Ahlaisissa alttaritaulu kertoo, kuka kelpaa

Matt. 18: 1-6, 10

Jumalanpalveluksessa tulee aika ajoin hetkiä, jolloin ajatus rupeaa harhailemaan – tai ellei suorastaan ajatus, niin mieli ainakin. Niin käy tyypillisesti saarnan aikana, se kun on pisin puheosuus. Joskus niin käy sen vuoksi, ettei oikein saa kiinni mistään, joskus sen vuoksi, että päinvastoin jää kiinni johonkin kiinnostavaan ajatukseen, joskus ihan vain sen vuoksi, että vastaanottokyky on jo kokonaan käytetty. Mitä silloin tapahtuu? Kun irtaantuu saarnan tai jopa koko jumalanpalveluksen juonesta, minne silloin siirtyy?

En varsinaisesti yllytä, mutta itse olen mielessäni siirtynyt ryhmittelemään kirkon ikkunoiden pieniä lasiruutuja ja kokeillut, millä osaruutujen määrällä jako menee tasan. Olen myöskin jakanut virsitaulun vaaka- ja pystyrivejä alkutekijöihinsä: erityisen ilahduttavaa on, jos joku luku on jaollinen yhdellätoista tai sitä suuremmalla alkuluvulla. Näitten aivan sivuraiteelle vievien matemaattisten harrastusten sijasta voi kuitenkin myös vain olla ja katsella. Senkin takia, olettaisin, meidän kirkoissamme on alttaritauluja.

Ahlaislaiset ovat katsoneet lapsia siunaavaa Jeesusta nyt jo yli 120 vuotta, siis useamman sukupolven ajan. Ehkä joillekin on käynyt niin, että taulu on katsottu puhki: sen tietää olevan tuossa, sen aiheen muistaa, mutta oikeastaan sitä ei enää näe. Ehkei sitä näe edes silloin, kun katse pysähtyy siihen juuri sen vuoksi, että muut kiintopisteet aisteilta ja mieleltä ovat katoamassa. Toisille katsojille alttaritaulu taas on koko lailla tuore, kun sitä ei kovin usein näe… Niin tai näin, Elin Danielson-Gambogi on maalannut kuvan, joka kestää katsomista paremmin ja enemmän kuin useimmat alttaritaulut koskaan.

Taulun tilanne ei ole sama kuin äsken lukemassani evankeliumissa, mutta asia on sama. Kysymys on siitä, keille taivasten valtakunta kuuluu, kuka kelpaa ja miten sopii olla ollakseen Herraansa lähellä. Toivottavasti me emme ole kuunnelleet tätä kertomusta ja sen rinnakkaistarinoita puhki; tottahan me tiedämme, että taivasten valtakunta on lasten kaltaisten, mutta kaikessa tietävyydessämme meille tekisi tavattoman hyvää yhä edelleen ja yhä uudelleen myös yllättyä tai jopa häkeltyä siitä.

Ehkäpä oudointa – ainakin alkuperäisten kuulijoiden korvissa – on puhe lasten enkeleistä, jotka taivaassa katselevat koko ajan Jumalan kasvoja. Kellään ei Jeesuksen aikaan ollut kotonaan sitä sellaista taulua, jossa kaunis ja lempeä suojelusenkeli ohjaa pienen pojan ja tytön turvallisesti vaarallisen sillan ylitse. Opetuslapsien mielessä enkelit olivat mahtavia taivaallisia esirukoiljoita tai sellaisia Jumalan voiman edustajia, joiden välityksellä hän johtaa ja hallitsee maailmaa. Eikä enkeleistä juuri ollut puhuttu yksittäisten ihmisten auttajina tai suojelijoina tai opastajina – pikemminkin kansojen – mutta nyt sellaiset osoitettiin kaikista mahdollisista ihmisistä ja ihmisryhmistä omiksi lapsille, joita suoraan vielä luonnehditaan ’vähäisiksi’.

Hyvä niin, että me olemme tähän tottuneet. Että me liitämme lapsen ja suojelusenkelin yhteen ja että meitä terveellisellä tavalla liikuttaa laulaa tai kuunnella, kuinka maan korvessa kulkevalla lapsosen tiellä häntä vie kotiin ihana enkeli. Mutta vielä parempi, jos me muistamme, että juuri sen kaltaisiksi, juuri tämän kaltaisiksi meidän tahdotaan tulevan. Koska sen kaltaisten – ja vain sen kaltaisten – on taivasten valtakunta, jotka kääntyvät takaisin lapsuuteen. Siis sen kaltaisten, jotka ovat tajunneet juuri itseään yhä puhuteltavan sanoissa ’Oi laps’ ethän milloinkaan ottaakaan vois Sä kättäsi enkelin kädestä pois’. Sen kaltaisten kuin se mies, joka tuossa alttaritaulussa on vain puolittain mukana kuvassa, mutta yhtä kaikki palaamassa jostakin, lapsen kanssa ja lapsi sylissään, olennaista aavistellen ja sitä kohti kääntyen.

