Saarna Nousiaisissa 15. sunnuntaina helluntaista Sotien 1939-1945 Varsinais-Suomen perinneyhdistyksen kirkkopyhässä 6.9.2026 (Jes. 24:14–16)

Vähiin menee

”Jäljelle jääneet aloittavat ylistyksen”, mutta ennen ja jälkeen kuin Jesaja tätä julistaa, hän päästää irti sellaisten erikoistehosteiden vyöryn, ettei jäljelle jääminen ylipäätään tunnu enää mitenkään mahdolliselta. ”Joka pakenee kauhun huutoa, se putoaa kuoppaan, ja jos hän kuopasta nousee, hän jää loukkuun” (24,18), Jesaja summaa. Ja jatkaa niin edelleen.

Vanhan testamentin profeetat eivät ylimalkaan säästele sanojaan, kun he kuvaavat sitä tuhoa ja hävitystä, jota jumalattomasti elävä yhteiskunta ei voi väistää, oli se sitten kuinka valittu kansa tahansa. Profeetoista ensimmäinen, Aamos, tokaisee säälimättä (3,12): ”Niin kuin paimen saa temmatuksi leijonan kidasta vain pari koipea tai palan korvaa, niin pelastuu israelilaisista vain rippeet – noista, jotka Samariassa istuskelevat sohvannurkissa ja damaskolaisvuoteilla.” Vähiin menee – samaan tapaan kuin Jesaja tylyttää juuri ennen sitä hyvinkin valoisaa kiitollisuuden kuvausta, jonka me äsken kuulimme (24,13): ”Niin käy maailman kansoille: niistä jää jäljelle sen verran kuin jää oliiveja puuhun, jota sadonkorjaaja ravistelee, sen verran kuin voi löytää rypäleitä, kun viininkorjuu on ohi.”

Kymmenisen vuotta sitten (eikä ihan kymmentäkään) tuommoista profeettatykitystä olisi seurannut kuin toimintaelokuvaa, kuin kauhuleffaa. Joka tapauksessa olisimme katselleet ja kuunnelleet jotakin sellaista, johon meillä on etäisyyttä. Meitä olisi vavahduttanut (sen verran kuin olisi ollut vavahduttaakseen) jokin jossakin muualla tapahtuva tai jonakin muuna aikana tapahtunut draama ja murhenäytelmä. Nyt meitä kuitenkin riipoo epämiellyttävä ja jopa ahdistava tietoisuus siitä, että kysymyshän onkin meidän maailmastamme. Nyt meidät on helppo vielä maailmanlopun tunnelmiin, kun poikkeuksellisen pöljät kansojen johtajat ovat saaneet vallan yrittää muuttaa maailmaa mieleisekseen sellaisilla toimenpiteillä, jotka eivät ole vain poikkeuksellisen pöljiä. Se, minkä he ovat päästäneet irti, myös (ja ennen kaikkea) tuhoaa elämää ja hävittää niin ihmisten kuin luonnonkin elinehtoja.  Nyt meidän maailmassamme kylvetään kärsimystä ja kuolemaa.

Huoli jäytää

Pahinta on sota. Tasan 82 vuotta sitten Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa välirauhan ankarin ehdoin. Vaikka taistelujen päättyminen toisaalta olikin valtava helpotus, toisaalta mieltä kalvoivat pettymys, pelko ja huoli. Eivätkä taistelut kaikilta siihen edes päättyneet. Kun isäni pataljoonassa (II/JR33) iloittiin Ilomantsinkin kiivaat taistelut lopettaneesta rauhasta, hän viilensi tunteita toteamalla: ”Ehdoissa näkyy olevan semmoinenkin kohta, että saksalaiset täytyy ajaa pois. Arvatkaas, ketkä sinne lähetetään?” Ja aivan oikein, tietenkin Lapista koottu 6. divisioona. Vielä niissäkin taisteluissa kuoltiin. Niissäkin haavoituttiin, isä muiden mukana. Ja niiden myötä hävitettiin Lapin kylät ja kodit.

Sota on niin paha ja jopa pahin siksi, että sen kirous tunkeutuu kaikkialle. Se ei ole vain taisteluita jossakin, jota nimitetään rintamaksi. Ei missään eikä kukaan välty huolelta, epävarmuudelta eikä pelolta. Ja vaikka ihminen onkin uskomattoman sopeutuvainen olio, arjen keskittyminen silkkaan selviytymiseen vie voimia ja se jäytää. Näkeehän sen rauhankin aikana: kun työttömyys iskee toimeentuloon, kun sairaus tekee yksinkertaisista jokapäiväisyyksistä saavuttamattomia ihanuuksia, kun elinehdot kaiken kaikkiaan kapeutuvat, sellainen puristaa ja tukahduttaa ja ahdistaa.

