Nakkilan seurakunnan kirkkoherran ja kappalaisen virkaanasettaminen
Aluksi usko oli juurettomien…
Yleensä yleisiin totuuksiin ja kaikkien toistamiin lauseisiin on syytä suhtautua heltymättömällä epäluulolla. Siitä huolimatta minulle on tullut mieleen, että usein sanotaan ihmisen syntyvän joko farmariksi tai seiloriksi. On toisin sanoen kahdenlaisia ihmisiä – ja aina juuri silloin on syytä olla varuillaan, kun väitetään, että on kahdenlaisia ihmisiä… On sellaisia, jotka halusta pysyvät sillä paikalla ja siinä elämänyhteydessä, josta ovat lähtöisin. Ja on sellaisia, joiden mieli palaa yhä uusiin maisemiin, horisontin taakse, aina toisaalle.
Ainakin te kaksi, uusi kirkkoherra ja uusi kappalainen, hyvin ymmärrätte, miksi mieleeni tuli seiloriksi ja farmariksi syntyminen. Harvoin tuota vanhaa totuutta (tai sellaiseksi luultua tai väitettyä) on havainnollistettu sen paremmin kuin tänään.  Sinä, Markku, olet paitsi ylipäätään liikkunut pappisurallasi paljon myös saanut sananmukaista tuntumaa seilorimaailmaan Lontoon merimieskirkon pappina. Ja sinä, Lasse, olet paitsi sukupolvellesi harvinaisella tavalla elänyt elämäsi kotipaikkakunnallasi myös sananmukaisesti viljellyt sen peltoja ja sukusi maita.
Nakkilan seurakunta on tänään etuoikeutettu, kun se saa paimenissaan ja heidän elämänkokemuksessaan käyttöönsä nämä molemmat ulottuvuudet, purjehtijan ja viljelijän. Jos jolloinkin niin tänä aikana itse kukin joutuu ottamaan kantaa siihen, mitä antaa muutos ja miten kantaa jatkuvuus tai mihin viekään lähteminen ja mistä pysyminen pitää kiinni. Ja jos jokin niin vanhan ja uuden liiton Jumala-usko – se, jota tulkitsemaan ja ruokkimaan seurakunta on nämä papit kutsunut – eletään koko ajan todeksi olemassa olevan ja toiseksi muuttuvan murroksessa.
 Alkujaan kristillinen usko oli liikkeelle lähteneitten tai jopa juuriltaan revittyjen uskoa. Vaikka monet hurskaat kuvat tarjoavat meille harmonista maaseutuidylliä, Jeesus ei suinkaan ollut sellainen ‘Galilean hymyilevien kunnaiden lempeä opettaja’, jollaiseksi häntä on romanttisesti haluttu luonnehtia. Galilea oli valtatien vartta, se eli muutoksen kourissa, sen nuoret aikuiset etsivät elämälleen merkitystä ja tarkoitusta. Sellaisessa epävarmuudessa ja häilyvyydessä saattoi riittää, että joku selvästikin suunnastaan varma ja ilmeisen koossa oleva sanoi: ‘Seuraa minua!’ Siinä hetkessä aikaisempi elämänmuoto katkesi kuin veitsellä leikaten.
Galilean meren kalastajien Kristus-uskosta muodostui itäisen Välimeren satamakaupungeissa apostoli Paavalin jäsentämänä kauppiaiden, kulkijoiden ja merimiesten kristinusko. Siksi ei kannata kummeksua, että kirkon vanhin kuva ja kuvaus on laiva – sellainen, jonka masto on risti – eikä liioin sitä, että kirkko yhä tunnistetaan vaeltavaksi Jumalan kansaksi. Itse asiassa siitä alkaen, kun Abraham lähti (tai pitäisikö sanoa nousi) Urista, Jumala-usko on ollut muutokseen kaapattujen, juuriltaan temmattujen ja vierauteen vietyjen toivon ja mielen horisontti.

 

…mutta juurtui sitten myös juurtuneisiin
Kun me aloitimme tämän kirkkovuoden täällä Nakkilassa, sanoin saarnassani näinkin: ‘Nakkilan seurakunta on kuuluttanut tätä monin tavoin, niin teoin kuin sanoin, 150 vuotta… Näin on täällä tehty kappeliseurakuntana jo sata vuotta pitempäänkin ja näin on täällä tehty jo satoja vuosia ennenkin, ennen omaa seurakuntaa.’  Tämä on kristillisen uskon toinen puoli: sillä on jo vuosituhantinen jatkuvuus. Se, mikä alkoi liikkeessä, muutoksessa ja murroksessa, on kasvanut myös lujassa luottamuksessa, hellittämättömässä turvautumisessa ja sitkeässä kiinni pitämisessä. Se on, yksinkertaisesti, juurtunut ja se on, vastaansanomattomasti, tuottanut hedelmää. Siksi se on myös viljelijän; ei vain seilorin vaan myös farmarin.
Tämän päivän Nakkila niin kuin jok’ikinen Suomen paikkakunta on kummankinlainen. Toisaalta se on sukupolvien työn tulosta, perinteen kyllästämää maaperää, meitä ennen eläneiden ihmisten uskon, toivon ja rakkauden pyhittämä paikka. Ja toisaalta se on meidän itseltään hakusessa olevan aikamme toteutumispiste, historiaa hylkivä ja tuonpuoleisuutta vierastava. Mutta tämän päivän Nakkilaan, juuri sellaisena kuin se oikeasti on, Nakkilan seurakunta kuuluu. Tällaiseen maailmaan heitettyjen nakkilalaisten keskuuteen se on lähetetty – ja vielä enemmän: tällaisista nakkilalaisista se muodostuu.
Ehkä lopulta onkin niin, että me kaikki olemme farmareita ja seiloreita. Kuka enemmän kuka vähemmän, kuka eri elämänvaiheissa ennemminkin toista kuin toista. Mutta yhtä kaikki molempia. Niin tai näin, meidän viljelemisemme taivaanranta ja seilaamisemme horisontti eivät ole uhkaavia vaan lupaavia, kun niitä katsoo uskon silmin. Alkuperä ei sido vaan antaa pohjan eikä liikkeellä olo ole ajelehtimista vaan matkantekoa. Nakkilan kirkon vaiheilla on syvän elämänviisauden kiintopiste ja Nakkilan kirkon vaiheilta alkaa hyvän elämän eloisa kulku, yhtä aikaa.
Markku ja Lasse, pitäkää kiinni siitä, mikä teille on ominaista, oppikaa toinen toisiltanne ja jakakaa seurakunnallenne ja seurakuntanne kanssa sitä uskonkokemusta, joka antaa meille nyt ja täällä toivon, mielen ja merkityksen.