Suurin on se, joka kääntyy ja joka nöyrtyy lapsen kaltaiseksi. Ei lapselliseksi eikä – niin kuin Paavali muistutti – ymmärrykseltään lapsenomaisiksi, vaan aidoksi ja konstailemattomaksi. Toissapäivänä Reposaaren alakoululaiset lukivat minulle ja muille ääneen, mitä kotisaarestaan ajattelivat ja kuinka sen kokivat. Siitä ilosta puuttui kaikki teennäisyys ja ihastuksesta kaikki koukerointi; oi tätä tuoksua ja merta, tätä turvallisuutta ja läheisyyttä – ja sitä, että saa käydä paapan kanssa verkoilla. Aikuinen vaivoin kehtaa tunnustaa tarvitsevansa kaikkea tätä ja kaikkinensa tunnustautua tarvitsevuuteensa; mutta jos nöyrtyy lapsen kaltaiseksi, voi siinä vähäisyydessään olla suurin taivasten valtakunnassa.

Suurin on se, joka kääntyy ja joka nöyrtyy lapsen kaltaiseksi. Sellainen, joka uskaltaa olla ottamatta etäisyyttä tarvitsevuuteensa, haavoittuvuuteensa ja heikkouteensa. Sellainen, joka tietää elämänsä olevan itse asiassa vain rakkauden varassa, sen saamisen ja antamisen. Sekin – tai se jos mikä – on lapsen kaltaisuutta: kaikkein sekoittamattominta ja lääkitsevintä kaikista rakkauksista on se ehdottoman ansaitsematon rakkaus, jota lapsenlapsi osoittaa isovanhemmalleen. Se on kutsu taivasten valtakuntaan ja sen autuuteen – tai vielä enemmän, se on armollisen Jumalan syliin ottamista – ja senkin toteuttaa ja todellistaa lapsi eikä elämän jo kolhima, kuoreensa vetäytyvä ja sydämensä avaamisen suhteen ylen araksi oppinut aikuinen.

Varhaisina vuosinaan lapsi on kuin uskon kielioppi; hänen äidinkielensä kun on luottamus. Sittemminhän kohtaamiset tämän ihmisten maailman kanssa johdattavat hänet lankeamaan tästä uskonluottamuksesta eikä maailmassa ole kylliksi myllynkiviä muuta kuin luomaan mielikuvan siitä, kuinka katkeraa ja hukuttavaa on, että luottamus korvautuu epäluulolla, avoimuus varautuneisuudella, innostus varovaisuudella ja rakkauden ehdoton jakaminen sen ehdollisella osoittamisella. ’Voi tätä maailmaa ja sen viettelyksiä!’, Jeesus huutaa ja huokaa.

Jeesus kutsuu vähäisyyteen. Hän kääntää arvojärjestyksen nurin niskoin: jos suurinta kysytään, se on se, joka ei tavoittele suuruutta, vaan pystyy näkemään merkitystä pienuudessa ja mieltä vähäisyydessä. Itse asiassa hän menee vieläkin pidemmälle: kun hän asettaa ehdoksi taivasten valtakuntaan pääsemiselle lapsen kaltaiseksi tulemisen, hän vaatii uskonnollista alaikäisyyttä. Juutalaisesta pojasta tulee 13-vuotiaana bar mitzva, lain poika, ja tästedes hän on itse vastuussa omasta uskonnonharjoituksestaan ja myös oikeutettu osallistumaan siihen täysivaltaisesti. Mutta Jeesuspa vaatii, että rippikoulukin pitää olla käymättä; taivasten valtakunta ei perustu tietoon, aikuisuuteen, osaamiseen, tekemiseen tai mitä nyt vielä keksisi. Se kun on lahjaa, joka annetaan sen luottavaisesti vastaanottaville. Se on heittäytymistä olemassaoloon, läsnäoloa hetkessä, suostumista sellaisuuteensa; se on kellumista Jumalan armossa ja leijumista hänen huolenpidossaan, suojelusenkelin siivensipaisuista nauttimista.

Alttaritaulussa Jeesus siunaa lapsia. Hän on tullut muurin ulkopuolelle kohdatakseen uskonnollisesti alaikäiset eikä varmaankaan vain ne uskonnollisesti alaikäiset, jotka ovat sitä ikävuosiltaan, vaan myös nuo aikuiset, jotka kokevat uskonnollista alamittaisuutta. Taivasten valtakunta ei kerta kaikkiaan ole ansioitumista, paremmuutta eikä osaamista. Se on avoimuutta, pienuutta ja osallisuutta. Ja lopulta se on sitä, ettei Jumalaa katso kasvoista kasvoihin vain itse kunkin enkeli vaan meistä itse kukin.