tässä oli kokonainen ihmiselämä kaikkineen, hetkeä myöhemmin se – ja sen myötä hän, persoona – on kokonaan tavoittamattomissa. Ajatukseni ja kokemukseni liittyy, niin kuin epäilemättä monella muullakin, niihin toistuviin välähdyksiin, joina haluaisi kertoa tämän tai tuon asian jollekulle ja vasta silmänräpäystä myöhemmin tajuaa hänen kuolleen, mikä merkitsee totaalista poissaoloa. Välittäisin aivan solkenaan kiinnostavia tietoja, uutisia ja näkökohtia sivistyneelle ja älykkäälle isälleni, joka kuitenkin on toissa syksystä alkaen ollut perin proosallisesti kuollut.

Merkityksellisyys, läsnäolo ja yhteenkuuluvuus eivät siis malta olla tunkeutumatta kuoleman rajan yli – vaikka ne kerta kerran jälkeen kohtaavatkin latteuden ja eräänlaisen piittaamattomuuden tyrmäyksen. Liikettä on kuitenkin myös toiseen suuntaan, valitettavasti. Kuoleman mekaanisuus ja teknisyys tunkee tälle puolen ja uhkaa kaapata elämänsä loppuvaihetta elävät ihmiset omaksi erilliseksi ryhmäkseen, kuoleviksi. Pahaa siinä on juuri erillisyys – kuolevaisia ja kuoleviahan me olemme kaikki – pahasta on erillistyminen, yksinäistyminen, jo ennalta jättäminen ja kuolemalle hylkääminen.

Merkitys ja arvokkuus

Tätä viikkoa nimitetään nykyisin häveliäästi ’hiljaiseksi viikoksi’, mutta sen vanhempi ja häikäilemättömämpi nimitys ’piinaviikko’ kuvaa radikaalin esimerkin ja esikuvan voimin sitä, millaista tuskaa puuttuva saatto tuottaakaan. Kristus on kylläkin poikkeuksellisessa tilanteessa odottaessaan pian kuolevansa: hänellä ei ole mitään sairautta tai vaivaa, mutta sitävastoin tieto pian tapahtuvasta äärimmäisen väkivaltaisesta ja häpäisevästä kuolemasta. Kun hän on niin ahdistuksissaan, että hänen jopa kuvaillaan hikoilevan verta, hänen ystävänsä ovat unten mailla, muissa maailmoissa. He eivät saata, he eivät jaa, he eivät ole läsnä eivätkä kosketa.

Suomessa kuolee vuosittain lähes 50.000 ihmistä, joista noin 3.000 on saattohoidon piirissä. Vaikka järjestäytynyt saattohoito ei olekaan kaikkien tarve, saattohoitopaikkoja yhtä kaikki tarvittaisiin noin kaksinkertaisesti. Sivistyneessä ja ihmisarvon tunnistavassa yhteiskunnassa on pyrittävä takaamaan itse kullekin lähtörauha, edellytti tämä sitten lainsäädäntöä, muuta ohjausta, koulutusta tai lisäresursseja.

Vaikka palliatiivisessa hoidossa onkin aivan olennaisesti kysymys kivun ja muiden oireiden lievittämisestä ja vaikka tämä onkin äärimmäisen tärkeää, tässä ei suinkaan ole kaikki. Niin kuin Palliatiivisen hoidon yhdistys asian itse ilmaisee: ”Palliatiivisen hoidon tehtävä on koko sairaan ihmisen ja hänen läheistensä tukeminen niin, että he voisivat elää täysipainoisesti ja laadukkaasti ja että potilas voisi kuolla arvokkaasti.”

Täysipainoisuudesta ja laadukkuudesta puhuminen saattaa olla hiukan liiankin reipasta konsulttikieltä, mutta sama asia on ilmaistu myös yksinkertaisemmin: ”Palliatiivisessa hoidossa tavoitellaan mahdollisimman hyvää elämän loppuvaihetta.” Siihen ei kuulu torjuttavissa oleva kipu. Mahdollisimman hyvään elämän loppuvaiheeseen kuuluu merkityksen ja arvokkuuden kokemus.

Kuolemisen kulttuuri

Yhtenä sosiologian klassikoista pidetty Norbert Elias korostaa kirjassaan Kuolevien yksinäisyys, kuinka olennaista kuolevalle on kokea kuuluvansa toisten yhteyteen: ”Jos ihminen tuntee kuolemaa tehdessään mutta silti vielä elossa, että hänellä ei ole enää mitään merkitystä muille ihmisille, hän on todella yksinäinen.” Elias ei ylipäätään tunnista eikä tunnusta muuta merkityksellisyyden syntyä kuin sellaisen, joka kehkeytyy ihmisten välillä: ”Yritys löytää ihmisen elämästä merkitystä, joka olisi riippumaton siitä, mitä hänen elämänsä merkitsee muille, on aivan turhaa.”

Elias miettii teoksessaan paljonkin sitä, kuinka suhtautuminen kuolemaa tekeviin on modernissa maailmassa suuressa määrin jäänyt vaille kulttuurin tukea. On vaikea itse löytää sanoja ja ilmauksia, jos vanhoja rituaaleja ja sanoituksia joko vierastaa tai ei tunne.

Esimodernissa maailmassa, jossa kuolema oli jatkuvasti näkösällä ja läsnä, kuolemisen tapakulttuuri hallittiin. Suomalaiset 1600-luvun ruumissaarnat päättyvät säännönmukaisesti pitkään kuvaukseen vainajan kuolinprosessista, jossa kenelläkään ei ollut epäselvyyttä siitä, miten ja millä keinoin kuolevaa saatella. Vajaata vuorokautta ennen kuin Magdalena Wernle tammikuussa 1667 vain 34-vuotiaana kuoli, hän ehtoollisen nautittuaan kutsui miehensä luokseen ja kysyi, halusiko tämä matkustaa hänen kanssaan: ’han frågade hwarest? hon swarade/ til Himmelen!’

Hyväksyvien kasvojen ilo

Kuolema tapahtumana ja etenkin heti tapahduttuaan on banaali ja lattea. Kuolemaan ihmisen elämän loppupisteenä puolestaan kuuluu, että sitä ympäröivät merkityksen kokemus ja toisten ihmisten läsnäolo. Varsinkin silloin, kun kuolemaa ei tulkita pisteeksi vaan kaksoispisteeksi, kuolevan kuuluu saada kokea arvonsa tunnistamisen armo ja hyväksyvien kasvojen ilo.

ETENEn mukaan ”kuolema on hyvä, kun kuoleva saa lähtörauhan”. Isoisäni äidiltä – jota ajatellen isosetäni hautajaisten jälkeen kirjoitti virren Rauhan saivat pyhät Herran – kysyttiin hänen elämänsä lopulla, pelkääkö hän kuolemaa. ”En – tuntuu vain niin juhlalliselta.”

Noin rauhassa lähtee ehkä vain harva. Mutta on inhimillistä, arvokasta ja oikein pyrkiä luomaan jokaiselle niin vakaa lähtörauha kuin suinkin. Kaikilla on käyttöä sille läsnäololle ja ystävyydelle, joka osoittaa eletyn elämän olleen merkityksellisen. Monet rauhoittaa se elämän mielekkyyden kokemus, jonka perustana ovat usko, toivo ja rakkaus.

Yrittäköön vain kuolema olla banaali, mekaaninen ja tekninen. Elämä haastaa sen arvolla, kunnioituksella ja merkityksellä. Palliatiivinen hoito ja saattohoito pitävät elämän puolta kuolemaan asti.