Arpi

Arvoisat sotiemme veteraanit, hyvät muut ihmiset!

Ihmisellä on kuulemma yllättävän harvoja selviä muistikuvia – loput ovat yhdistelmiä yleisistä olosuhteista, tiedoista ja tunteista. Siitä olen kuitenkin aivan varma, miltä isäni käsivarsi tuntui ja näytti, kun sitä pienenä katsoin ja kosketin. Paitsi että se oli lämmin, karvainen ja turvallinen siinä oli kyynärpään kohdalla pitkä vaalea arpi.

Siihen sirpaleeseen Ranualla päättyi isäni sotatie hänen kolmannessa sodassaan. Käden toimintakykyä se ei vienyt, ei edes rajoittanut. Edelleen sillä pystyi tekemään työtä, nostamaan lasta ja parantamaan. Rauhan tultua sillä pystyi tekemään sitä samaa kuin sodankin aikana, mutta nyt toisenlaisten potilaiden kanssa. Pataljoonan lääkäristä tuli lastenlääkäri, yksi ani harvoista läänissään vielä 1950-luvulla ja 1960-luvullakin, toipuvassa ja jälleenrakennettavassa Suomessa.

Näin minulle – niin kuin kai useimmille muillekin minun ikäiselleni – tulee veteraanisukupolven työtä ajatellessa mieleen omat vanhempani. Minulle arpi kertoi isän käyneen läpi jonkin suuren koettelemuksen, jopa elämää uhanneen, hengenvaarallisen. Samalla se kertoi, että siitä on selvitty ja että olemme päässeet turvaan. Se kertoo minulle edelleen, että Suomi tällaisena kuin se on, 100-vuotiaana ja maailman vakaimmaksi maaksi luonnehdittuna, on kalliisti ostettu historiallinen saavutus eikä suinkaan mikään itsestäänselvyys.

Tämän kirkkopäivän tunnuksena on katkelma psalmista 100 – ehkä 100-vuotiaan itsenäisyyden kunniaksi nimenomaan sen numeroisesta psalmista: “Hyvä on Herra! Iäti kestää hänen armonsa.” Nyt päällimmäinen tunne on kiitollisuus. Paitsi että me myöhemmät sukupolvet olemme kiitollisia edelliselle ja edellisille, meillä on kristittyinä se etuoikeus, että me tiedämme, kelle viime kädessä ja loppujen lopuksi kiitoksemme osoittaa. Hyvä on Herra, iäti kestää hänen armonsa: ei kai sitä voi minään muuna kuin armona pitää, että kaikista maailman ihmisistä juuri me saamme nauttia poikkeuksellisesta turvallisuudesta, rauhasta, vapaudesta ja oikeudesta.

Reformaation 500-vuotismuisto on tuonut näkyviin, kuinka syvästi meidän yhteiskunnalliset perusarvomme ovatkaan sidoksissa kristilliseen uskoon, vieläpä nimenomaan sen luterilaisessa muodossa. Tammenlehvän Perinneliitto kuvaa veteraanien perintöä kertomukseksi ”uhrautuvaisuudesta, sitkeydestä, lähimmäisen huomioon ottamisesta, velvollisuudentunnosta ja tulevaisuudenuskosta”. Jos haluaisi, sanoja voisi vaihtaa vaikkapa lähimmäisenrakkaudeksi, kutsumustietoisuudeksi ja kristilliseksi toivoksi: juuri niistähän tässä on kysymys. Juuri niihin olivat kiinnittyneitä ne naiset ja miehet, jotka panivat yhteisen hyvän ja tulevien sukupolvien hyvän oman hyvänsä edelle ja tekivät mitä tehdä piti.

Erilaisia murtumia

Viime päivinä en ole päässyt irti kahdesta mielessäni kiertävästä kertomuksesta tai kuvasta. Ensimmäisen kertoi isäni. Jatkosodan lopulla hän oli Ilomantsissa, jossa käytiin kovia torjuntataisteluja. Haavoittuneita oli paljon. Omat joukot olivat vetäytymässä ja haavoittuneet oli luvattu evakuoida linja-autoilla. Niitä odotettiin ja odotettiin. Mitään ei kuitenkaan kuulunut – paitsi yhä lähestyviä taistelun ääniä. Isä kertoi jo sanoneensa itselleen, että ei kai tässä muu auta kuin jäädä siihen ja toivoa, että venäläiset noudattavat Geneven sopimusta. Itsestään selvää oli, että lääkäri jää potilaidensa luo, kävi miten kävi – ainakin Viipurista kuitenkin tiedetään surkea esimerkki siitä, että niin haavoittuneille kuin heidän hoitajilleen voi käydä huonosti. Aivan viimeisellä mahdollisella hetkellä autot tulivat, mutta kysymys velvollisuudesta ja kutsumuksesta oli tullut asetetuksi tavalla, joka ei koskaan lähtenyt mielestä.

