Saarna Salon piispantarkastuksessa Uskelan kirkossa 28.10.2018 - 23. sunnuntai helluntaista

Matt. 6: 14-15
Jeesus sanoo:
”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”

Anteeksiantamuksen tuoteseloste ja käyttöohje
Tuo tuollainen kahden virkkeen mittainen evankeliumi, lyhykäinen evankeliumileikelmä, kuulostaa ihan käyttöohjeelta. Jotenkin siihen tapaan kuin: ”Tämä tuote on asennettava ja sitä on käytettävä aina tarkasti sen mukana toimitettujen asiakirjojen sisältämien valmistajan ohjeiden mukaisesti.” Valmistajan ohjeen mukaisesti anteeksianto toimii siten, että ensin asennetaan oma anteeksianto suhteessa toiseen ihmiseen ja sen jälkeen kytketään itseä koskevan anteeksiannon vastaanottamiseksi Jumala-kaapeli. Siinä on muistettava käyttää ”ainoastaan tämän tuotteen mukana toimitettua tai palveluntarjoajan tai paikallisen tuotetoimittajan toimittamaa virtalähdettä”.

Tähän tapaan meillä on taipumusta lukea. Toisin kuin Raamatun ajan ihmisiin meihin on iskostunut jonkinlainen täsmäkielenkäyttö. Sanoilla on jämptit merkitykset – niin kuin laissa tai tieteessä (tai vaikka käyttöohjeissa) – ja niistä muodostuu asiapitoisia ja yksiselitteisiä virkkeitä. Anteeksiannon mekanismi menee siis näin: ensin ihminen antaa anteeksi ja sitten Jumala kytkeytyy prosessiin mukaan. Ellei ensimmäistä vaihetta suoriteta oikein, ei Jumalakaan toimi.

Ottaisiko Jumala opikseen?
Toisaalta meissä kyllä on syvällä tietoisuus, ettei se nyt noin mene, ei se voi mennä. Emme me ole koneita, Jumala vielä vähemmän. Eikä aloite ja lähtökohta voi olla meissä – ei tässä voi olla sellainen tilaaja/tuottaja-malli, jossa me tilaamme anteeksiantoa, jota Jumala sitten tuottaa. Anteeksi antamisen ja saamisen elämänmuoto ei voi rakentua meidän varaamme. Syyn ja seurauksen onnettoman ketjun katkaiseminen ei meidän työkaluillamme onnistu. Syvälle kairautuneen kaunan ja katkeruuden kiertämiseen auki tarvitaan muuta kuin inhimillistä väkivahvuutta –siihen kaivataan jonkinlaista ”heikkoudessa täydellistyvää voimaa”, jonka lähde on selvästikin minän ulkopuolella.

Melkeinpä tuntuu jonninjoutavalta ollenkaan miettiä, voisiko inhimillinen anteeksianto olla ennen jumalallista – onko tämä fundeeraus vain jonkinlaista hengellistä ja siksi ikään kuin ylevähköä muunnelmaa vanhasta kysymyksestä, kumpi olikaan ensin, muna vai kana? Ja loppujen lopuksi, kun perille päästään, pohdinta taitaakin olla vähän turhanaikaista, mutta juuri siinä yhteydessä, johon nuo evankeliumikatkelman sanat kuuluvat, se on hyvin ymmärrettävää. Juuri edellä Jeesus on nimittäin opettanut Isä meidän -rukouksen. Ja kukapa meistä ei olisi kummastellut sitä kohtaa, jossa me yhdessä pyydämme: ”Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Eikö se nyt vain kuulostakin siltä kuin me kehottaisimme Jumalaa ottamaan meistä esimerkkiä?

Anteeksianto pysyttää yhteydessä
Siltä se kuulostaa ja vähän samaan suuntaan viittaa tämän päivän evankeliumi, jonka tehtävä alkuperäisessä yhteydessään on kuin onkin vielä kertaalleen alleviivata sitä, mitä Jeesuksen rukouksessa itsessään juuri äsken sanottiin. ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” Evankeliumi kertoo ja kertaa, että anteeksianto on kokonaisuus. Se on tapa olla olemassa – olla hengissä – ja se on tapa hengittää. Ei sitä voi palastella – ei varsinkaan sillä tavoin, että yrittäisi itse päästä osille, mutta estäisi siitä muita.

Kun tämä on selvää – ja sehän on selvä – voi rauhassa jättää Isä meidän -rukouksen arvoituksen tarkemman selvittämisen ja selittämisen tutkijoille ja oppineille. Rukouksen omalatuisella pyynnöllä on taustansa oman aikansa juutalaisuudessa ja viisauskirjallisuudessa sekä Jeesuksen lähiseuraajien ja varhaisimman kristittyjen yhteisön tulkinnassa siitä, miten ja millaista aikaa nyt eletäänkään. Tästä kaikesta se kyllä aukeaa, mutta ei ihan lyhyesti ja yksinkertaisesti. Me taas elämme tässä ja nyt sellaista aikaa, että meille on elintärkeää pysyä yhteydessä Jumalaan ja toinen toisiimme. Me emme kestä sitä, että meillä ei ole yhteyttä keskenämme. Me emme tule toimeen, ellemme me saa anteeksi ja anna anteeksi. Ei tällaisessa pakkoraossa, tämmöisessä huutavassa hukassa, tässä hengen hädässä jaksa kysyä, missä se järjestyksessä se anteeksianto nyt sitten etenikään. Tässä kysyy vain sitä, kuulunko minäkin sen armon ja anteeksiannon piiriin, joka työntää turmiovallat elämän keskuksesta sen reunoille. Tavoittaako minutkin se armo ja anteeksianto, joka antaa hengittämiselle tilan, toivolle perustan ja olemassaololle mielen.