Kiitos kohoaa

Mutta kaiken tämän keskeltä – ja oman vahvavärisen kurjuuspuheensa keskeltä – Jesaja yhtäkkiä lausuukin kuin muina miehinä, kuin muina profeettoina, että ”jäljelle jääneet aloittavat ylistyksen”. ”Aloittavat”. Jatkoa tuntuu seuraavan ja niin seuraakin eri suunnilta, vähän joka puolelta: ”Huutakaa siis lännessä ja vastatkaa huutoon aamunkoiton suunnalta, kunnioittakaa Herraa.” Ja niinpä ”maan ääriltä saakka me kuulemme laulujen kaikuvan ylistykseksi Vanhurskaalle”. Vähän kuin Sibeliuksen Finlandiaa kuuntelisi: rajun ja hakkaavan osion jälkeen sointi muuttuu nopeasti ja yllättäen tasaiseksi, ja alkaa valoisa ja rauhallinen hymni.

”Jäljelle jääneet aloittavat ylistyksen.” Ylistyksen viimekätinen kohde on Jumala, niin kuin oikein onkin: hänen maailmassaan meitä kohtaa kaikki se hyvä, mitä ylipäätään on. Mutta kun me tänään vietämme sotiemme perinneyhdistyksen maakunnallista kirkkopyhää, ”jäljelle jääneiden” kiitollinen reaktio saa – ja perustellusti – myös toisen ulottuvuuden. Niin taivaaseen asti kuin kiitollisuus yltääkin, myös maan päällä se löytää kohteensa.

Kaikkia ylistyttää

Ensimmäisiä kiitollisia jälkeen jääneitä ovat olleet juuri sotiemme veteraanit, jotka usein ovat nimittäneet itseään ”ohiammutuiksi”. Heidän keskuudessaan on elänyt vahvana tunnuksena ja todellisuutena, ettei kaveria jätetä – tätä sopii verrata päivän evankeliumiin, jossa halvaantunut on jopa 38 vuotta joutunut toteamaan, että ”minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa”. Kiitollisina niille kavereilleen, joista ei ammuttu ohi, veteraanit ovat sekä kunnioittaneet näiden muistoa että tukeneet toinen toistaan, jäljelle jääneitä.

Mutta yhtä aikaa näiden ensimmäisten kiitollisten kanssa ja siis aivan heti taistelujen tauottua jäljelle jääneiksi voi (ja tulee) tunnistaa ihan kaikki, suomalaiset kaikeksensa. Kun jäljelle jäi paljon paljon enemmän kuin Aamoksen kuvaamat ”pari koipea ja pala korvaa”, harvoin ajatellaan loppuun asti, kuinka toisin voisi olla ja kuinka todennäköistä se olisikaan ollut. Sodissa kuoli alle 2.000 siviiliä – luku, jolla suomalaiset historiantutkijat jatkuvasti ällistyttävät kansainvälisiä kollegoitaan. Kun maa ei antautunut eikä sitä miehitetty, ja kun sen kaupunkeja ei pommitettu maan tasalle, ”pari koipea ja pala korvaa” kuvaa pikemminkin menetyksen määrää kuin sitä, mitä jäi jäljelle. Niitä jäljelle jääneitä, jotka aloittavat ylistyksen ja joiden on sitä syytä jatkaakin, on kokonainen kansakunta, me kaikki.

Jumala lahjoittaa

Lasse Lehtinen on viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Läheltä piti – kansakunnan hurjat hetket todennut jotakin sen tapaista, että jos hän olisi uskovaisempi, Suomen historian kohdalla hän kyllä jo puhuisi varjeluksesta. Semmoinen tulee kieltämättä mieleen: niin moni epätodennäköinen arpa onkin voittanut ja niin moni outo aikaikkuna on hetkeksi avautunut. Vaikkei meidän olekaan viisasta alkaa peilailla itseämme jonkinlaisena Jumalan mahdollisena erityissuosikkina, sitäkin viisaampaa meidän on ”aloittaa ylistys”. Se on viisautta. Se on viisautta, että tunnistaa vastaanottaneensa hyvän elämän edellytyksiä aivan harvinaisessa määrin, ja se vasta viisautta on, että tunnustaa tämän lähteeksi Jumalan. Kristityt ihmiset ovatkin sikäli etuoikeutettuja, että heillä on kiitollisuudelleen kohde, ”he iloitsevat ääneen Herran suuruudesta”, niin kuin Jesaja sen ilmaisee.

Juuri nyt me elämme sellaisessa maailmassa, jossa uhkat – myös sota, yksi pahimmista uhkista ellei pahin – tuntuvat olevan kovin ohuiden väliseinien takana ja perin hentoisten rakenteiden pidättelemiä. Mutta niin se on Jesajankin profeettakirjassa hänen ylistyspuheensa keskellä kaikenlaista kamaluutta. Ja sillä toivolla ja seesteisyydellä, mikä ylistyksestä säteilee, on yhtä kaikki perusteensa. Meille toivon ja seesteisyyden realistisuuden osoittaa Suomen sotien selviytymishistoria, sotien jäljelle jättäneiden kestäminen ja sotien jälkeinen kansakunnan toipuminen. Me olemme jäljelle jääneiden jäljessä ja jälkeläisinä niitä, jotka jatkavat jo aloitettua ylistystä meille annetusta elämästä ja kaikesta siinä toteutuvasta hyvästä.