Toinen kuva on sananmukaisestikin kuva, sodanaikainen valokuva äitini kansiosta. Siinä kannetaan valkoista arkkua. Saattajina on vain kaksi ihmistä, kuolleen tyttärensä vanhemmat. Kuva on Keski-Suomesta, mutta saattajat ja vainaja ovat petsamolaisia. Kun sitä kuvaa katsoo, tulee niin armo niitä ihmisiä. Ei osaisi eikä uskaltaisi eikä pitäisikään osata ja uskaltaa toistaa psalmia “Hyvä on Herra! Iäti kestää hänen armonsa.” Niiden kanssa, jotka ovat menettäneet kodin ja lapsen, on oltava hiljaa. Vaikka kansakunta voikin kokonaisuutena kertoa selviytymistarinaa ja kiitollisin mielin kerrata arvojaan ja ihanteitaan, yksittäisten ihmisten ja perheiden kohdalla kysymys saattoi olla hinnasta, joka oli liian korkea, ja taakasta, joka luhistutti elämän.

Kuluneen talven aikana on moneen kertaan katsottu Timo Korhosen ohjaamaa dokumenttielokuvaa Sodan murtamat. Se osoittaa, kuinka vaikeaa sodasta toipuminen saattoi olla. Eikä ihme: eihän ihmiselle ole luonnollista olla niin uhanlainen, katsella kuolemaa silmästä silmään ja joidenkin kohdalla jopa joutua tappamaan, ettei joutuisi tapetuksi. Jos se mursi mielen, vika ei ole mielessä, ei miehessä eikä naisessa, vaan siinä epäinhimillisyydessä, johon sota ihmisen heitti. Onnekas se, joka selvisi vain näkyvällä arvella ja onnellinen hänen perheensä. Jokainen, joka kävi lävitse sodan kiirastulen ja helvetin ansaitsee kunnioituksemme, tuli sieltä sitten pystypäin tai oikaisemattomassa kumarassa. “Hyvä on Herra, iäti kestää hänen armonsa” saa jäädä kaikumaan myös hätähuutona ja rukouksena, ei vain kiitoksena ja ylistyksenä.

Taivasta me katselemme sinistä

Tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio on koonnut satavuotiaan Suomen kunniaksi runoantologian Katso pohjoista taivasta. Siihen hän on valinnut muiden muassa P. Mustapään runon Ruiskukkia, joka toisaalta kertoo sodasta ja taistelusta, mutta toisaalta – ja olennaisimmin – siitä, millaista elämää puolustettiin. Runo alkaa napakasti torjumalla sen, että me, ”soturit karkeat”, voisimme olla jotenkin hentomielisiä – eihän nyt toki. Se kuitenkin myöntyy kertomaan, kuinka pellosta riivittiin kypärään ruiskukkia. Ja sitten avataan se, minkä vuoksi:

Ruiskukan terälehdissä
on kotokylän taivasta,
niin sinistä,
ja mustaa multaa peltojen,
kotoisten peltojen.
Kun kerran sodan vaivasta
me palaamme, niin taivasta
me katselemme sinistä
ja multaa peltojen.

Siinä se on, se on siinä. Asia voidaan ilmaista seikkaperäisemmin ja ennen muuta konstikkaammin, mutta taivaan ja maan välissä on se yhteinen ihmisten elämä, jota me arkisin luonnehdimme suomalaiseksi yhteiskunnaksi ja juhlina nimitämme isänmaaksi. Siinä mustan mullan ja sinisen taivaan välissä on se elämän levyinen rako, jossa meidät on kutsuttu jakamaan toinen toisellemme hyvyyttä ja oikeutta. Siltä maaperältä nousee Jumalan taivaaseen asti kiitos ja rukous: “Hyvä on Herra! Iäti kestää hänen armonsa.”