Hidas ottamaan nokkiin, nopea ystävyyteen
Kuluneella viikolla me tuumimme Salon seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa paljonkin, mikä meitä liikuttaa, mihin me olemme toivomme panneet ja mistä mihin me nyt olemmekaan matkalla. Valmista ei tullut, valmista ei onneksi tullut, koska kovin nopea tietäminen ja kärkäs lukkoonlyöminen pitää kiinni tallatuista poluista, joista moni pitemmän päälle kuitenkin osoittautuu hyväkulkuiseksi harhatieksi. Valmiiden tulosten sijaan me jaoimme toinen toisillemme lukemattomia kokemuksia, havaintoja, ajatuksia ja näkemyksiä. Jotkut niistä voivat olla uusia polunpäitä tai tiettömään maastoon osoitettuja mahdollisia suuntia. Entä jos näkisimmekin asian noin? Mitä jos organisoituisimmekin näin? Jospa panostaisimmekin tähän – ja päästäisimme irti tuosta, joka on merkinnyt niin paljon ja jolla yhä on merkitystä?

Anteeksi antaminen liittyy tähän suunnan hakemiseen, muutoksiin ja muuttumiseen erityisesti kahdella tavalla.

Ensiksikään ei voi käydä niin, että kaikki mitä on tehty, nyt tehdään ja tulevaisuudessakin tehdään, on mennyt ja menee kaikkien kokemuksen mukaan pelkästään hyvin. Innostus ja harmi, saavuttaminen ja menettäminen, työn ilo ja uupuminen työhön kulkevat käsi kädessä. Mikä yhdelle merkitsee voimavarojen vapautumista ja mahdollisuuksiensa toteuttamista merkitsee toiselle ja sivusta katsoen syrjään jäämistä ja arvokkuutensa menettämistä. Mikä toisista on sekä järkevää että ihanaa, on toisista paitsi pöljää myös tylsää.

Harvoin sentään eritahtisuus tai erimielisyys heittää ihmiset niin erilleen, että he pitävät toistensa tekemisiä ”anteeksiantamattomina” ja joutuvat siksi tekemään pitkän matkan palatakseen yhteen. Anteeksi antamisen maailmassa on enemmänkin kysymys siitä, miten me yleensä ja jatkuvasti ihmisten kesken olemme. Anteeksi antaminen lähenee huomaavaisuutta ja kunnioitusta. Sitä on siellä, missä on ystävällisyyttä ja lempeyttä. Se on pitkämielisyyttä, hitautta loukkaantua – ja kahdeksannen käskyn selityksen mukaista toisten käyttäytymisen ”selittämistä parhain päin”.

Anteeksiantamus nappaa
Mutta toiseksi – tai kaiketi sittenkin ensimmäiseksi – anteeksi antaminen liittyy seurakunnan suunnan hakemiseen, muutoksiin ja muuttumiseen siten, että kysymys on itse asiasta. Kirkko ja sen seurakunnat ovat armon ja anteeksiantamisen asialla. Siksi me tänäänkin tässä kirkossa jumalanpalvelusta vietämme, että me panemme turmiovalloille kampoihin. Me olemme tohkeissamme siitä Jumalan todellisuuden toisenlaisuudesta, josta jo Vanhan testamentin profeetta osasi kertoa (Jer. 29:11): ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Me emme voi olla lumoutumatta siitä Jeesuksen kertomasta vertauksesta, jossa isänperintönsä haaskannut, siivottomasti elänyt ja koko elämänsä täysin ryssinyt poika kaiken tuhlattuaan lopulta arasti haluaa palata kotiin – ja ”kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä” (Luuk. 15:20). Armo ja anteeksiantamus juoksevat kohti ja koppaavat syliin.

Kristillinen seurakunta on kaunan ja pelon vastavoima, koska se on pääsemättömissä anteeksiannosta ja armosta: anteeksianto kuihduttaa kaunan ja armo vie pelolta perustan. Taivasten valtakunta ei seurakunta eikä kirkko ole, mutta – niin kuin sanottu – Jumalasta, armosta ja anteeksiannosta se ei eroon pääse. Se ennakoi, julistaa, todellistaa, kuvaa ja lietsoo toisenlaista maailmanjärjestystä.
Ja kun seurakunta rukoilee ”anna meille meidän syntimme anteeksi”, se samalla sitouttaa jäsenensä antamaan ”anteeksi niille, jotka ovat [h]eitä vastaan rikkoneet”.

Tulkoon sinun valtakuntasi.