Saarna oopperajuhlilla Savonlinnassa

Joh. 8: 2-11

Varhain aamulla Jeesus tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä.
Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: ”Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä.
Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: ”Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?” ”Ei, herra”, nainen vastasi. Jeesus sanoi: ”En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.”

 

Naiset tuomiolla

”Niin vuolaan virran luodolla on linna Olavin ja mietteissään se katsoo virtaan mustaan.” ”Nyt linna kertoo sulle tarun kauan säilyneen, jos ymmärrät vain huokaukset sen.” ”Syy, väitettiin, on Vienan neidon kainon. Hän kyynelsilmin vaieten sai kuulla tuomion ja kiinni muurattiin niin tyrmä muurin.”

Viime aikoina Balladi Olavinlinnasta on soinut tavallista useammin ja tavallista useamman mielessä. Se oli yksi kesäkuussa kuolleen Annikki Tähden suurista menestyskappaleista. Suurin ansio oli epäilemättä hänellä itsellään – siinä, kuinka hän sen lauloi – mutta myös dramaattiset sanat vievät meitä mennessään.

Vaikka tarina onkin toinen, sillä on yhtymäkohtansa kertomukseen Jeesuksesta ja avioliitossaan uskottomasta naisesta. Balladin neito haudattiin kiven sisään, evankeliumikertomuksen nainen haluttiin tappaa ja haudata kivisateeseen. Edellinen tosin oli viaton ja jälkimmäinen ei, mutta samat kysymykset meissä nousevat. Meidän näkökulmamme on sen, jota uhataan, me samastumme uhriin. Me emme millään välty kysymästä, onko tämä ollenkaan oikein. Tai jopa saman tien vastaamasta, ettei ole.

Toisaalta kysymys on rangaistuksesta, kuolemanrangaistuksen kohtuuttomuudesta – lopulta siitä, onko sellainen ylipäätään oikeutettu. Toisaalta kysymys on syyllisyydestä. Linnan kaino neito oli syytön, mutta kärsi rangaistuksen syyllisen puolesta. Avionrikkojan syyllisyydestä ei ollut epäilystä, ”hänet tavattiin itse teossa”, mutta mitä siitä selvästä syyllisyydestä sitten? Mitä siitä pitäisi seurata ja mitä ei? Ja miksi sitten?

 

Kirjoitellaan hiekkaan

”Mitä sinä sanot?”, kysytään Jeesukseltakin, mutta tämä sen kun vain kirjoittelee hiekkaan. Ei sen vuoksi, että hän asettuisi kysymyksien ulkopuolelle. Ei etenkään sen vuoksi, että tuomiolle retuutetun naisen kohtalo olisi hänelle yhdentekevä. Ei hän näistä syistä piirtele, vaan parista muusta.

Ensiksikin oudon poissaoleva käytös kertoo jo sinänsä, jo ennen ratkaisua, jo ennen huippukohtaa, että Jeesus tunnistaa, ettei tällä kertaa kysytä aidosti, vaan tarkoitushakuisesti. ”He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle” tai – niin kuin asia aiemmin ilmaistiin – ”sen he sanoivat kiusaten häntä”. Naisella ja hänen elämällään ei ollut itseisarvoa, ei itse asiassa edes lain ja sääntöjen noudattamisella. Ihminen ja hänen elämänsä olivat vain väline. Kunhan saataisiin sietämätön uskon ja elämän opettaja puhumaan itsensä pussiin ja munaamaan itsensä joko vallanpitäjien tai kansan silmissä. Mieluummin molempien.

Toiseksi Jeesus riipusteli hiekkaan ihan vain juuri siksi. Ehkei periaatetta ollut tarkoitettu aivan näin kirjaimelliseksi tai sitten oli, mutta kerrotaan, ettei tuon ajan juutalaisten säännösten mukaan ketään rangaistu siitä, mitä hän oli hiekkaan kirjoittanut. Jeesuksen käytös on viisaalle kylliksi, se on aikansa tavat tuntevalle riittävästi: tässä ei nyt ruveta tuomioistuimeksi, tässä ei harjoiteta oikeusfilosofiaa, tässä ei vahvisteta laintulkintaa. Tässä ei tuomita ketään – ei naista eikä Jeesusta. Siinä suhteessa tässä vain ”kirjoitellaan hiekkaan”. Mutta mitä kysymykseen syyllisyydestä ja rangaistuksesta tulee, kaivaudutaankin yllättäen paljon syvemmälle.

 

Rajan oikea puoli on väärä puoli

Kun me löydämme syyllisen, tuolta jostakinko me hänet löydämme? Kun me määräämme rangaistuksen, jonnekin meidän ulkopuolellemmeko se osuu? Onko oikeus täällä ja vääryys tuolla? Onko raja selvä ja joko/tai? Kun uskonnollinen ja kulttuurinen eliitti, lainopettajat ja fariseukset, pantiin kohtaamaan nämä kysymykset, ”he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä”. Elämää nähneimmät jättivät asian ensin sikseen – ne, jotka taas kerran totesivat, ettei elämäntodellisuudelle ole pitäviä raameja eikä maailmassa tarkkoja kahtiajakoja.

Syyllisyys ja rangaistus eivät katoa. Niitä ei voi olla tunnistamatta eikä myöskään tunnustamatta. On kuitenkin eri asia tunnistaa ja tunnustaa oma syyllisyytensä kuin toisen. On aivan toista suostua jonkun muun rangaistukseen kuin omaansa. Helpompaa on nähdä syytä siinä, mikä on itselleen vierasta: vaikka siltä saattaisikin kuulostaa, balladissa Olavinlinnasta ei lauleta, että syylliseksi portin avaamiseen hyökkääjälle väitettiin ”vienoa neitoa kainoa”, vaan ”Vienan neitoa kainoa”.

Balladi on tiivistä tekstiä. Sitä on vaikea avata. Ehkäpä viittauksella Vienaan annetaan kuitenkin ymmärtää, että nuori nainen oli samasta ilmansuunnasta kuin hyökkääjät, ehkä ortodoksi, joka jakoi näiden kanssa saman uskonnollisen identiteetin? Vieraan kokeminen uhkaksi ja epäluulo itselle outoa kohtaan ei jää romanttiseen laulurunouteen. Aikuistenkin oikeassa elämässä uskonto, etnisyys, sukupuoli ja ulkonäkö ovat sen verran helposti tunnistettavia, että niitä myötäillen maailmaa jaetaan joka päivä kahtia. Raja ei kuitenkaan ole oikea eikä tosi. Eikä varsinkaan silloin, kun itse luulee olevansa jaon oikealla puolen.

 

Ei kostoa vaan anteeksiantoa

Olavinlinnassa ihmisenä olemisen syväkysymyksiä ei kosketa vain balladi, vaan myös oopperat. Eilisiltana yksi jos toinenkin meistä seurasi täällä Kullervon karua kohtaloa. Sekin on kertomus kahtiajaosta. Kullervo hakee oikeutta, koska kokee – syystä kyllä – kohdanneensa huutavaa vääryyttä. Hänen aseensa on kosto. Ehkei hän enää edes piittaa siitä, onko hän itse oikeassa ja oikealla puolen: pääasia, että ne, jotka ovat väärässä ja väärällä puolella, saavat rangaistuksensa.

Koston kierre tai pikemminkin koston kurimus on hillitsemätön. Vaikka oopperoissa yleensäkin tavataan kuolla, tällä kertaa kuollaan sitä loputtomammin ja lohduttomammin. Kostoa saatetaan kuvitella oikeuden ottamiseksi omiin käsiin, kun toisten kädet eivät ole oikeutta jakaneet. Itse asiassa kosto monistaa oikeudettomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Juuri siksi Kullervo on erityisen tärkeä ja ajankohtainen: se näyttää, mihin meidänkin maailmassamme päädytään, jos suostutaan siihen, että vääryyden kokeneella on oikeus kostoon. Ei ole. Ei maailma siitä parane. Ei oikeus sillä voita.

Kristillinen usko sanoutuu johdonmukaisesti irti koston kulttuurista. Jo Uuden testamentin vanhimmassa kirjeessä (1. Tess 5:15) käsketään: ”Katsokaa, ettei kukaan kosta kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää aina tekemään hyvää toinen toisellenne ja kaikille.” Kostolla on ymmärrettävät juurisyynsä – paha ja oikeudettomuus – mutta niitä ei hoideta pahalla vaan hyvällä. Ei kostolla vaan anteeksiannolla, ei epäoikeudenmukaisuudella vaan oikeudella. Eikä vihalla vaan rakkaudella.

 

Kivien paino

Itse asiassa jopa Kullervolla on tästä aavistus. Hänen heltymättömän vihansa ja kaunansa pohjalla on loukattu ja häväisty rakkaus. Kullervonkin kohtaloksi koituu kivi – toki toisella tavoin kuin kiven sisään muuratulle balladin neidolle kävi tai avionrikkomuksesta tavatulle naiselle oli käydä. Se kivi, joka Kullervon kivetti, oli leivässä (Kalevala 33:81-98):

Veti veitsensä tupesta
leivän leikkaellaksensa:
veitsi vierähti kivehen,
karahutti kalliohon;
terä vieri veitsosesta,
katkesi kuraksuesta.
Kullervo, Kalervon poika,
katselevi veitsyttänsä,
itse päätyi itkemähän,
sanan virkkoi, noin nimesi:
”Yks’ oli veitsi veikkoutta,
yksi rauta rakkautta,
isän saamoa eloa,
vanhemman varustamata,
senki katkaisin kivehen,
karahutin kalliohon,
leipähän pahan emännän,
pahan vaimon paistamahan!”

 

Paljon muuta ei Kullervolle ollut perheensä tuhonneen katastrofin jälkeen kotoa jäänyt, mutta isän antama puukko oli. Se oli vanhempien rakkauden merkki ja symboli, ”yksi rauta rakkautta, isän saamoa eloa, vanhemman varustamata”. Kun sekin nyt meni, kun sen vei ilkeän emännän outo temppu lisätä kivellä leivän painoa, teräaseesta tuli tappoväline. Rakkaus sirpaloitui vihaksi eikä mitään sovitusta enää ollut.

Kullervon tarina on karu ja jäätävä vastaus siihen retoriseen kysymykseen, jonka Jeesus vuorisaarnassaan tekee (Matt. 7:9), ”Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää?” Kyllä joku antaa: se, joka ruokkii kaunaa ja vihaa ja kostoa; se, joka ei etsi anteeksiantamusta, sovintoa eikä rauhaa.

Aiemmin samassa vuorisaarnassa Jeesus näyttää kiristävän äärimmilleen sen, mitä oikein eläminen edellyttää (Matt. 5:28): ”Minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan.” Ehkä niinkin, mutta sitäkin ilmeisemmin hän siinä perusti syntisten solidaarisuuden, keskinäisen armahtamisen elämänmuodon. ”Kun heidän omatuntonsa toisti heidät syyllisiksi” (Joh. 8:9, vuoden 1938 käännös) ja kun meidän omatuntomme todistaa meidät, kivet vierähtävät kourasta ja ensimmäinenkin kivi jää heittämättä.

 

Rakkaus taittaa pahan kasvun

Jeesus ei tuominnut. Niin tehdessään (tai tekemättä jättäessään) hän ei suinkaan hyväksynyt: ”Mene, äläkä enää tee syntiä”. Sitä vastoin hän taas kerran osoitti, ettei syyllisen osoittaminen ja rangaistuksen toteuttaminen ole olennaista. Olennaista on säilyttää yhteys, saattaa asiat kohdalleen ja taittaa pahan kasvu.

Radikaaleimmillaan tämä tarkoittaa sitä, mitä balladin Vienan neito ja evankeliumin Jeesus itse tekivät: he kärsivät kuolemanrangaistuksen syyttöminä. Tavallaan se on järjetöntä, ja vähintään paradoksaalista se kumminkin on. Mutta se kun meitä liikuttaa – niin laulussa kuin tosielämässäkin – siitä aukeaa vaihtoehtoinen elämänmuoto Kullervo-tyyppiselle ja tuhoon johtavalle amok-juoksulle, kostonhimolle ja väkivallalle.

Rakkaus ja anteeksianto pitävät koossa elämän ja maailman.